lauantai 16. marraskuuta 2013

Taidekriitikon urani nousu ja tuho, osa 1

Andrew Graham-Dixonin suuresti ärsyttämänä aion nyt analysoida joitakin hänen Taiteen Maantiede -sarjassa omista lähtökohdistaan ja arvoistaan värittämiään teoksia vastaavasti omiin arvoihini ja näkemyksiini nojaten. Viimeisin jakso, Saksa 2/3 on vielä katseltavissa YLE Areenassa kolme päivää, ennen kuin saamme nauttia taas uudesta tunnista egoistista mussutusta, joka kuitenkin jotenkin mystisesti on melko koukuttavaa katsottavaa.

Philipp Otto Runge: Taiteilijan Vanhemmat
Tässä teoksessa taiteilija, joka tuolloin asui vanhempiensa luona, on kuvannut nämä omien lastensa kanssa. Sen lisäksi, että Runge oli helvetin huono maalaamaan lapsia, hänellä tuntui olevan pakkomielle niiden tunkemiseen lähes joka kuvaan. AG-D uskoi tämän johtuvan hänen uskostaan tulevaisuuteen, minä taas epäilen, että hän halusi harjoitella kovasti, ja kirosi itseään syvällä sielussaan joka kerta, kun maalasi yhtä ruman pennun, kuin tuo oikean puoleinen kakara on. Hänen vanhempiensa paheksuva ilme on minulle niin kovin tuttu, se on niin sanottu "Wrong Kid Died!"-ilme, joka tahtoo sanoa: "Menis tuokin hippi nyt jo töihin ja muuttas vittuun vanhempiensa nurkista pyörimästä."

Philipp Otto Runge: Lisää rumia muksuja
En tiedä olivatko pennut todellakin noin pallinaamaisia ja kuumottavia 1800-luvulla, mutta en jotenkin jaksa uskoa, ettei tämä vaikutelma olisi pitkälti Rungen maalaustyylin luoms. Vitsa kädessä seisova pentu näyttää joltakin helvetistä karanneelta demonilta. Perspektiivit Runge sentään tuntui hallitsevan, ainakin aidan sommitelmasta päätellen. AG-D sanoi hänen sijoittaneen pienimmän muksun "lähimmäksi jumalaa", koska se on auringonkukkien alla, ja nehän "tunnetusti osoittavat aina kohti aurinkoa". Aurinko tuntuu tässä kuvassa olevan siis kolmella eri suunnalla, mikä saattaa toki olla viittaus kolmiyhteiseen jumalaan. Itse tietenkin veikkaan, että käden eleestä ja ilmeestä päätellen tämä yksi pentu yrittää piilottaa rumimman auringonkukkapuskaan.

Caspar David Friedrich: Vaeltaja sumun meren yllä
Tämä on meikästä ollut aina yksi siisteimpiä maalauksia, mitä tuollainen romanttinen tyyli on koskaan tuottanut. AG-D sanoi, että tämä joko liittyy vahvaan yhteyteen luontoon, tai nimenomaan romantiikan ajalle ja luonnolle jäähyväisten sanomiseen. Vaikuttava teos, yhtäkaikki. Mielestäni olisi kuitenkin naivia sanoa, että tuon ajan saksalaisella olisi ollut mielessään jotain noin syvällistä! Ennen Nietzscheähän saksalaiset eivät varsinaisesti aivan kauheasti ajatelleet, ja sen jälkeenhän sitä sitten oltiinkin niin yli-ihmistä, että meinasi ali-ihmisille käydä vähän hassusti! Tässä selkeästi vaeltaja on vain hieman eksyksissä, hukannut kartan ja kompassin, ja silti saksalaisella tehokkuudella yrittää määrittää sijaintiaan näkemiensä huippujen perusteella, luultavasti onnistuen siinä.

Neuschwansteinin linnan kuvitusta
Tämä ja kaikki muut kyseisen nimihirviölinnan kuvitukset kuvaavat tyypillistä keskiaikaista autismia, kukaan ei katso ketään silmiin ja kaikki ovat vähän omissa maailmoissaan. Lisää esimerkkejä vastaavasta autistisesta maailmankuvasta ja keskiaikaisesta retardismista löytyy koko tuon ajan maalaustaiteesta, malliesimerkkinään ikonikuvat Jeesuksesta, joka tuntuu aina osoittelevan ulos kuvasta tai katsovan jonnekin muualle, kun ihmiset koittavat puhua hänelle.

Bonusraitana Da Vincin Viimeinen ehtoollinen
Osuva kuvaus internetin keskustelukulttuurista. Kaikki hölisevät omiaan ja juoruja levitellään uutisina, oikeiston jätkät osoittelevat syyttävästi vasemmalle, ja vasemmalla ollaan kädet pystyssä sanoutumassa irti keskustelusta, yksi jätkä näyttää kaiken keskellä hiljaa syrjäytyvälle Jeesukselle keskaria ja voin kuvitella, että hirveästi tulee puhetta, vaikka varsinaista asiaa ei ole kenelläkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti