tiistai 19. marraskuuta 2013

Posketon meno.

Meikästä on jotenkin huvittavaa tämä Cheek-kohkauksen määrä. Itseäni hän ei toisaalta edes ärsytä niin paljon, kuin vaikkapa maailmankuviemme vastakkaisuutta ajatellen voisi kuvitella, hän on minulle ennemmin täysin yhdentekevä. Lähin muisto ja kokemus aiheesta on, kun meinasin saada Cheekin veljeltä turpaani. Istuimme treenien aikana röökitauolla Kasisalin takana, ja siihen hoiperteli sellainen melko kovassa kunnossa oleva, umpikännissä oleva vanhempi äijä ilman paitaa. Tämä sitten tiedusteli, mitä olimme mieltä Cheekistä, ja sanoin aikalailla saman tien, että mielestäni ehkä heikoin musiikillinen yritelmä, mitä Lahdesta on saatu puserrettua. Tämä kaveri nosti heti nyrkit pystyyn ja esittäytyi Cheekin veljeksi, sanoi että aikoo hakata meikän. Sanoin, ettei tämä vulgääri välikohtaus muuttaisi mielipidettäni yhtään mihinkään suuntaan, ja jos hän todella tahtoo hakata jonkun ainakin kymmenen vuotta nuoremman ja selkeästi pienemmän tuollaista kunniaa puolustaessaan, niin antaa mennä. Mies hämmentyi hetkeksi, laski kätensä ja viittasi vähättelevästi meikän suuntaan, jatkaen hoippuvaa matkaansa jonnekin.

Siltikin, kun joka päivä silmiin sattuu esseitä ja artikkeleita, jotka pohtivat, miten vitussa se Cheek on niin kuuluisa, niin eikö se tavallaan kerro siitä, että se ei johdu ainakaan suoranaisesti musiikillisista ansioista? Jokaisessa artikkelissa muistetaan alleviivata hänen kokoomuslaista maailmankatsomustaan, vaikka se ei mielestäni ole mitenkään alleviivatun kokoomuslainen. Se on ennemmin alleviivatun kertakäyttöinen ja muovinen. Se on kulutuskamaa. Sillä sitä täytyy tahkota niitä levyjäkin, kun ne eivät oikeastaan ole musiikkia, vaan kulutustavaroita, joilla rakennetaan brändiä nimeltä Cheek. En kiellä, etteikö näillä kulutustavaroilla voisi olla jollekin arvoa, enkä väitä, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti paskempaa, kuin mikä tahansa muu musiikki, vain siksi että se on tehty kulutustavaraksi. Kaikki me olemme erilaisia ja kuuntelemme musiikkia eri korvilla. Ongelma minulle on se, että tässä on homman nimenä vain tehdä sitä ameriikanmallista kapitalistiräppiä suomeksi. Se ei ole mitään muuta, kuin perinteistä käännösiskelmää tämän ajan listahiteistä, aivan kuin kaikki muukin iskelmä on aina täällä tupannut olemaan.

Dylan Moran tiivisti ajatukseni hyvin jossain esityksessään. Hän sanoi, että hän tykkää kuunnella bluesia, koska se on ihmisen ristiriitaa vallitsevan systeemin kanssa, köyhät miehet laulamassa siitä, mitä heillä ei ole ja miten he ovat kuolemassa nälkään, flunssaan ja tuberkuloosiin samaan aikaan. Henkilökohtaisesti tässä on itselleni myös huomattavan paljon enemmän samastumispintaa. Rap-musiikki taas on puolestaan lesoilua sillä, mitä kaikkea ko. artistilla on. Eikä sellaista jaksa kuunnella. Sen voi suurinpiirtein arvata katsomalla verotustietoja, jos sellainenkaan touhu kiinnostaa. Itseäni ei.  Tietenkin on sitä "oikeampaa" rap-musiikkia. Sitä yleisesti hyväksytymmän oikeaa, mikä on vasemmistopohjaisesta ideologiasta kumpuavaa, mutta ei sen mielestäni välttämättä niinkään tarvitsisi olla. Kyllä musiikin kentällä olisi tilaa vaikka kokoomuslaisille ajatuksille, kunhan sillä puolella osattaisiin tehdä sellaista taidetta, joka ei joko ole eri asioiden luettelointia tai helvetin isoja muotokuvia omasta egosta. Eikö niistä arvoista muka voi tehdä ajatuksia herättävää musiikkia ilman, että se menee kusipäiseksi egoboostailuksi? Eikö sellaisilla ihmisillä muka pyöri mielessä mikään muu, kuin minäminäminä? Näyttäkääpä, jos sellaisen maailmankatsomuksen omaatte. Minulla kyllä varmaan on harvemmin ymmärrettävää asiaa niille ihmisille, joissa asuu sisäinen kokoomuslainen.

Toki on vähän hönttiä pitää Suomessa tiedotustilaisuus jostain stadionkeikasta, mutta nyt en jaksa edes mennä siihen.. Pitää pakata romut ja lähteä Lahteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti