sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isänpäivä.

Vaikka kliseiset asiat vituttavat minua jopa näin pienissä määrin, soitin tänään isälleni. Tosin mietin vakavasti illalla, että olisin ihan jukuripäisyyttäni soittanut ennemmin vaikka edellisiltana, kun isänpäivänä, mutta ajattelin, etten tahdo häiritä hänen mahdollista illanviettoaan. Joten soitin isänpäivänä. Hän kysyi minulta, näenkö unia mummosta ja papasta. Tajusin ja tiesin heti, että tietysti meillä oli olemassa tämäkin outo ja suora yhteys. Tiesin, etteivät hänenkään unensa ole painajaisia. Vastasin, että koko ajan. Se oli outoa. Tajusin, että melko säännöllisesti, vähintään kerran viikossa, näen yhä unen, jossa mummo tai pappa tai molemmat ovat. Ne unet ovat minulle lepoa. Istun Jalkalan tuvassa, juodaan kahvia ja mummo ja pappa kyselevät kuulumisia ja kerron heille innokkaasti kaiken sen, mitä viimeaikoina on tullut touhuttua. Tiedän, että he ovat alitajuntani muodostama tapa rauhoittua, terapioida minua itseäni, purkaa tapahtumia ja ottaa etäisyyttä omiin kokemuksiin. Mummoni kuoli kohta kolme vuotta sitten, papan kuolemasta tulee paria päivää ennen kaksi vuotta. Eivätkä he, tai heidän vaikutuksensa minun persoonallisuuteeni ole haalistuneet minussa yhtään. Ja uskon, ettei tulekaan. Tiedän sen siksi, ettei papankaan kuva omasta isästään haalistunut yhtään koko hänen elämänsä aikana. Tiedän, että hän näki tästä samanlaisia unia, kuin minä näen nyt heistä. Se on minusta jotain järjettömän hienoa. Että sain tuntea isovanhempani paitsi isovanhempinani, myös oikeasti ihmisinä.

Olen aina naureskellut, että meikäläisen uskonto on voodoo. Mutta vasta viimeiset kolme vuotta ovat oikeastaan pitäneet huolta siitä, että se on ainoa uskonto, jonka nimellä voisin hengellistä puoltani käsitellä. En usko, että jollain taikatempuilla voidaan tehdä ihmisille hyvää tai pahaa, tai että luontaisparantaminen välttämättä vaikuttaa ihmiseen muuten kuin tämän psyykeen kautta, mutta kaksi keskeistä asiaa minä allekirjoitan siitä täysin. Karman ja esi-isien palvonnan. Karman välitön vaikutus, ole mulkku ja saat turpaan, ole hyvä ihminen ja saat osaksesi hyvää, on käytännön tasolla aivan kiistaton fakta. Niin maailma vaan futaa. Toki täällä on mulkkuja, jotka menestyvät, mutta kyllä nekin saavat ansionsa mukaan, se vaan ei välttämättä näy ulkopuolisille. Minun ei myöskään ole ollenkaan vaikeaa nähdä kaikkien ihmiskunnan uskontojen sukulaisten ja esi-isien palvontaa mitenkään kummallisena, kun ajattelen sitä, millaisiksi "henkioppaiksi" omat isovanhempani ovat muodostuneet unissani. Toki ne ovat vain pääni heijastumia, mutta sepä siinä hienointa onkin. Että tajuntaani kunnioittaa vaikkapa mummoani niin paljon, että antaa sen rääpiä päätään minulle tuvan pöydän ääressä vaikka hiuksista.

Tiedän, että etenkin papan kuolema on minulle jonkinasteinen trauma, mutta mielestäni olen käsitellyt sen hyvin. Minä olen viimeinen ihminen, jolle hän kaksi päivää ennen kuolemaansa testamenttasi koko elämänsä, koko tarinansa. Se oli aika ainutlaatuista, enkä usko, että kovin moni on saanut kokea samanlaista yhteyttä sukupolven yli siinä määrin. Hän myös opetti minut ymmärtämään omaa isääni aika paljon paremmin. Ja jotenkin aivan täsmällisen oikealla hetkellä, ikään kuin olisi nähnyt, että nyt asiat on juuri niinkuin kuuluu olla, hän kuoli. Ja se on hyvin oudolla tavalla sitonut minut ja isäni yhteen tavalla, jota kumpikaan meistä ei välttämättä edes ymmärrä vielä kunnolla. Tiedän, että sen käsittely ja hahmottaminen vaatii melko paljon aikaa. En tahdo pilata vähääkään kehitystä hätäilemällä. Isänpäivät vaan tuntuvat nykyään aivan helvetin oudoilta... Mutta kai ne tästä. Ajan kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti