sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Todellisuudesta ja kokemisesta. Elämä on täydellistä.

Löysin vahingossa youtube-kanavan, jolla oli vaikka mitä mielenkiintoista, mm. tämä. Tässä videossa tiivistyi se, mitä ehkä välillä yritän jotenkin huonolla ja epäselvällä ilmaisullani tuoda esille. Koska emme voi saada kokea Todellisuutta sellaisena, kuin se oikeasti on, vaan saamme siitä vain kokemuksellista aisti-informaatiota sekä salaman nopeita tulkintoja näiden informaatiohakkeiden vaikutuksesta sen hetkiseen tietoisuutemme ja sen luomaan kuvaan todellisuudesta, pidän subjektiivista kokemusta melko tärkeässä asemassa puhuttaessa todellisuudesta. Meistä jokainen kantaa päässä yhtä järjettömän laajaa ja avaraa maailmankaikkeutta, ja jostakin merkillisestä syystä meille on kehittynyt tällainen "pohjauniversumi", josta me kaikki kumpuamme, välitila, jossa voimme jakaa kokemuksiamme. Tästä syystä ihmisyys, inhimmillisyys, kokemusten ja informaation jakaminen ja etenkin taide on mielestäni niin helvetin tärkeää. Taide on raainta kokemuksellista tietoa, joka on koodattuna symboleihin ja muotokieleen, joka puhuttelee meidän tajuntaamme mikä mitenkin.

Taide on pullopostia universumista toiseen. Tämä meidän kaikkeutemme, jonka olemassaolosta ja muodosta ja mallista olemme kiistelleet aivan vitun kauan, saattaa olla vain yhdentekevää väliainetta, fyysiseksi lihaksi tullutta eetteriä, jossa mielten on mahdollista kommunikoida. Lisäksi kun kai on todistettu, että jossain vaiheessa tämä kaikkeus kai "humahtaa" seuraavan sorttiselle energiatasolle, jossa yksikään meidän atomeistamme ei voi yksinkertaisesti olla olemassa, on ehkä aika turhakin pohtia, mistä tämä ihmetys oikein on tehty. Kun se kuitenkin lakkaa olemasta. Jostakin syystä ajatus siitä kuumottaa minua todella paljon. Tuntuu siltä, että se vie pohjan kaikelta taiteelta: Ei se, että sitä kokevat ihmisetkin häviävät, vaan se, että koko todellisuus jossa kaikki siitä on tehty tulee häviämään. Olen juuri ja juuri ehkä onnistunut sisäistämään sen, että minun tulee lähteä tästä maailmasta joskus. Jatkuvuus on ollut juuri se asia, joka on helpottanut sitä minulle. Että minä menen, mutta tulee uusia, joista joku ehkä löytää meikäläisen huuruilut ja jatkaa siitä mihin minä kaikella tällä jäin.  Mutta sitten se kaikkeus pyyhkäistään alta. Mutta on melko mielenkiintoista pohtia, lakkaako tämä virtuaaliseen todellisuuteen rakennettu maailma olemasta. Voisiko kaiken tämän löytää jostakin hypoteettisesta toisesta kaikkeudesta, jos siellä kehitettäisiin vastaavan kaltainen internet? Luultavasti ei, jos servereitä kasassa pitävät atomitkaan eivät ole.

Meillä siis on tämä tällainen maailma, jota voimme aistia ja kokea tuollaisen 80-120 vuoden ajan, jos helvetin hyvin käy. Sen lisäksi, että saamme kokea tätä, voimme jakaa sitä kokemusta toisillemme, nimenomaan taiteen ja keskustelun kautta. Se hetki, kun joku biisi viiltää suoraan sieluusi ja hiljennyt sen ääressä, silloin olet saanut todellisen yhteyden toisen ihmisen mieleen, sen joka tämän biisin on tehnyt. Sama kaiken taiteen kanssa. Ne todelliset, hiljentävät, mykistävät kokemukset ovat niitä, joilla on väliä. Se on aivan järjettömän siistiä. Uskon maailmankaikkeudessa vallitsevan jonkinlaisen kollektiivisen solipsismin. Jokainen on oman maailmankaikkeutensa luoja siinä suhteessa, kun tämä maailmankaikkeus on olemassa hänen oman päänsä "phaneronissa". En ole varma, onko tämä maailma sitten vain jonkinlainen kollektiivinen paneelikeskusteluforumi mielille, jotka muuten olisivat irrallaan, vailla tajuntaa. Vai onko tämä jonkinlaisen maailmansielun nukketeatteri, jossa se ottaa vain erilaisia rooleja ja vetää omaa skitsofreenistä näytelmäänsä, jossa me kaikki saamme väitellä keskenämme, vaikka olemmekin yksi ja sama asia. Materian kannalta me olemme kaikki yhtä, samaa tähtipölyä ja liikkuvia hiukkasia. Jotenkin tätä vasten olisi vain loogista, että olisimme mieleltämmekin yhtä..

Juuri nyt minun elämäni on niin täydellistä, kuin mitä tahdon sen olevan. Aivan sama, vaikka en koskaan tienaisi millään näistä jutuista yhtään mitään, se ei koskaan ole ollut minua eteenpäin ajava voima. Minä olen nyt löytänyt ne oikeat ihmiset, joiden kanssa tämä elämä on juuri sellaista, kuin tahdonkin sen olevan. Takuuvuokrarahat näyttäisivät järjestyvän ja kohta pääsen asumaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voin helposti kuvitella asuvani vaikka lopun ikääni. Minulla on Cut To Fit, sitä kautta saan ilmaista itseäni täysin vapaasti ja vailla sensuuria tai mitään russutusta. Se on täydellistä. En kaipaa tähän yhtälöön juuri mitään lisäksi. Ruokaa välillä. Mielenrauhan. Mutta tiedän, etten tule kuolemaan nälkään ja että mielenrauha on käsitteenä harhainen ja häilyväinen, minkä lisäksi ristiriidat ovat melko olennainen osa koko olemassaoloa, ainakin minun kohdalla. Naureskelin tänään päivemmällä, että taisin ensimmäisen kerran kuulla olevani "vaikean jätkän maineessa" jo alle 20-vuotiaana, enkä edes ollut soittanut kuin kahdessa tai kolmessa bändissä siihen mennessä. Aivan kuin se olisi jotenkin huono asia? Itse taas näkisin, että jos teet musiikkia rehellisesti, oikeista syistä ja puhtaalla omatunnolla, minun kanssani on aika helppo työskennellä. Teen töitä niin kauan, kuin on tarve. Jos vain yrität pönkittää jotain kulunutta rokkiklisettä, minulla ei ole sinulle juurikaan asiaa. En vain keksi mitään sanottavaa. Ja sekö on vaikeaa? Ehkä sitten niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti