keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Winter is coming...

Aina näin loppusyksystä/alkutalvesta, kun illat ovat pimeitä ja kylmiä ja musiikki tavallisesti syvempää ja synkempää, kuin muina vuoden aikoina, minut valtaa kaikkein vahvimmin se jonkinlainen olemisen kaipuu. Ajatus siitä, miten äärettömän hienoa olisi olla olemassa ikuisesti, vaikka vain jonain persoonattomana lönttinä, joka kykenee kokemaan ja havainnoimaan tätä maailmaa ympärillään. Kuuntelemaan musiikkia, kävelemään yksin pimeässä, olemaan irrallaan muista maailmaa kokevista olennoista. Kun voisi aina nähdä ensimmäiset lumisateet ja tähdet ja kaiken sen muun äärettömän kauniin tässä maailmassa. Vaikka tiedän, etteivät nekään tule tällä planeetalla olemaan ikuisesti koettavia asioita. Vaikka se tekee niistä aina vieläkin kauniimpia, se tekee minut myös vähän surulliseksi koko tämän planeetan puolesta. Siitä ei ole tietysti pitkä matka eksistentialistiseen ahdistukseen ja ah, niin tuttuihin paniikkikohtauksiin, mutta tähän aikaan vuodesta ne liittyvät kuitenkin enemmän johonkin yleiseen alakuloisuuteen, kauneuden tajuamiseen ja kokemuksellisen olemisen todelliseen ymmärtämiseen. Maailmankaikkeus virtaa koko ajan tajuntaani, eikä sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minkäänlaisen todellisuuden kanssa. Todellisuudessa on niin paljon sellaisia voimia, mitä en voi koskaan havaita ilman apuvälineitä, ja se on vähän surullista. Kuinka siistiä olisi nähdä vaikkapa radioaktiivinen säteily!

Mutta ei auta. Monttuun käy jokaisen tie. En toisaalta voi ymmärtää, miten se ajatus voi jollekin olla rauhoittava, mutta tästä nyt olen jauhanut niin monesti ennenkin, että ehkä pärjätään yksi yö ilmankin. Tuntuu, että voisin kävellä pimeissä, kylmissä öissä vaikka ikuisesti, kuunnellen kaikki maailman levyt läpi, myös ne paskat, ja etenkin ne, vaikka pariinkin kertaan.  Ehkä joskus opin löytämään jonkinlaisen mielenrauhan näiden asioiden kanssa. Ehkä joskus pääsen sellaiseen valaistumisen tilaan ja ymmärryksen vaiheeseen, jossa pystyn jotenkin hyväksymään tämän kokemuksellisen pikku simulaatiomme täydellisen merkityksettömyyden. Sen, ettei millään tässä ole oikeasti mitään väliä, ja jossain vaiheessa kaikki tämän maailmankaikkeutemme atomit tulevat rusentumaan kasaan tai repeämään, eikä tänne jää mitään materiaa, mistä rakentaa minkäänlaista elämää, tai sitä kokevaa tajuntaa.

Ehkä melko tyypillistä alkutalven tekstiä. Voisi olla parempi mennä nukkumaan. Ehkä kohta menenkin. Jotenkin kaikki vaan on taas niin helvetin merkityksellistä. Kaikki muu, paitsi minä. Ja se tässä kaikkein hienointa onkin. Puhuin tästä Raxille parvekkeella, ja hän naureskeli jotain imelää tyyliin "mutta kaikki nuo tekstit ja sanat ja musiikki jää tänne elämään sinun jälkeesi." Niin.. Mutta se onkin väärinpäin. Minä tahtoisin jäädä tänne kokemaan, en että minun persoonani epämääräinen haamu jää tänne leijumaan sen jälkeen, kun meikäläisen kokemuksen valot on sammutettu. Sitä paitsi en oikein jotenkin jaksa uskoa, että internet olisi nykyisessä muodossaan olemassa vaikkapa 40 vuoden päästä, luultavasti me tukotamme sen mainoksilla, tai keksimme uuden, tehokkaamman mallin, joka jättää tämän internetin homehtumaan spämmipostiensa kanssa tarpeettomana. Olisihan se hienoa, jos minun jälkeläiseni joskus voisivat näitä pällistellä, voisivat jatkaa meikäläisen elämästä ja kehittyä ihmisinä sen sijaan, että vaan toistelisivat samoja virheitä, kuin kaikki muutkin apinat tällä pallolla..

2 kommenttia:

  1. "If ya see the fuzz, warn a brotha" imelyys oli tarkotettua :D
    Ellet keksi keinoa millä siirtää tietoisuuttas uuteen ihmiseen tahi kehoa mikä ei kärsi siitä paskasta ikääntymisen taudista, niin sitten minusta tuntuu että mullaksi me muututaan mutta uskon silti että sinun/bändisi tekemät asiat ovat jo jättäneet merkkinsä muihin ihmisiin kun niitä tehdään tunteella ja rakkaudella tuolla oikeiden ihmisten parissa, samalla tavalla mun mielestä teidän isovanhemmat elää vieläkin teidän muistoissa, koska ette halua unohtaa mitään heistä, ja nyt minä kuvittelen heitä koska kerroitte niin paljon minulle ja en halua unohtaa joitain asioita mitä olet mulle kertonut heistä :D tiiäkkö silleen , että tieto jakaantuu , sillä tavalla mulla on mielenrauha kun musta aika jättää ja joudun tonne rikkaruohojen ravinteeksi :P

    VastaaPoista
  2. You are a very wise man mr. Raatikainen.
    Koska juuri noin me papankin kanssa kelailtiin sen ikuisen elämän jatkuvan, elävissä ihmisissä, vaikka ne ei tietäisikään itse, että mikä osa on tullut mistäkin, niin jokaisesta ihmisestä jää meihin joku jälki. Ja se on elämän kauneus. Kuinka paljon meikässä on vaikka isopappaa, jota en koskaan nähnyt, mutta josta pappa kertoi mulle koko ikäni tarinoita. Ja kun se kuoli, tajusin että aivan samalla tavalla tuun kertomaan siitä kaikille omille lapsilleni ja niiden lapsille. Enkä mä välttämättä juuri tahtoisikaan olla "minä", koska minä ja tämä "jereys" on kertakäyttöistä kamaa, mutta kun voisi vaan nähdä nämä hienot asiat tässä maailmassa aina.. Mutta ei. =)

    VastaaPoista