tiistai 12. marraskuuta 2013

Kaupallinen vs. Ammattimainen

Viimeaikoina musiikkimaailma on taas mennyt mullin mallin. Viime vuosina on iso määrä bändejä lopettanut ja tullut takaisin ja lopettanut taas ja tehnyt jo ties mitä. Viimeisimpänä vittuunnuin Rubikin lopetuspäätöksestä, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että yhdentekevät bändit lopettavat, kunhan voisi luottaa siihen, että ne pysyvät kuolleina. Ei millään pahalla Rubikia kohtaan, vaan siis niinkuin yleensä. Miksi joka helvetin asiasta pitää tehdä jonkinsortin pressitiedote ja promokirje ja mitä kaikkea muuta. Miksi tuollainen asiakin täytyy hakata kiveen niin, että kaikki voivat huudella tulevaisuuden rahastuscomebackeja jo sinä päivänä, kun tällainen päätös julkistetaan? Mitä tapahtui sille, että voi vaan olla hiljaa ja tehdä asioita, kun siltä tuntuu. Mitä tapahtui sille, että jos ei hommat kiinnosta, voi vaan tehdä jotain muuta, ja palata astialle siinä vaiheessa, kun se taas tuntuu itselle mielekkäältä? On meilläkin ollut oman bändin kanssa puolen vuoden hiljaisia hetkiä, kun jätkillä on kaikenlaista muuta, mihin pitää keskittyä hetkellisesti enemmän, eikä siitä tarvitse tehdä mitään tiedotteita tai pitää meteliä. Tiedän, vähän käppäinen esimerkki. Mutta jos meikä vaikka päättäisi lähteä kahdeksi vuodeksi Puolaan, niin ei tuo meidän bändi siitä mihinkään hajoaisi. Se voi ihan hyvin pysyä kasassa sen aikaa, että duunaillaan jotain ihan muuta. Ymmärsiköhän kukaan, mikä tässä meikää kaiveli? Luultavasti ei.

Minua vituttaa ennen kaikkea se, että kaikesta on tehty niin kaupallista. Vaikka musiikki ei sitä olisikaan, lähestymistapa siihen on. Toki muusikot itse puhuvat mieluummin "ammattimaisuudesta" tässä yhteydessä, koska kaupallisuus on suoranainen kirosana ja stigma. Mutta minun mielestäni ammattimaisuus musiikissa tarkoittaa sitä, että keskityt nimenomaan sen musiikin tekemiseen, sen kuunteluun, tajuat milloin liika on liikaa, milloin tarvitaan jotain helvetin midi-torvia ja milloin ei. Se, että keskityt kirjoittamaan kaksisivuisia, kolmannessa persoonassa bändistänne kertovia promokirjeitä ja otattamaan promokuvia jollakin ammattikuvaajalla ja käytät  aikaa luodaksesi yhteyksiä musiikkiskenen "isoihin pamppuihin" on nimenomaan kaupallisuutta, ei ammattimaisuutta. Eikä siinäkään ole mitään moraalisesti väärää, jos kutsutte sitä sen oikealla nimellä. Mutta se, että musiikkihommien äärellä pyörivät ihmisen vetävät viivan ammattimaisuuden ja amatöörimäisyyden välille promokuvien pikselimäärässä riittää jo yksin työntämään meikän vapaaehtoisesti ja onnellisesti helvetin kauas amatöörien puolelle.  Minä vierastan promokuvia, vaikka olenkin joutunut pönöttämään muutamassa, en ole koskaan tuntenut oloani mitenkään mukavaksi seistessäni tumput suorana jossain työväentalon eteisessä. Kirjoitan mahdolliset promokirjeet lvyjen arvostelijoille ja muille vastaanottajille käsin ja tavallisesti monikon ensimmäisessä persoonassa, tai hassuttelun vuoksi passiivissa. Keskityn mieluummin soittamiseen, koska kaikki muu musiikkimaailmassa on mielestäni perseestä ja päin helvettiä. Tämä ei ole mikään "minä olen parempi, kuin te muut"-palopuhe, tottakai jokainen tekee asiat niinkuin sydän, omatunto ja henkilökohtainen vakaumus sanelevat, minulle se vain sanelee näin. Monesti kuuntelee, miten "Oikeat" muusikot ovat työstäneet jotain neljän biisin julkaisua vähintäänkin puoli vuotta. Siinä ajattelee itse vaan, että jos kuluttaisit vähemmän aikaa kaikenmaailman epäolennaisuuksiin, se olisi ollut valmis viimeistään kahden viikon päästä aloittamisesta.

En ole suurimmasta osasta elämääni välttämättä mitenkään erityisen ylpeä, mutta siitä olen, että olemme saaneet tehdä kaiken tämän mitä nyt onkaan tehty täysin omaehtoisesti. Ilman mitään selkääntaputteluja, ilman levy-yhtiöitä ja keikkamyyjiä, ilman oikeastaan juuri mitään muuta kuin niitä ihmisiä, jotka sitä musiikkia ovat tahtoneet kuunnella. Tässä ei ole ollut mitään välikäsiä, me olemme tehneet musiikkia ja jotkut äböyt sata tyyppiä on joka kerta ostaneet ne levyt ja tulleet katsomaan keikkoja. Se riittää meikälle ainakin ihan hyvin. Toki meilläkin on kavereita, jotka soittavat joissain oikeissa bändeissä ja silloin tällöin pyytävät meitä vaikkapa soittamaan samoille keikoille, mutta sekin on vähän sellaisia "tavallisen elämän varjopuolia". Vili kertoi, että jossain videossa (en nyt muista missä) oli kommentoitu jotain featuroivaa isoa nimeä väittämällä, että taas joku kulahtanut, rahalla maksettu cameo. Siihen oli vastattu, että saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta jos joskus lähdet vaikka internetistäsi tuonne ulos, oikeaan maailmaan, saatat joskus tutustua joihinkin ihmisiin, jotka sitten joskus saattavat pyytää sinua tekemään jotakin yhteistyötä kanssaan. Se on  mielestäni melko hyvin sillä kuitattu, koska niin sitä yleensäkin käy. Varmaan helposti yli puolet kavereistani olen saanut viimeisen viiden vuoden aikana soittohommien kautta ja on todella ihmeellistä ajatella, miten paljon musiikki on tuonut kaikkea siistiä meikäläisen elämään. Se on maksanut itsensä takaisin jo miljoonaan kertaan, eikä minua haittaa yhtään syytää siihen kaikkea ylimääräistä rahaani, vaikka hengissä säilymisen kannalta olisikin ehkä fiksumpaa olla vähän tarkempi siitä, mihin rahansa käyttää..

2 kommenttia:

  1. Tuli mieleen joku sun vanhempi juttu aasi-symbolista. Näin unta jossa olin leirissä aavikolla. Vanhassa ajassa, mutta silti siihen liittyi There Will Be Blood -leffa. Viereisessä leirissä oli intiaaneja, koristeltuja ja hevosten selässä. Niiden puolelta tuli värikkäillä nauhoilla koristeltu aasi meidän leirin puolelle ja käveli aidan viertä koska se tunsi mut ja koska tunsin sen. Olin aiemmin käyny sen luona jonkun talon pihalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista. Meikälläkin on aasi hyppinyt vastaan tämän tästä, ja jotenkin siitä on tullut meikäläiselle täydellinen itsen ja omien tarkoitusperien symboli, vaikka monet pitäisi sitä ehkä vähän hölmönä toteemieläimenä. Näin syksyllä on vaan vähän mietityttänyt siihen liitetty kuoleman symbolismi. Sitä vähän niinkuin on tottunut syksyisin pidättämään hengitystä ja odottamaan, että kuka kuolee, niin tuo saa oikeasti miettimään, josko tänä syksynä saattaisikin olla oma vuoro. En sitä missään nimessä kyllä toivo, mutta keväällähän sen sitten näkee, jos kevään näkee.

      Poista