keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kuallu muuli blues.

Kuinka irrationaalinen on pelko siitä, että kuolee tänä syksynä? Varmaankin melkoisen järjetön. Silti, kulunut vuosi on ollut minulle niin hyvä, että olen vakavissani hiljaisuudessa pelännyt, että se saattaa olla viimeinen. Olen aina ajatellut, että kaikessa viimeisen silauksen täytyy olla paras, se tekijä, joka tekee kaikesta täydellistä. Ruokaillessanikin viimeinen haarukallinen on sellainen, jossa on vähän kaikkea mitä lautasella on ollut. Olen tavallaan aina tottunut siihen ajatukseen, että loppu määrittää elämän. Ja koska tämä vuosi on tuonut minulle aivan järjettömän paljon hienoja kokemuksia, olen jotenkin päässäni asennoitunut siihen, ettei seuraavaa välttämättä tule. Keskustellessani jonkun kanssa olen yhtäkkiä herännyt ajatukseen, että kahden kuukauden päästä minua ei välttämättä ole olemassa. Toki niin on aina. Aivan sama miten olet ja elät, saatat kuolla koska tahansa. Ja aina siihen pitäisi olla yhtä valmis. Ja tavallaan olenkin. En silti tahtoisi kuolla, ennen kuin olen todella vanha ja harmaa ja käppyräinen, toivottavasti hyväntuulinen ja elämänkokemusta muille kuolevaisille jakava äijä.

Osaltaan tämä ajatus ehkä syntyi sen myötä, että tuo aasi hyppäsi jostain pyytämättä tajuntaani jonkinlaiseksi tämän elämänvaiheen symboliksi, henkiseksi toteemieläimeksi. Vaikka se ei käytännössä tarkoitakaan yhtään mitään, teen asiat aivan kuten ennenkin, niin silti se tuntui kuvaavan tätä seuraavaa elämänvaihetta, erakoitumista, omaehtoisuutta, lievää askeettisuutta ja syrjään vetäytymistä hyvin. Näiden asioiden lisäksi siihen liitetään myös kuolema, mikä säpsäytti hieman silmieni ensimmäisen kerran kulkiessa niiden sanojen yli. Entä jos tämä onkin viimeinen syksy? Kun joka syksy menettää jonkun, sekoaa pakolla vähän. Mutta samalla oppii näkemään, että meistä jokainen on vähän sekaisin. Ei täällä ole mitään yleisesti tervettä. Se on vain yksi puoli tarinaa, jos joku näyttää terveeltä tai onnelliselta. Kaikki täällä kärsivät sisällään jostain, on eri asia mitä sille tekee ja miten sen kantaa. Sitä voi jäädä itkemään ja murehtimaan, jos se on omalle psyykeelle liian raskas, tai siitä voi yrittää kasvaa jotenkin. Vasta viimeaikoina olen alkanut tajuta sitäkin puolta, että vaikka ajattelen aina, että kaikki ihmiset ympäriltäni tulevat kuolemaan, tulen myös tapaamaan vitun siistejä, älykkäitä ja hienoja ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole vielä syntyneetkään, tai jotka nyt vaikka kiusaavat pienempiään ala-asteen toisella luokalla, tai tulevat kiusatuksi yläasteella, tai käyvät läpi jotain muuta sellaista hieman arpeuttavaa, joka opettaa heille jotain merkittävää elämästä ja ihmisyydestä. Sekin ajatus on melko siisti, ja siitä tulee taas omalla tavallaan kipinää nuorisotyönkin tekemiseen. Koska kukaan näistä ei synny tietäen ja ymmärtäen kaikkea siistiä ihmisyydessä. Jokainen tarvitsee jonkun, joka opettaakin jotain.

Yhtä hyvin tämä ajatukseni kuolemasta voi olla symbolinen. Väistämättä olen siirtymässä uuteen elämään, syntymässä ihmissuhteeseen, jota ei vielä vuosi sitten ollut olemassa, jättämässä taakse sellaisen elämän, joka on ollut viimeiset 23 vuotta: elämän veljeni kanssa. Olemme käytännössä asuneet koko ikämme samankaton alla, suuren osan siitä samassa huoneessakin. Jos joku tuntee minut, se on hän. Meillä on helvetin paljon sellaisia juttuja, joista tiedämme täsmälleen, että toinen näkee päässänsä saman vision. Sanaton yhteys. En muuttaisi pois tuollaisesta oudosta symbioosista, ellen kokisi samanlaista yhteyttä tähän naiseen, jonka kanssa olen muuttamassa. Minä en tee päätöksiä mitenkään kepeillä perusteilla, koska minulle mikään ei ole mitenkään kepeää, vaikkei mikään toisaalta ole niin vakavaa, etteikö sille voisi nauraakaan. Etenkään itse. Itse on kaikkein naurettavin ja huvittavin asia, mitä voi olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti