lauantai 30. marraskuuta 2013

Lähtö osa 1

Kaipa se olisi suoraa itselleen valehtelua väittää, ettei muka tuntuisi yhtään missään laittaa tietty elämänvaihe pakettiin. Toisaalta kyseessä on seitsemän tai kahdeksan viime vuoden sykli, toisaalta taas 23 vuoden sykli. Viimeiset seitsemän vuotta ollaan asuttu tässä Vesijärvenkadun ghetossa, kaverit naureskelivat tätä Vesijärvenkadun nuokkuna, kun kaikki oli aina täällä. Lisäksi oli aina hauska kuulla jossain ihen tuntemattomien ihmisten bileissä, miten jotkut aivan oudot ja tuntemattomat ihmiset leijuivat joillekin vieraille ihmisille, että olivat käyneet Kilpisillä. Se oli aina vähän hämmentävää, ja vaikka pystyin sanomaan varmuudella, että eivät muuten olleet täällä käyneet, niin en mennyt väliin, koska en oikein ymmärtänyt, miksi joku leijuisi sillä. Mutta onhan täällä melkein kaikki käyneet, soittelemassa, jumittamassa meikän hienoja oransseja seiniä, tai ihan muuten vaan pyörähtämässä. Tämä on ollut pieni maalaiskommuuni kerrostalossa, keskellä Lahtea. Siitä meikä on ollut vähän ylpeä. Täällä on voinut hajoilla ja olla miten tykkää, kerran majoitin yhdet karkuteille lähteneet kaverit pariksi viikoksi ja sitten kun suostuivat menemään kotiinsa, niiden äiti osti meille 50 eurolla ruokaa. Se oli hieno päivä.

Olen nauttinut tästä sekavasta ja kaoottisesta elämästäni Lahdessa. Viimeyönäkin Raxi ja yksi puolituttu kylän mies tulivat tähän syömään kebabia, soiteltiin siinä sitten varmaan tunnin verran kaikkea blues-henkistä ja tajusin taas, miten vitun hienoa täällä asuminen on ollut. En tiedä, tuleeko meikän elämä olemaan enää koskaan samanlaista, mutta en tiedä tarvitseeko sen ollakaan. En usko, että kuitenkaan maltetaan Terhin kanssa mitenkään jämähtää johonkin paikkaan, koska paikalleen jämähtäminen tuntuu melko kauhistuttavalta meille kummallekin. Ja minusta se on hyvä. Koska en ensinnäkään uskonut, että tulisin ikinä löytämään sellaista ihmistä, joka ei tahtoisi pysyä liikkeellä ja elossa. Tietysti sitä voi jonkin aikaa asua jossain, mutta jos vielä 20 vuoden päästä asun samassa kämpässä Hervannassa, en katso itseäni kauhean hyvällä silmällä. Olkoonkin, että jämähtäminen on joillekin turvallista. Minusta se olisi kauheaa. Jotkut voivat nähdä sen sopeutumisena, minä näen sen nimenomaan sopeutumiskyvyn puutteena. Pelkää uusia ympäristöjä ja uusia asioita, ja pysyy mieluummin valmiissa paikassa, valmiissa kolossa. Valmiissa rotanloukussa.

Sitten se 23 vuoden sykli. Olen asunut veljeni kanssa oikeastaan siitä asti, kun hän syntyi. Yhden vuoden asuimme erillämme, kun tulin opiskelemaan lukioon. Sen jälkeen muutettiinkin tähän. En ole tullut kenenkään kanssa niin hyvin toimeen, kuin Eetun. Nyt olen oikein ihmetellyt, miten helvetin helposti olen kyennyt asumaan Terhin kanssa yksiössä. En oikeastaan ikinä uskonut sellaista mahdolliseksi. Siksikin tahdon katsoa, mitä elämä nyt heittää eteen tässä vaiheessa. Se on molemmille tuntematonta, jännittävää, vähän pelottavaakin. Täytyy hyväksyä se, että kaikki voi myös mennä vituiksi, mutta samalla tehdä kaikkensa sen eteen, ettei menisi. Tärkeintä on olemisen taito. Mielestäni olen siinä melko hyvä. Samaa sanottiin minulle duunissa. Että oleminen on minulle niin luonnollista, että osaan sulautua ja sopeutua tilanteisiin ja keskittyä omiin hommiini, jos minua ei tarvita sillä hetkellä. Monille on perhekotityössä kuulema vaikeinta juuri oppia olemaan. Se on ehkä helvetin vaikeaa. Minä taas ymmärrän, että ihmiset, ikään ja sukupuoleen katsomatta tarvitsevat omaa tilaa. Vapauden opetella olemaan. Siksi minua on aina nuorisotaloilla töissä ollessa ahdistanut se teennäinen tunkeminen. Toki, jos jollain ei ole kavereita, hän saattaa tulla porukan laitamille etsimään jotakuta, joka välittää. Silloin on tärkeä olla hereillä. Tähänkin silmä harjaantuu ajan kanssa. Se on kaikki osa sitä luonnollisen olemisen taitoa, joka niin monelta nuoriso-ohjaajaa esittävältä ihmiseltä on hukassa. Mutta nyt taas saarnaan ja eksyn vähän aiheesta. Anteeksi.

Nyt siis laittelen elämääni paketteihin ja laatikoihin ja mietin, mitä kaikkea tässä onkaan edessä ja takana. Viimeyönä en nukkunut ennen seitsemää, saa nähdä, miten ensi yönä nukuttaa.
Tyhjäksi käy. Ei kukaan haluaisi vaikka tauluja? Niitä olis vitusti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti