sunnuntai 24. marraskuuta 2013

No Johan Oli Ohjelma!

Olipas mukava viikonloppu, kaikinpuolin mukavaa. Toinen päivä oli itselleni ehkä hieman mieluisampi, koska ensimmäinen oli sellaista armotonta kreisibailaamista, toinen päivä chillailua. Flippereitä tuli hakattua ihan vitusti, mutta en kyllä ollut mitenkään erityisen hyvä siinäkään touhussa. Viikonlopun kohokohtia oli silti nähdä, miten yksi meikän rakkaimmista ystävistä oli selvinpäin. Hyvä etten ollut tippa linssissä koko viikonlopun, kun se oli vaan niin helvetin hienoa nähdä tuo ihminen juuri sellaisena, kuin viimeksi joskus vuosia sitten. Nöyränä ja rauhallisena, avoimena, vähän ujona. Mikään ei hetkeen ole ollut niin siistiä. Kiitos siitä, jos satut tämän lukemaan, mitä ehkä kyllä vähän epäilen.

Toinen aika paras juttu oli Ismo Haaviston eilinen keikka. Kuuntelin sitä soittoa vaan ihan helvetin lumoutuneena, koska siinä blues kulki niin, ettei ollut tosikaan. Aivan järjettömän hienoa kamaa. Teki samantien mieli lähteä kotiin ja hinkata kitaraa joku kahdeksan vuotta, että se sujuisi niin. Mutta kaipa se täytyy vaan keskittyä tähän hitaaseen, mutta toivottavasti edes varmaan kehitykseen. Toisaalta olen ihan tyytyväinen vaikkapa teknisen osaamiseni tasoon, tuntuu että se on enemmän kitarasta kiinni, mitä sillä osaa soittaa. Eri välineillä tehdään eri asioita. Eilen sain taas lapasiini myös sellaisen pikkasen epävireisen nylon-kielisen pitkästä aikaa. Ne on kyllä kanssa melko hauskoja, en ikinä ole itse omistanut yhtäkään nylon-kielistä, vaikka olen aina miettinyt, että se olisi ihan hauska rämpytellä sellaisellakin rutkulla menemään. Viereisestä kämpästä tuli jotain vanhempia rokkiukkoja siihen fiilistelemään pikkupäissään sitä. Meikästä soittaminen on kyllä vaan niin kaikkein hienointa, mitä ihminen voi ylipäätään tehdä. Se on itsessään jo puhtainta voodoon harjoittamista.

Meikää myös patistettiin tekemään rakkauslauluja, nyt kun kerta rakastunut olen. Mietin, miksi en tavallaan osaa sellaisia muka tehdä. Tajusin sillä olevan aika paljon tekemistä piirtämisen kanssa. Ajatelkaa vaikka, että teidän täytyisi kylmiltään piirtää rakkaasta ihmisestänne muotokuva, joka olisi riittävän hyvä kuvaamaan häntä, hänen piirteitään ja hymyä, ja kaikkea sitä, mitä se hymy saa teissä aikaan. Sitä mielihyvän ja kiintymyksen aaltoa, joka pyyhkäisee koko sielun yli. Kuvatkaa kaikki tuo yhdessä piirrustuksessa. Samalla tavalla minua hävettäisi kirjoittaa jotain sellaista, mistä kaikki tuo ei välity täsmällisesti. Siksi olen kai aina tuollaisissa tunteissa keskittynyt ennemmin instrumentaalimusiikkiin. Esimerkiksi tätä voin aika suorilta sanoa jonkunlaiseksi rakkauslauluksi. Tämä taas on minulle se tunnetila, joka tulee kun kevättalvesta katsoo tähtitaivaalle yöllä. Ilman sanoja voi sanoa jotain sellaista, joka kulkee suoraan sielusta toiseen, ilman että siinä tarvitaan tajunnan välikappaleiksi kieltä. Joskus sanat taas tarkentavat tunnetta, vahvistavat sen äärimmilleen. Mutta se aina myös määrittää sitä, mikä se tunnetila on. Se tekee rajauksen, sulkee muut puolet siitä ulos ja vahvistaa kontrastia yhdestä kohtaa.

En siis ainakaan vielä saanut aikaan rakkauslauluja, mutta paljon kaikenlaisia muita lauluja kyllä. Mörbid Vomitin Teppo kuvasi yhden väsymyksestä ja kaljanjuonnista kertovan laulun ja uhkasi laittaa sen youtubeen tänään. Sanoin, että ei satu enää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti