Eilen sain taas tehdä sitä, mitä ilmeisesti teen parhaiten, eli istua pari tuntia autossa turpa kiinni. Siinä, ilman kirjoja tai piirrustusvälineitä, musiikin ja internet-foorumien seuraan jättäytyneenä pohdiskelin kulunutta viikkoa, sitä miten hyperaktiivinen se on ollut. Sunnuntaina parin tunnin treenit Cut To Fitiä, tuossa ajassa saatiin läjään viisi uutta biisiä, maanantaina nauhoittelin tunnin kasetillisen kaikenlaisia sekalaisia tekstejä menneisyydestä ja lähes-nykyisyydestä, tiistaina käytiin studiolla vääntämässä ja demottamassa joululauluhommia, keskiviikkona väänsin ne kuusi biisiä kasaan, torstaina tehtiin studiolla joululaulu loppuun ja illasta kotiin tullessa tein vielä tuon Tuki-laulun, käytännössä oltiin jo perjantain puolella. Silti energiaa riittäisi vielä ainakin toiseen vastaavaan määrään samanlaisia projekteja. Kun saa tehdä sitä mitä oikeasti tykkää, ei ole vaaraa motivaation puutteesta, vaikka voitte uskoa, että tuolla studiollakin sai meikäläisen määkimisellä lauleskella yhtä lausetta aböyt miljoona kertaa peräkkäin. Ei sekään silti väsytä. Sitä tietää, että se on vaan oma vika. Heti, kun osaat laulaa sen oikein, ei tarvitse laulaa enää. Niin helppoa se on. Kaikkein hienointa tuossa on minusta se, että tajuaa, tuntee ja kuulee oman kehittymisensä tunneissa. Se on helvetin motivoivaa.
Viimeaikoina olen pakostakin miettinyt tätä työttömyyttäni. Tämä on työttömyyttä vain ja ainoastaan rahan tekemisen mielessä, mutta ikään kuin sattumalta se onkin sitten ainut tapa, jolla meillä työttömyyttä mitataan. Jos et tee rahaa koko ajan, olet loinen, et tuota mitään. Väistämättä olen myös miettinyt sitä, että en kyllä muista kovin montaa duunia, jossa olisin tehnyt niin pitkiä päiviä, kuin työttömänä musiikkijuttuja. Nyt kun on taas saanut taistella enemmän päästäkseen töihin, eikä siltikään saa vihreää valoa, alkaa vaan miettiä, että miksi minä oikein taistelen niin kovasti tämän asian kanssa? Selkeästi tässä systeemissä ei tahdota minun tekevän töitä, muuttavan, syövän, maksavan arvonlisäveroa kaikesta ruoasta, jota hypoteettisesti voisin ostaa, jos minulla käytännössä olisi rahaa. Minusta on jotenkin helvetin kaksijakoista, että menisin nyt vaikka jonnekin nuorisotalolle paasaamaan syrjäytymisestä ja muusta, kun olen itsekin koko ajan liipasimella koko homman kanssa. Eikä minulla olisi mitään ongelmaa, jos saisin vaikka jonkun kansalaispalkanomaisen summan, joka takaa sen, että saat vuokran maksettua ja pysyt elossa sinne seuraavaan kuuhun asti. Tällaisenaan tämä tilanne on jotain niin nurinkurista. No, ainakin voi kertoa pennuille ja vähän isommillekin syrjäytyjille, että tiedän täsmälleen miltä se paska tuntuu. Ja ainakin varmistuu, ettei tästä onnea ja autuutta tuottavasta parisuhteestakaan huolimatta lopu aiheet biiseihin. Itseasiassa minulla on vahva epäilys siitä, että riemu vasta repeää siinä vaiheessa, kun muutetaan Hervantaan ja menen mihin tahansa laitokseen asioimaan. Vaikea ajatella, että asiat muuttuisivat, kun käytäntö on osoittanut niin monta kertaa toisin.
Aivan sama mitä teen, päässä soi koko ajan vaan "vittu meikä lähtee vaikka mieluummin Afrikkaan..." Tulipa vaan tiivistettyä koko elämäntilanne yhteen eskapistiseen kaksiminuuttiseen. Nyt pitäisi sitten varmaan alkaa tehdä lihapullia, onneksi sentään saamme kuitenkin takuuvuokran maksettua, rahaa loppukuuksi jää neljäkymppiä, jolla on ainakin käytävä Lahdessa taas taistelemassa vähän lisää sossussa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti