lauantai 2. marraskuuta 2013

Loppuunkulutusyhteiskunta. Meikäläisen utopia.

Eilinen oli ihan helvetin outo päivä. Mentiin katsomaan Helsinkiin Oliphaunt Ridersia, ja yhtäkkiä koko baari oli täynnä lahtelaisia. Oikeasti, en ainakaan kolmeen viikkoon ole nähnyt niin paljon lahtelaisia! Se oli aika hämmentävää, tuttuja vaan virtasi helsinkiläiseen baariin koko ajan. Keikka oli hyvä, vaikka seisoinkin tarkoituksella suoraan kaappien edessä, että säilytin illuusioni täysillä vetämisestä. Jätkät soittivat soundcheckissä aivan vitun lujaa, penkit tärisi ja huone soi, mietin että kerrankin on sellainen äänentoisto, että se riittää tuolle bändille. Ei siellä ollut kanavat rumpuja ja lauluja lukuunottamatta edes auki miksaajalla, jätkät vaan soitti aivan vitun lujaa. Se oli hienoa, mutta sitten baarimikko tuli valittamaan ja ääntä piti hilata joku 20 dB:tä alaspäin, jolloin se vähän lässähti. Mietin, että joskus järkkään jotkut generaattoribileet, missä nuokin saa soittaa niin kovaa kun tahtovat. Keikan jälkeen lähdettiin johonkin olutravintolaan ja meikä katseli, kuinka ammattilaiset humaltuivat hieman.

Yötä myöten ajeltiin sitten pois sieltä ja pudottelin muut sankarit koteihinsa. Itse olin sängyssä puol viis, nyt pitää lähteä viemään auto Ohtoselle, tuoda se toisella autolla kaupunkiin ja sitten ehkä voisi nukkkua ihan hetken. Tai tehdä ruokaa. Tai keittää aamukahvit. Tai jotain. En minä vaan tiedä. Kaikki ovat on auki.  Housut meinaa pudota koko ajan, koska eilen katkesi vyö. Olin saanut sen vyön ala-asteella, se ostettiin citymarketista ja se kesti kaikki nämä vuodet eiliseen asti. Nostin housut jalkaan vyöstä, ja kuullessani äänekkään napsahduksen luulin selkärankani katkenneen. Minulle ei tullut mieleenkään, että voisi olla edes mahdollista, että se itse vyö meni poikki. Se oli ikävä yllätys, koska olen melko huono ostamaan yhtään mitään uutta. Mutta sekin oli karmaa. Juuri pari päivää sitten heitin jonkun Eetun parinkympin vyön tajuamattani roskiin, kun siivoilin. Nyt tarvitsisinkin sitä itse, mutta en tunnistanut roskapussia enää eilen pimeässä.

Tuosta ostamisesta tuli mieleen, että tuossa yksi päivä tajusin yhden asian. Vaikka olen suhteellisen hyvä samastumaan jonkun ihmisen tunteisiin, niin olen aika huono samastumaan toisten arvoihin. Tunteet ovat jokaiselle yhtä nostavia tai tuhoavia, samalla tavalla vaikuttavia ja luultavasti melko saman tuntuisia. Arvot taas ovat se, jotka polttavat itsensä valmiiksi kuvioiksi päähän, ohjaavat käyttäytymistämme niin, että luulemme koko lajin käyttäytyvän samoin. Esimerkiksi huomaan sen juuri tässä: Minulle kaikki tavarat ovat sellaisia, että uutta ei osteta, ennen kuin vanhaa ei enää todellakaan voi mitenkään käyttää sen omaan käyttötarkoitukseen. Sama vyö ala-asteelta, keittiöveitset kai ajalta ennen meikän syntymää, sänky mummolta, sohva Pertunmaalta ekasta kämpästä, vinyylisoitin papan jäämistöistä, kaikki hyväksi havaitut esineet roikkuvat mukana, jottei minun tarvitse ostaa mitään sellaista paskaa, joka on tehty 90-luvun jälkeen.  Siksi en oikeasti välillä muista, että joillekin tuollaiset asiat ovat kulutustavaraa siinä mielessä, että niitä vaihdellaan sesonkien ja kauden värien mukaan, tai kun vain halutaan uusi. Joku  varmaan osaa sanoa niistä mun keikkahousuistakin, että niiden parasta ennen päiväys oli jo muutama vuotta sitten. Itseasiassa niiden parasta ennen-päiväys oli jo kauan ennen kuin sain ne. Taisin saada ne kesällä 2007, kun ne repesivät perseestä Jaskalla. Olin joskus kerran aiemmin pitänyt niitä, kun omat housuni olivat kastuneet sateessa. Siitä Jaakko, Viinanhenki, loihe lausumahan: "Ota täst' nää housut poika, niin ei kulkuses palele, jäädy pois nuo palleroiset." Minähän otin. Ne on parhaat housut, jotka minulla on ikinä olleet, ja aion pitää ne elossa vaikka väkisin. Nykyään ne tosin vaikuttaa enemmän jo säkiltä tai teltalta, aina kun lisää paikan niin ne vaan kasvaa lisää.

Kuluttaminen ei vain kuulu meikän arvoihin, loppuun kuluttaminen kylläkin. Siksi välillä unohdan, että aika moni muu ihminen pelaa tässä pöydässä ihan eri peliä, kuin meikä. Siksi unohdan ihan olennaisilta tuntuvia pikkuasioita, kun ajattelen vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. En vain pääse riittävästi tähän globaaliksi status quoksi ajettuun mielentilaan, koska se on niin kaukana omista arvoistani. Enkä ole koskaan keksinyt yhtään syytä, miksi minun kuuluisi siinä mitenkään mukana ollakaan, joten en näe menetystäni. Nyt pitää lähteä palauttamaan sitä autoa ja lopettaa sössöttäminen.

Oh yeah... one more thing. Sydäntaulu meni, jos joku tahtoopi jottain muuta niin ottaapi sitten yhteyttä vuan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti