perjantai 22. marraskuuta 2013

Willi ilta Torvessa.

Eilinen ilta Torvessa oli jotain käsittämätöntä. Mietin ensin, jaksanko lähteä ollenkaan, kun lilluin koko päivän oudossa väsymyksen ja päänsäryn purgatoriossa, nukkuminenkaan ei auttanut mitään ja ulkona satoi vitusti vettä. Kiinnostusprosentti tässä vaiheessa ehkä 45%. Vili kuitenkin sanoi, että on rahoissaan ja voi maksaa meikän sisään ja lähdin, mikä oikeasti kannatti. Tultiin sisään Unborn Generationin intron soidessa. Onhan se tullut nähtyä pari kertaa ja soitettiinkin niiden kanssa, tiesin sen kyllä hyväksi bändiksi, mutta vasta nyt, kun ei tarvinnut jänskätä omaa vetoa tai ei ollut ihan paskana siitä, jaksoi keskittyä kunnolla. Ja onhan tuo nyt yksi Suomen parhaita tällaisia bändejä. Millaisia? En tiedä, se siinä parasta onkin. Meikäläinen on aika helvetin kyllästynyt paskaan, suomalaiseen keskitempoiseen death metalliin, jossa ei ole mitään vaaran ja kiireen tuntua. Siksi olisi minusta loukkaus sanoa, että Unborn Generation olisi death metallia. Kyllä meikä katsoo sen kuuluvan ennemmin tänne "meidän puolelle aitaa", grindcoren puolelle. Etenkin siksi, ettei se ole tyylipuhdasta grindiä. Meikästä on hienoa, miten sitä käsitettä on tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana osattu laajentaa aika vitun moneen suuntaan, vaikka old school-itkijät jaksavat aina olla internetissä päättämässä, mikä on grindiä ja mikä ei.. Meikä ei jaksa roikkua menneisyyden pastisseissa. Jos vaikka meidän bändissä on jotain old schoolia, niin se ei ole missään vaiheessa tarkoitus. Sen ainoa tarkoitus on kuulostaa tuhannelta oksentavalta spurgulta puukot kurkussa. Sen ainoa tarkoitus on olla itseilmaisun vapaa väline, jolla me voidaan tehdä aivan mitä tahansa, eikä siinä kiinnosta kenenkään muun mielipide yhtään. Unborn Generationissa on mielestäni kiitettävä määrä samaa asennetta. Ja yksi olennaisimpia elementtejä on laulaja Bonzo, joka osaa myllyttää niimmaanperkeleesti. Siitä tulee AINA itselle ainakin paljon aggressiivisempi fiilis koko musiikista, kun laulajakaan ei koita päästä helpolla. Se on aika monen paskan bändin kompastinkivi. Laiska ja paska laulaja. Meillä se kitetyy lähinnä tuohon jälkimmäiseen reunaehtoon.

Seuraavana soitti puolalainen Driller. Jätkillä oli hauska meininki, vaikka musiikkinsa olikin omaan makuun ehkä turhan tasaista, mutta silti soittamisen riemulla paikattiin aika paljon. Sympaattista kohellusta kaikin puolin. Varsinainen hauskuus paljastui näistäkin jätkistä kyllä vasta Malmströmin keikan aikana. Ne tulivat joraamaan ja jumppaamaan ja moshpittaamaan ja vaikka mitä. Kjell vittuili, että vaikka lahtelaiset on tottuneet olemaan huonoja, niin se, että puolalaiset pesee meillä lattiaa täytyy olla jonkinlainen pohjanoteeraus. Ja ne on sentään ensimmäisiä joista tehdään saippuaa, kun jossain alkaa tapahtua. Nauroin niin helvetisti, etten meinannut pysyä pystyssäkään nälkävapinoiltani. Joku "tosilahtelainen" uhosi, että tekisi mieli vetää turpaan tuollaista vittuilijaa. Mietin, että miksi? Jos ei osaa nauraa itselleen, on mielestäni käsittänyt koko tässä kylässä asumisesta jotain olennaisesti väärin. Kyllä lahtelaisille saa vittuilla. Voi muuttaa pois, jos ei sitä kestä.

Malmströmeistä monet ovat vaikka mitä mieltä, mutta meikästä se on aina ollut hyvä bändi. Näin sen ekaa kertaa Lohjalla 2010, ja sen keikan jälkeen lähetin Vilille ekan tekstiviestin sen jälkeen, kun se lähti Cut To Fitistä. Se meni jotenkin näin: "Muistatko ku puhuttii että olis siisti sellane kapitalistigrindibändi joka vetäis puvut päällä!? Nyt löyty jotai melkein sellasta." Helvetin mukavia jätkiä, joiden kanssa on mukava soittaa, ja joilla on ennen kaikkea melkoisen kovia biisejä. Se ei välttämättä välity levyltä, kun kaikki punk nyt kuulostaa enemmän tai vähemmän samalta levyllä. Siinä on sitä särökitaraa ja sit siinä huudetaan. Livenä musiikki pitäisi aina kuulla, mutta kerrostalossa house bändit ovat ainakin toistaiseksi vähän epäkäytännöllisiä.

Meikäläiselle omistettiin ilmeisesti Bob Marleystä kertova biisikin. Vaikka tuota biisien meikälle omistamista tapahtuu oikeastaan suhteettomankin usein, on se aina jotenkin hämmentävää. En oikein osaa suhtautua siihen mitenkään fiksusti. Tiedän, että hyväähän sillä toki tarkoitetaan, mutta sitten meikä saa hikoilla kolme-viisi sekuntia siinä huomion keskipisteessä, enkä minä siitä mitenkään nauti. Mutta toisaalta taas jos jonkun arvostus minun mieltäni yhtään lämmittää, niin nimenomaan ennemmin toisten muusikoiden. Sellaisten, jotka eivät toki mistään hinnasta suostuisi soittamaan meikän kanssa samassa bändissä, mutta jotka näkevät, että meikällä on tässä menossa joku...."oma juttu". Sitä on vaikea selittää, mutta siltikin. Kai joku INFPiksi laskettava tajuaa, mitä tarkoitan. Että jos jonkun nyt on pakko jotenkin "tykätä", niin olkoon edes sitten nuo, jotka meikäläistäkin inspiroi.

Nyt pitää laittaa kitara vireeseen ja pakata romut ja lähteä Profane Omenin grillibileisiin. Saattaa seurata parin päivän radiohiljaisuus ja univaje. Hei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti