Tajunta virtaa taas sellaisella vauhdilla, ettei pysy oikein mukanakaan.

Väsymyksen aiheuttamasta hyperaktiivisesta maniasta huolimatta virastoreissut menivät hyvin, ja asiat alkavat toivottavasti ojentua jotenkin päin kohtuulliselle tolalle. Oikeastaan enemmänkin, kuin kohtuulliselle. Tältä vuodelta on niin vähän tuloja, että voin tehdä tulevan duunikeikan nollaveroilla. Kaikki tuntuu siis menevän jotenkin päin hyvin, vaikka luultavasti se aiheuttaakin jotain hankausta työkkärissä. Pitää katsella sitä sitten lähempänä. Nyt voin hengittää edes vähän, mikäli tältä epämääräiseltä kivultani saan henkeä. Olen varmaan tulossa kipeäksi. Pari päivää olen ajatellut, että maha on kipeä, mutta tänään se on kuitenkin ennemmin tuntunut selkälihasten kipuna. Mietin vain sitäkin, voisiko se olla vain väsymyksen tuomaa särkyä. En tiedä. Olen kuitenkin piirrellyt ja hakenut pahvilaatikoita ja pakannut romuja ja hain kaupasta suklaalevynkin tilapäiseen kivunlievitykseen, kun se on halvempaa kuin aspiriini, eikä minulla sitä paitsi ole kuin vitonen tilillä. Nyt ei enää sitäkään.

Jotenkin tässä väsyneessä ylivireydessä henki lepää. Kaikki on aivan helvetin intensiivistä, tämä päivä on jatkunut jo ainakin tuhat kahdeksansataa vuotta, mutta silti se ei vaivaa minua. Tuntuu, että mieli jaksaisi tutkia itseään, käyttäytymistään ja kuvioitaan vaikka kuinka pitkään, kun vain keho kestäisi alla. Tämä lievä ahdistuneisuus lihaksissa on ehkä pahinta. Mietin jo jossain vaiheessa, olisiko pitänyt ehkä käydä lääkärissä, mutta ehkä ei kuitenkaan ole sille tarvetta. Maailma näyttäytyy nyt mielenkiintoisena, punaiset seinät kohisee ja aaltoilee hiljalleen, kuuntelemani Monkey3n levy saattaa toki myös vaikuttaa yleiseen olotilaan. Eihän siinä, tarkastellaan lisää, nyt levitän pyykit ja sitten alan tehdä tortilloja. Hyvä päivä, monellakin tapaa. Niin joo, kirjoitin vielä ainakin pari juttua, saa nähdä, jos noita valuu lisää:

"Kerran joku tyttö jätti bussiin palasen maapähkinävoitoffeepatukastaan. Rehellisyyden nimissä tyttö olisi varmasti syönyt kaiken, mikäli olisi huomannut käärepaperin pohjalle jääneen palan, mutta se oli niin pieni ja mitätön, ettei hän sitä huomannut. Maapähkinävoitoffeepatukan pala matkusti bussin päätepysäkille asti, jolloin kuski tuli tönimään häntä. "Hei! Päätepysäkki, nyt vittuun täältä!" kuski murahti paksujen viiksiensä takaa. Pelokas maapähkinävoitoffeepatukan pala yritti selittää, että hän oli eksynyt matkakumppanistaan, joka ei ollut huomannut hänen jäämistään, mutta kuski ei ottanut kuuleviin korviinsa. Hän nappasi käärepaperissaan yhä killuvan maapähkinävoitoffeepatukan palan, painoi nappia joka avasi suhisevat ovet ja heitti patukan jämät lätäkköön. Siihen ne jäivät, ja maapähkinävoitoffeepatukan pala liukeni hitaasti veteen epämääräiseksi mössöksi."

"Sakari tiesi, ettei hänen pitäisi kurkistaa siihen huoneeseen. Isä oli monesti sanonut, ettei hänen huoneestaan perimmäiseen kammariin johtavaa ovea saanut koskaan avata. Sakari oli kuuliaisena poikana totellut isäänsä. Kyllä isä tiesi mikä oli parasta. Vuosien myötä uteliaisuus tietenkin kasvoi, mutta Sakari hautasi kaikki ajatukset sitä mukaa, kuin ne pulpahtelivat pintaan. Ne olivat kuin saippuakuplia himmenevässä kesäillassa, huvittavia hetken, mutta kuitenkin ne piti aina puhkaista, ennen kuin ne osuivat maahan. Sakarin isä sanoi pojalleen maaliskuun kahdeksannen päivän iltana, että seuraavana aamuna hän olisi lähtenyt matkoille, ja tulisi takaisin vasta kun ilta jo pimenee. Sakari ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin, isä oli aina ollut hänen kanssaan. Häntä jännitti kovasti. Aamu valkeni. Isä oli jättänyt jääkaapin oveen lapun, jossa oli ohjeet lihapulliin ja muusiin. Sakari saisi ensimmäistä kertaa tehdä ruokaa ihan itse! Hän oli niin kovin ylpeä. Mutta tuon ylpeyden mukana hänen aivoihinsa luikerteli uteliaisuus, nuoruuden vimma ja turhautuminen. Olenhan minä jo mies, miksi en voisi tämän kerran rikkoa sääntöjä! Sakari päätti uskaltaa uskaltaa. Hän kiipesi portaat yläkertaan, meni isän huoneeseen ja perimmäisen kammarin ovelle. Hän hengitti raskaasti. Häntä jännitti. Hän tarttui oven kahvaan, sulki silmänsä ja käänsi sitä. Huoneesta tuli kahdeksantoista jalkainen limahirviö, joka söi Sakarin yhtenä suupalana. Tarinan opetus on: Kikkeliskokkelis, mitäs läksit saatana!"

"Maarit tanssitti imuriaan ympäri toimiston lattioita. Hänen korvalappustereoissaan lauloi Kirka, hänen roikkuvien alliensa lätsähdykset olisivat saattaneet säikäyttää hänet touhuistaan, mikäli hän olisi kuullut ne. Nyt hän oli vain vaimean tietoinen ruumiistaan. Hän nautti työstään yösiivoojana. Hän koki, että siinä ammatissa hän sai korjata sen, minkä muut olivat pilanneet. Hän sai auttaa ihmisiä, vaikka ei varsinaisesti usein näitä nähnytkään. Maarit oli siivonnut tätä toimistoa jo neljäkymmentä vuotta, hän tunsi sen jokaisen nurkan, ja osasi muodostaa kuvan siellä työskentelevistä ihmisistä sen perusteella, mitä hän kohtasi työssään. Kolmoskopissa työnnettiin kengänkärjellä hienovaraisesti karkkipapereita kaapin alle. Kahdeksassatoista oli vähän väliä läikkyneitä juomia lattialla, kahvia tai hedelmäistä kivennäisvettä. Maarit oli onnellinen työssään. Vaan kohta sekin otettaisiin häneltä pois. Tämä olisi hänen viimeinen iltansa ennen eläkkeelle siirtymistä. Voi Kirka. Hänkin on nyt kuollut. Eikä Maaritkaan ole enää nuori."

"Matti käpertyi tiukemmin hasiksen hajuisen yksiönsä nurkkaan. Hän kiristi foliohattunsa nyörejä ja pälyili sen eksentrisen lipan alta epäluuloisena. Rappukäytävässä liikkui joku! Nyt he olivat varmasti nähneet hänen aktiivisuutensa internet-foorumeilla ja päättivät tulla hakemaan häntä! Hän yritti käpertyä tiukaksi palloksi, aivan kuin itseensä pusertuvaksi atomiksi. Hän yritti olla ajattelematta, hän ei kuitenkaan voinut olla liian varma foliohattunsa toimivuudesta. Kahisevat askelet lähestyivät rappukäytävässä. Postiluukkua raotettiin! Lehti kosahti lattialle hänen eteensä. Matti tärisi paniikista. Hän yritti hillitä itsensä ja lukea lehteä. Hän oli niin kiihdyksissä, että näki siinä vain kryptattuja viestejä salaseuroilta ja liskoilta! Hän bongitti nopeasti helpottaakseen oloaan, mutta eihän se paskalätkän hiisaaminen mitään auta. Hän alkoi yskiä ja sai pahemman paniikkikohtauksen. Hänen kurkustaan lensi limaa hänen kädelleen. Se savusi ja sihisi, syövytti nahkaa pois, muttei tehnyt kipeää. Nahan alla kimalsi vihreitä suomuja. Matti huusi ja hakkasi lattiaa, mutta huomasi nahkansa vain rapisevan pois suomujen päältä. EI! EI! EI EIEI! Hän huusi seinille ja tunsi itsensä petetyksi. Hän oli pettänyt itsensä, hän oli ollut yksi niistä koko ajan, eikä edes tiennyt sitä. Matti nousi nurkastaan ja meni delirium-päissään keittiöön. Hän otti laatikosta leipäveitsen ja nirhasi valtimonsa auki, nauraen mielipuolisesti kaatuessaan, pudotessaan viimeiseen, lohduttomaan pimeyteen."