tiistai 5. marraskuuta 2013

Nuorisotyöntekijä ojentaa jälleen.

Kerrankin olen KOKOOMUSLAISEN KIRJOITTAJAN kanssa samaa mieltä. En alkuperäisestä köyhien haukkumistekstistä, vaan tästä joka keskittyy enemmän siihen mitä köyhät voivat vapaa-ajallaan tehdä. Toki en tarkoita, että kenenkään pitäisi rahan kiilto silmissään tehdä yhtään noista mainituista asioista, se on tuon kokoomuslaista höttöä, mutta mielestäni jokaisen tulisi aina ja kaikissa olosuhteissa kehittää itseään. Myös työn tulisi olla kehitystä tukevaa. Laskeskelin, että parhaimmillaan teen tätä "elämäntyötäni", eli siis kuvia, musiikkia tai tekstiä sellaisen 17-18 tuntia vuorokaudessa, eikä minua vituta mikään muu kuin se, että välillä pitää syödä ja nukkua ja olla ihminen muille ihmisille. Jos tästä juoksisi palkka, olisin helvetin rikas, mutta teen tätä kaikkea koska se on minulle välttämättömyys. Se on itsensä kehittämistä, itsetuntemuksen kehittämistä, kaikin puolin olemassaolon kannalta tärkeää toimintaa, jota ilman en myöskään olisi töihin mennessäni siinä niinkään hyvä, kuin nyt koen olevani. Ilman tämän työn tuomaa kokemusta ja ymmärrystä minulla ei luultavasti olisi myöskään palkkatöissä niin paljon annettavaa.

Mutta myös työn täytyy olla minulle sellaista, että olisin valmis tekemään sitä ilmaiseksi. Sen pitää olla sellaista, että nautin siitä. Sen pitää antaa minulle muuta, kuin rahaa. Jos tahtoo vain rahaa, voi mennä duuniin mäkkärin kassalle, kyllä sieltä rahaa saa. Minulle raha vain ei ole avain hyvinvointiin, korkeintaankin päin vastoin. Mutta suurimman osan aikaa se ei säväytä minua suuntaan eikä toiseen. Moni pyörittelee silmiään kirkasotsaisen idealismin edessä. Mutta en oikein näe sitäkään puolta tässä hommassa. Elämä on jokaisen oma valinta, jokainen määrittää itse, mikä hänelle on tärkeää. Minulle on tärkeämpää olla vapaa, kuin olla rikas. Ja vapaus ei tarkoita sitä, etten tekisi töitä, vaan sitä että teen nimenomaan sellaista työtä, jota tahdon tehdä. Käytännössä koen tekeväni tärkeintä työtä silloin, kun autan muita jaksamaan paremmin oman elämänsä kanssa. Ja saamani palautteen perusteella jo tämä blogi on joillekin muutamille ihmisille ollut sellainen pieni kannustin. Se on hienoa, silloin kaikki tämä ei ole ollut turhaa. Tiedän tekeväni hommia marginaalissa, mutta niin olen tehnyt aina, ja niin kai tulen tekemäänkin. Koska ymmärrän myös, että marginaali on se paikka, jossa tarvitaan suurinta vertaistukea. Siellä kontrastit vahvistuvat ja ylilyöntien mahdollisuuskin kasvaa isommaksi kuin niin sanotussa valtavirrassa.

Mutta se, mistä ennen kaikkea olen tuon Heikkisen kanssa nyt samaa mieltä on se, ettei ketään auta leimautua oman elämänsä uhriksi. Syrjäytyminen, masennus, huumeongelma, yksinäisyys, ulkopuolisuus, kaikki aivan valtavia ongelmia, mutta kaikki myös voitettavissa. Ja vaikka Heikkinen ei sitä tuossa ehkä tajuakaan ilmaisevansa, on itsetuntemus ja jonkinlainen vertaistuki avain sen selvittämiseen. Joku ihminen joka näkee kehityksen ja sanoo siitä, joku joka auttaa jaksamaan, lisäksi jotain itseilmaisullista tekemistä, sitä "omaa juttua", jota kautta sitä kehitystä voi tapahtua. Kaljanjuonti ei ratkaise yhtään mitään. Olen miettinyt, mikä minulla hiertää niin monissa huumehipeissä ja krusteissa, ja olen ymmärtänyt sen olevan se loisiminen. En tarkoita yhteiskunnassa loisimista, vaan yhteisössä loisimista. Ei minua vituta krustit, jotka vaikka soittava bändissä, tai hipit jotka oikeasti lukevat ja kirjoittavat, pohtivat asioita ja tekevät jotain konkreettista asioiden muuttumisen eteen. Minua vituttavat ne loiset, jotka pyörivät porukan mukana vain kärkkymässä ilmaisia huumeita, tekemättä yhtään mitään itse. Mikä minua niissä vituttaa? Ihmisyyden hukkaan heittäminen. Kaikki se potentiaali, voima ja energia, luultavasti myös elämänkokemus, jolla voitaisiin tehdä tämän ajan merkittävimpiä taideteoksia, negatiivisuuden kääntäminen luomisvoimaksi, joka jää käyttämättä. Koska alkoholin ja huumeiden kanssa on aina vaarana se, että vaikka se on muka "kapinallista", niin se omassa huumepöllyssä ja humalassaan puistossa istuva tyyppi ei oikeasti eroa yhtään mitenkään siitä konformistisesta sohvankuluttajasta, joka istuu telkkaripöllyssä ja humalassa himassa. Molemmat pakoilevat oman elämänsä todellisuutta omalla tavallaan, sen sijaan että muuttaisivat sitä itse. Monella ei välttämättä ole välineitä siihen itse, koska minkäänlaista dialogia omatunnon kanssa ei olla käyty aikoihin. Siitä syystä on helpompi vain jatkaa pakenemista. Siihen nimenomaan tarvitaan jotakin eheyttävää tekemistä, jotain sellaista mikä auttaa taas katsomaan peiliin ja kohtaamaan sen oman elämänsä. Ja tässä minä tahdon osaltaan auttaa vaikkapa nuorisotyötä tehdessäni.

Olen kyllä sitäkin tehnyt varmasti enemmän työajan ulkopuolella, kuin töissä. Minulla kesti aika kauan tajuta, että olen pyörittänyt käytännössä nuorisotaloa Lahden keskustassa seitsemän vuotta. Ihmisiä on tullut ja mennyt, niille on mietitty rauhassa seuraavia liikkeitä elämässä, katseltu jatko-opiskelu mahdollisuuksia ja duuneja, pohdittu päihteiden merkitystä omassa elämässä, keskusteltu elämästä ja kuolemasta.. Kaikki CV:n ulkopuolista duunia, joka varmasti on vaikuttanut aika paljon siihen, että olen päässyt jokaiseen palkkatyöhön, johon olen käynyt haastattelussa. Tärkeintä on aktiivisesti etsiä omaa juttua, jos ei sitä ole vielä löytänyt. Kyllä kaikkia eläviä ihmisiä JOKIN asia kiinnostaa. Jos ei se tule huumepäissä mieleen, kokeile olla viikko selvinpäin. Sekin riittää, melko monessa tapauksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti