lauantai 30. marraskuuta 2013

Urbaania ahdistusta ja vertaistukea.

Yö on laskeutunut ja jäin taas istumaan itsekseni tämän ajatusten taikinajoen kanssa. Tässä olen nyt pari päivää kiroillut modernia urbaania elämää ja pohtinut, onko kaupungissa asuminen elämää ensinkään. Kaikki on luvattoman helppoa ja vaivatonta, ei tarvitse pilkkoa polttopuita tai tehdä omia lumitöitään, haravoida omia pihojaan tai muutakaan tuollaista. Meikää se jopa vituttaa vähän. Ihan vähän. Kun on kasvanut duunaillen kaikkea tuollaista, tällainen elämä tuntuu melko turhan helpolta. Aivan kuin olisit sirkusapina, joka on koulutettu tekemään tiettyjä temppuja, mutta sitten ne temput tulevat tarpeettomaksi ja istut vain päivät pitkät häkissäsi tekemättä juuri mitään. Onneksi sitä on keksinyt itselleen sitten musiikin ja piirtämisen kaltaista puoliaikaohjelmaa, etti tämä nyt ihan vain kuoleman odotteluksi mene. Tässä suhteessa uskon toimeentulotuen vastikkeellistamisen tekevän ihmisille hyvää. Jos vaikka muutama kerta viikossa kävisi haravoimassa jossain, saisi vähän raitista ilmaa ja ympäristökin olisi huomattavasti siistimpi, mikä taas tekee hyvää kaikkien yleiselle hyvinvoinnille. Mutta luultavastihan tätä ei kuitenkaan tulla toteuttamaan näin, vaan työttömät pääsevät joko johonkin vitun toimistoihin tuntemaan itsensä tarpeettomiksi, tai sitten katsomaan, kuinka joku toinen tekee näitä hommia ja haukkuu koko ajan hyödyttömäksi ja loiseksi.

Ihminen tarvitsee jonkinlaista vertaistukea, merkin siitä, että edes joku näyttää omalle tielle vihreää valoa, eikä ole ihan hukassa kaiken sen kanssa, mitä on duunailemassa. Se on monella tapaa tärkeää, jos tahtoo tuntea itsensä ja elämänsä jotenkin arvokkaaksi ja mielekkääksi. Tähän perustuu myös jonkinlaisen huumeringinkin keskinäinen dynamiikka: se on ryhmäterapiaa niille, jotka kaikki muut ovat sulkeneet ulos. He kuuntelevat toistensa huolia ja saavat jonkinlaista tukea edes sen tavallisimman "melko paska tilanne" komppauksen kanssa.  Se on kuitenkin helvetin tärkeää. Koska ei sitä tukea välttämättä saa mistään muustakaan paikasta. Siksi en lähtisi edes minkäänlaisessa viranomaistoimessa rikkomaan jotain nuorten pajaririnkiä, koska se se vasta niitä nuoria syrjäyttääkin. Yhdessä syrjäytyneitä on kuitenkin helvetin paljon helpompi kannustaa jo ihan ryhmänä tekemään elämässään jonkinlaisia muutoksia ja selviytymään, kuin yksinäistä ihmistä, joka tuntee itsensä aivan vitun arvottomaksi ja turhaksi. Asiat eivät aina ole kauhean yksioikoisia, etenkään siinä vaiheessa, kun puhutaan ihmisistä.

Yhtenä esimerkkinä vaikka uskonnot. Suuri osa suomalaisistakin uskoo konkreettisesti taivaaseen ja enkeleihin ja muuhun, ja vaikka se meikäläisestä olisi maailmankuvana kuinka hanurista tai hukassa, en kuitenkaan voi sanoa, etteikö vaikka uskonto tekisi monesta muuten täysin mulkusta ihmisestä edes vähän parempaa ihmistä suhteessa ympäristöönsä. Sama koskee lähes kaikkea kuolevaisuuteen liittyvää. Jokaisella on oikeus uskoa kuolemastaan mitä tahtoo, ja se luultavasti värittää myös monen elämää. Minulle on aivan sama, miten tästä kaikesta ajattelee, olen vain onnellinen jos joku voi kohdata sen kaiken rauhallisin mielin. Sillä suurinta osaa ajasta minä en voi. Nyt olen ollut ihmeenkin levollinen, ehkä siksi että elämä muuten on ollut niin kaaosta. Kaaos on monesti hyväksi. Se auttaa keskittymään isoihin kuvioihin ja kokonaisuuksiin kaiken pienen tilpehöörin sijaan. Se on hyvä. Se on tervettä ja oikein. Nyt meikä pällistelee pari jaksoa Mustaa Kyytä ja menee nukkumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti