torstai 14. marraskuuta 2013

Kaksi vuotta kuolleena, seuraava vuosi "elossa".

Papan kuolemasta on tänään kaksi vuotta. Vuosi sitten olin Cardiffissa ja pohdin elämääni melkolailla sen ulkopuolelta, siitä irrallani. Se teki minulle helvetin hyvää. Nyt tuntuisi siltä, että olisi tarvetta vähän samanlaiselle reissulle, jonkinlaiselle perspektiivin muutokselle, jotta näkisi vähän eteensä. Nyt lentää sokkona silmät kiinni, ja vaikka luotto karmaan ja asioiden oikeudenmukaisiin lopputuloksiin on yhtä kova kuin tähänkin asti, voin myöntää pelkääväni. Mitä enemmän minulla on vakuuksia tulevaisuudesta, sitä enemmän pelkään sitä. Pelkään Sitä elämää, joka minulle on luvattu. Seuraavassa asunnossani tulen olemaan jumissa ainakin vuoden. Se on vakuutettukin sille ajalle. Minutkin on vakuutettu sille ajalle. Monet ihmiset kai huokaisevat helpotuksesta tällaisessa tilanteessa? Minä alan pidättää hengitystä. Seuraava vuosi pitää pysyä hengissä, pitää olla olemassa jokin tietty rooli niin pitkän ajan. Se on ahdistava ajatus.

Sitoutumisessa minua ei pelota mikään. Tähän ihmiseen olen niin sitoutunut, kuin voin koskaan olla. Minua pelottaa se, mitä kaikkea meidän väliimme yritetään rakentaa. Raha on yksi iso tekijä siinä. Ajattelin vakuutusyhtiössä istuessani, että ei ihme, jos heikommat hajoavat, kun heti asuntoon muuttamisesta tehdään sellainen suuri ja mystinen, syyllistävä sormi. Koko ajan pankin väki vihjaa, että toki hoidatte asiat kuten tahdotte, mutta tämä kaikki laitetaan nyt toisen nimiin. Koko paine on toisen hartioilla, toinen asetetaan johonkin rooliin. Ainakin meidän tapauksessamme. Mutta tämän ihmisen kanssa minä voisin asua, ja mieluummin asuisinkin, vaikka henkilöautossa. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo. Sen varmuus on kuin veden pinta, joka nousee koko seuraavan vuoden. Toivon vain, ettei tämänkin kylän KELAn kanssa saa koko ajan sotia ihan vain saadakseen ne lakisääteisesti kuuluvat tuet. Olen niin väsynyt siihen elämään.

Neurosista tässä kuunnellassani muistin vuosi sitten kirjoittaneeni jonkinlaista kertausta papan hautajaisista, niitä psykedeelisen väsyneitä, tyhjiä ja raastavia tunnetiloja, jotka kumisivat jossakin sisälläni. Muistan siitä aamusta kaikkein parhaiten sen, miten vähän väliä katsoimme Eetun kanssa toisiamme, toistaen äänettömästi Famine Yearin Misanthropoliksen lauseita "How I hate this world..." Sillekin oli syynsä. Noina päivinä nimittäin tuurailin Eurooppaan lähtenyttä Peteä muutamalla keikalla, olen kyllä kirjoittanut tästä kaikesta. Tiesin heti kuullessani kuolemasta, että totta kai hautajaiset menevät päällekäin keikkojen kanssa. Parin vuorokauden aikana sitten kävin Lahdesta Helsingissä vetämässä keikan, tulin kotiin yöksi, hain auton Pertunmaalta, ajoin Lahteen, sieltä Turkuun keikalle, Lahdessa oltiin muistaakseni joskus neljän pintaan ja kohti Pertunmaata lähdettiin seitsemän aikaan. Illalla vielä Tampereelle keikalle. Se on vieläkin yksi ristiriitaisimpia reissuja, mitä olen ikinä tehnyt. Henkisesti varmasti kuluttavimmasta päästä. Mutta silloin sitä tunsi saatana olevansa elossa. Kun lauantai-sunnuntaiyönä pääsi kotiin, kävi pitkässä suihkussa ja vain oli, ei edes tarvinnut hajota. Kyllä siinä kohtaa oli suurin surutyö jo tehty. Sen sai kerrankin oikeasti, sananmukaisesti, purettua työhön, eikä vain haudattua sitä työn alle. Nyt sitten vain istun ja tuhisen epämääräisesti.. Kai se on käytävä hakemassa kaupasta vaikka suklaalevy, tai jotain..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti