lauantai 30. marraskuuta 2013

Lähtö osa 1

Kaipa se olisi suoraa itselleen valehtelua väittää, ettei muka tuntuisi yhtään missään laittaa tietty elämänvaihe pakettiin. Toisaalta kyseessä on seitsemän tai kahdeksan viime vuoden sykli, toisaalta taas 23 vuoden sykli. Viimeiset seitsemän vuotta ollaan asuttu tässä Vesijärvenkadun ghetossa, kaverit naureskelivat tätä Vesijärvenkadun nuokkuna, kun kaikki oli aina täällä. Lisäksi oli aina hauska kuulla jossain ihen tuntemattomien ihmisten bileissä, miten jotkut aivan oudot ja tuntemattomat ihmiset leijuivat joillekin vieraille ihmisille, että olivat käyneet Kilpisillä. Se oli aina vähän hämmentävää, ja vaikka pystyin sanomaan varmuudella, että eivät muuten olleet täällä käyneet, niin en mennyt väliin, koska en oikein ymmärtänyt, miksi joku leijuisi sillä. Mutta onhan täällä melkein kaikki käyneet, soittelemassa, jumittamassa meikän hienoja oransseja seiniä, tai ihan muuten vaan pyörähtämässä. Tämä on ollut pieni maalaiskommuuni kerrostalossa, keskellä Lahtea. Siitä meikä on ollut vähän ylpeä. Täällä on voinut hajoilla ja olla miten tykkää, kerran majoitin yhdet karkuteille lähteneet kaverit pariksi viikoksi ja sitten kun suostuivat menemään kotiinsa, niiden äiti osti meille 50 eurolla ruokaa. Se oli hieno päivä.

Olen nauttinut tästä sekavasta ja kaoottisesta elämästäni Lahdessa. Viimeyönäkin Raxi ja yksi puolituttu kylän mies tulivat tähän syömään kebabia, soiteltiin siinä sitten varmaan tunnin verran kaikkea blues-henkistä ja tajusin taas, miten vitun hienoa täällä asuminen on ollut. En tiedä, tuleeko meikän elämä olemaan enää koskaan samanlaista, mutta en tiedä tarvitseeko sen ollakaan. En usko, että kuitenkaan maltetaan Terhin kanssa mitenkään jämähtää johonkin paikkaan, koska paikalleen jämähtäminen tuntuu melko kauhistuttavalta meille kummallekin. Ja minusta se on hyvä. Koska en ensinnäkään uskonut, että tulisin ikinä löytämään sellaista ihmistä, joka ei tahtoisi pysyä liikkeellä ja elossa. Tietysti sitä voi jonkin aikaa asua jossain, mutta jos vielä 20 vuoden päästä asun samassa kämpässä Hervannassa, en katso itseäni kauhean hyvällä silmällä. Olkoonkin, että jämähtäminen on joillekin turvallista. Minusta se olisi kauheaa. Jotkut voivat nähdä sen sopeutumisena, minä näen sen nimenomaan sopeutumiskyvyn puutteena. Pelkää uusia ympäristöjä ja uusia asioita, ja pysyy mieluummin valmiissa paikassa, valmiissa kolossa. Valmiissa rotanloukussa.

Sitten se 23 vuoden sykli. Olen asunut veljeni kanssa oikeastaan siitä asti, kun hän syntyi. Yhden vuoden asuimme erillämme, kun tulin opiskelemaan lukioon. Sen jälkeen muutettiinkin tähän. En ole tullut kenenkään kanssa niin hyvin toimeen, kuin Eetun. Nyt olen oikein ihmetellyt, miten helvetin helposti olen kyennyt asumaan Terhin kanssa yksiössä. En oikeastaan ikinä uskonut sellaista mahdolliseksi. Siksikin tahdon katsoa, mitä elämä nyt heittää eteen tässä vaiheessa. Se on molemmille tuntematonta, jännittävää, vähän pelottavaakin. Täytyy hyväksyä se, että kaikki voi myös mennä vituiksi, mutta samalla tehdä kaikkensa sen eteen, ettei menisi. Tärkeintä on olemisen taito. Mielestäni olen siinä melko hyvä. Samaa sanottiin minulle duunissa. Että oleminen on minulle niin luonnollista, että osaan sulautua ja sopeutua tilanteisiin ja keskittyä omiin hommiini, jos minua ei tarvita sillä hetkellä. Monille on perhekotityössä kuulema vaikeinta juuri oppia olemaan. Se on ehkä helvetin vaikeaa. Minä taas ymmärrän, että ihmiset, ikään ja sukupuoleen katsomatta tarvitsevat omaa tilaa. Vapauden opetella olemaan. Siksi minua on aina nuorisotaloilla töissä ollessa ahdistanut se teennäinen tunkeminen. Toki, jos jollain ei ole kavereita, hän saattaa tulla porukan laitamille etsimään jotakuta, joka välittää. Silloin on tärkeä olla hereillä. Tähänkin silmä harjaantuu ajan kanssa. Se on kaikki osa sitä luonnollisen olemisen taitoa, joka niin monelta nuoriso-ohjaajaa esittävältä ihmiseltä on hukassa. Mutta nyt taas saarnaan ja eksyn vähän aiheesta. Anteeksi.

Nyt siis laittelen elämääni paketteihin ja laatikoihin ja mietin, mitä kaikkea tässä onkaan edessä ja takana. Viimeyönä en nukkunut ennen seitsemää, saa nähdä, miten ensi yönä nukuttaa.
Tyhjäksi käy. Ei kukaan haluaisi vaikka tauluja? Niitä olis vitusti.

Urbaania ahdistusta ja vertaistukea.

Yö on laskeutunut ja jäin taas istumaan itsekseni tämän ajatusten taikinajoen kanssa. Tässä olen nyt pari päivää kiroillut modernia urbaania elämää ja pohtinut, onko kaupungissa asuminen elämää ensinkään. Kaikki on luvattoman helppoa ja vaivatonta, ei tarvitse pilkkoa polttopuita tai tehdä omia lumitöitään, haravoida omia pihojaan tai muutakaan tuollaista. Meikää se jopa vituttaa vähän. Ihan vähän. Kun on kasvanut duunaillen kaikkea tuollaista, tällainen elämä tuntuu melko turhan helpolta. Aivan kuin olisit sirkusapina, joka on koulutettu tekemään tiettyjä temppuja, mutta sitten ne temput tulevat tarpeettomaksi ja istut vain päivät pitkät häkissäsi tekemättä juuri mitään. Onneksi sitä on keksinyt itselleen sitten musiikin ja piirtämisen kaltaista puoliaikaohjelmaa, etti tämä nyt ihan vain kuoleman odotteluksi mene. Tässä suhteessa uskon toimeentulotuen vastikkeellistamisen tekevän ihmisille hyvää. Jos vaikka muutama kerta viikossa kävisi haravoimassa jossain, saisi vähän raitista ilmaa ja ympäristökin olisi huomattavasti siistimpi, mikä taas tekee hyvää kaikkien yleiselle hyvinvoinnille. Mutta luultavastihan tätä ei kuitenkaan tulla toteuttamaan näin, vaan työttömät pääsevät joko johonkin vitun toimistoihin tuntemaan itsensä tarpeettomiksi, tai sitten katsomaan, kuinka joku toinen tekee näitä hommia ja haukkuu koko ajan hyödyttömäksi ja loiseksi.

Ihminen tarvitsee jonkinlaista vertaistukea, merkin siitä, että edes joku näyttää omalle tielle vihreää valoa, eikä ole ihan hukassa kaiken sen kanssa, mitä on duunailemassa. Se on monella tapaa tärkeää, jos tahtoo tuntea itsensä ja elämänsä jotenkin arvokkaaksi ja mielekkääksi. Tähän perustuu myös jonkinlaisen huumeringinkin keskinäinen dynamiikka: se on ryhmäterapiaa niille, jotka kaikki muut ovat sulkeneet ulos. He kuuntelevat toistensa huolia ja saavat jonkinlaista tukea edes sen tavallisimman "melko paska tilanne" komppauksen kanssa.  Se on kuitenkin helvetin tärkeää. Koska ei sitä tukea välttämättä saa mistään muustakaan paikasta. Siksi en lähtisi edes minkäänlaisessa viranomaistoimessa rikkomaan jotain nuorten pajaririnkiä, koska se se vasta niitä nuoria syrjäyttääkin. Yhdessä syrjäytyneitä on kuitenkin helvetin paljon helpompi kannustaa jo ihan ryhmänä tekemään elämässään jonkinlaisia muutoksia ja selviytymään, kuin yksinäistä ihmistä, joka tuntee itsensä aivan vitun arvottomaksi ja turhaksi. Asiat eivät aina ole kauhean yksioikoisia, etenkään siinä vaiheessa, kun puhutaan ihmisistä.

Yhtenä esimerkkinä vaikka uskonnot. Suuri osa suomalaisistakin uskoo konkreettisesti taivaaseen ja enkeleihin ja muuhun, ja vaikka se meikäläisestä olisi maailmankuvana kuinka hanurista tai hukassa, en kuitenkaan voi sanoa, etteikö vaikka uskonto tekisi monesta muuten täysin mulkusta ihmisestä edes vähän parempaa ihmistä suhteessa ympäristöönsä. Sama koskee lähes kaikkea kuolevaisuuteen liittyvää. Jokaisella on oikeus uskoa kuolemastaan mitä tahtoo, ja se luultavasti värittää myös monen elämää. Minulle on aivan sama, miten tästä kaikesta ajattelee, olen vain onnellinen jos joku voi kohdata sen kaiken rauhallisin mielin. Sillä suurinta osaa ajasta minä en voi. Nyt olen ollut ihmeenkin levollinen, ehkä siksi että elämä muuten on ollut niin kaaosta. Kaaos on monesti hyväksi. Se auttaa keskittymään isoihin kuvioihin ja kokonaisuuksiin kaiken pienen tilpehöörin sijaan. Se on hyvä. Se on tervettä ja oikein. Nyt meikä pällistelee pari jaksoa Mustaa Kyytä ja menee nukkumaan.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Kahvia ja intuition tuomia hommia.

























Join tänään ensimmäiset kaksi kuppia kahvia viikkoon, ja se tuntui suunnilleen tuolta. Kaikin puolin tuolta. Myös siltä kantilta, että olin liian kärsimätön täyttääkseni paperia oikeasti loppuun asti, täyttääkseni sen monimutkaisemmilla tekstuureilla tai edes skarpatakseni noiden taustojen kanssa. Se kaikki oli kofeiinia, kärsimättömyyttä, ylivirettä, vitutusta ja turhautumista ja ahdistumista siihen tekemisen prosessin hitauteen suhteessa siihen, mitä päässä näkyi. Tuntui niin hitaalta piirtää kuolevilla tusseilla samoja viivoja uudestaan ja uudestaan, värien kanssa tuntui että kaikki nuo helvetin kalliit tussitkin alkavat olla loppuun kuluneet (paitsi pinkit, niitä on vaikka miljoona erilaista.). Tiedän, että monelta osin tähän vaikuttivat tietysti laskenut toleranssi kahvia kohtaan, nälkä, sekä lievä placebo-vaikutuskin.

Olisi hirveä vire luoda kaiken näköistä taas, ja oikeastaan olenkin tehnyt jo aika paljon, piirsin tuon, tein pörinäbluespohjaa aamulla, kirjoittelin vähän jotain novellintynkiä.. Oikeastaan ongelmana on ollut se, etten ole tänään osannut keskittyä tekemään kaikkea, mitä olisin ehkä tahtonut, olen laittanut vähän kaiken näköistä alulle, jotta voin jatkaa niitä kärsivällisempinä päivinä. Sekin on ihan hyvä, omalla tavallaan. Heräsin yhdeksän aikaan sossun puheluun, asiat näyttäisivät oikenevan ja saan vuokrankin maksettua ajallaan, valtavan iso kiven murikka putosi sydämmeltäni syvälle kaivoon. Nyt pitää vain toivoa, ettei siihen ollut sidottu naruja, ja jos oli, ettei se toinen pää olisi sidottuna omaan nilkkaan.

Lahjoitin tänään sen yhden triptyykin, jota en ajatellut lahjoittavani ikinä kenellekään, Dougalille. Siis sen, missä oli aivot, sydän ja saatana/henki, ruumis, sielu/järki, tunteet, intuitio. Lupasi kehystää ne, sanoin että saa viedä pois. Sold to the man, who paid nothing! En olisi oikeastaan antanut niitä kenellekään muulle. Vaikka ei nyt ihan joka päivä nähdäkään, niin sen ihmisen tunnen jotenkin merkillisellä tavalla sielunveljeksi, samanlaiseksi musiikin palvojaksi, joka tajuaa mikä elämässä on tärkeää ja osaa suhtautua oikeanlaisella asenteella kaikkeen tässä maailmassa. Hieno ihminen. Sellaisia tarvittaisiin tälle pallolle lisää. Mielenkiintoista on myös, että se on kuulema vääntämässä Tervahauta-nimistä lättyä, meidän toinen sukutila, jonka faija osti, on sen niminen. Kysyi voisiko noita käyttää sen kansitaiteissa, annoin luvan. Yhteensattumia, juu. Juu. Intuitio kyllä ohjaa melko paljon kaikenlaisia yhteyksiä ihmisten välillä. Se tässä kaikessa onkin mielenkiintoisinta.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Koska en ole tehnyt kai ikinä kamarunkkailupostausta, niin tässä on sellainen.


Taustalla tykit ja patja, jotka voisivat kuviointinsa puolesta olla samalta vuosikymmeneltä. Sohvapatja alkoi olla niin kissojen läpi kusema, että heitettiin se parvekkeelle ja tehtiin sohvasta sitten kitarateline, kun noita värkkejä tuntuu tässä huushollissa olevan enemmän jä vähemmän. Tässä on meikän kitarat, lisäksi tässä huoneessa on Wurlitzerin sähköpiano, kaksi mandoliinia, yksi basso, Vilin nylon-kielinen akustinen, kaikki meikän "randomit soittimet", eli rumpua, tamburiinia, huuliharppuja, nokkahuiluja, melodica ja kapulat ja mitä lie. Eetullakin taitaa olla vissiin viisi tai kuusi kitaraa ja basso, näiden lisäksi vaatehuoneessa on vielä meikäläisen Harley Benton resonaattori (nimestään huolimatta yllättävän hyvä peli) ja meidän ensimmäinen kitara, Anttilan postimyynnistä tilattu akustinen kitara, jossa on neljä kieltä. Vireestä ei ole mitään hajua. Benton taitaa olla perus E:ssä tai avo G:ssä. Ainakin viritän sen avoimeen G:hen, jos se ei jo ole.

Vasemmalla laidalla on papan vuonna 1965 itselleen kihlajaislahjaksi ostama Landolan kitara, jonka hän antoi meikäläiselle vähän ennen kuin mummo kuoli. Se oli aika harras ja hiljaiseksi vetävä hetki, hetken aikaa meikästä tuntui, että olisivat olleet jotenkin ehkä jopa ylpeitä siitä, että joku suvussa tekeekin sillä jotain. Kaulan kohdalta runko on antanut ikävästi periksi niin, että kaula on vääntynyt aika mutkalle. Se on kerran jo korjattu Ikaalisten soitinrakennuskoulussa, mutta se ei auttanut. Joskus, jos mulle siunaantuu liikaa rahaa, käyn ensimmäisenä viemässä tämän Landolan äijille korjattavaksi. Yksi soitinkorjaaja vilkaisi, eikä suostunut tekemään sille mitään, kun ei siitä enää kuulema soittokuntoista saa. No, minä sitten soittelen sitä slidella yksin pimeinä iltoina, siihen se menee vielä täysiään. Vire on todella matala, en oikein tiedä itsekään mikä, veikkaan jotain C:tä tai G:tä. Se kuulostaa todella raskaalta, voimakkaalta ja jotenkin varmalta. Ajattelin, että sen voisi tavallaan kunnostaa mittatilauksena sellaiseksi kitaraksi, jolla voisikin soittaa vähän matalammissa vireissä.

Seuraavana myös papalta saatu sähkökitara. Se on Raato, tuollainen vähän epämääräinen, mutkakaulainen kitara ja ilmeisesti venäläisperäinen. Eetu laittoi siitä sähköt uusiksi lopputyönään ja sai siitä vitosen. Nyt tänä iltana se korjaili ne uudestaan ja laitoin siihen kolme basson kieltä. Nyt soi räkäinen ja pörisevä blues just niinku pitääkin! Vire on G-D-G.

Seuraavana on PaSGa, Epiphonen halpis SG, jonka ostin Undivine-aikoina Iirolta. Kaula oli halki jo silloin, mutta meikä innostui tuon soittelusta niin paljon, että koitin monta kuukautta ostaa sen. Ei meinannut myydä millään. Oli itse ostanut tuon satasella, sanoi sitten jossain välissä, että jos maksan 150 euroa niin saan sen. Maksoin saman tien ja sain sen. Nykyään se on droppi Bb vireessä, eli siis Cut To Fit-vireessä, ja tällä oikeastaan duunailen kaikki grindailu ja jamitteluhommat, koska tuossa kaulamikissä on niin paljon alapäätä, ettei se välttämättä tarvitse säröäkään jos volumet on täysillä. Siinä on Eetun custom-kielet, paksuin on 0.70 (ei meikä näistä mitään ymmärrä, mutta tuo on helvetin paksu) ja G-kielikin on joku punottu mötkö. Helvetin hyvä oli soittaa pitkän ajan jälkeen, aluksi meinasin antaa tämän pois, mutta kyllä mieli muuttui kuitenkin, kun se on vaan niin hyvä.

Välissä on matkakitara, kaula ja mikit, joihin saa tuollaisilla ylimääräisillä palasilla hihnan tai jalkatuen. Vähän hankala soittaa aina tauon jälkeen, mutta kun siihen tottuu, niin tuossa on helvetin siisti aavikkotwangi. Välillä virittelen tätä avoimeen G:hen ja soittelen slidellä, koska noissa mikeissä on sellainen oikealla tavalla bluesisti ulvova soundi. Ostin sen käytettynä satasella muusikoiden netistä, ja kyllä se helposti hintansa väärti on.

Charvelin akustinen onkin sitten meikän paras kitara. Malliltaan 550E, ostin tämän Cut To Fitin Tsekin reissun jälkeen, kun tuli vielä viimeinen liksa edellisistä duuneista ja mietin, että joku akustinen pitäisi saada. Kävin panttilainaamoissa, tämä oli ensimmäinen jota soitin ja se jäi mieleen välittömästi. Kävin keskusmusiikissakin kokeilemassa uusia kitaroita, ja sitten katsoin kelloa, että ei helvetti, kerkeän vielä juosta sinne kanikonttoriin hakemaan sen pois. Pelkäsin koko ajan, että joku muu oli jo ostanut sen, mutta ei onneksi ollut. Tämä on meikän päätyökalu, aivan sama mitä duunailee. Vire on perus E. Capolla pääsee aina ylös.

Oikeassa laidassa on Feastemin Ollin viimekesänä meikälle lahjoittama kitara, käsittääkseni hänen eka värkkinsä. Sekin oli jotenkin harras ja hieno hetki, kun tämän sai käsiinsä. Sitten kun pääsi kotiin asti ja soitteli tätä tuolla meikäläisen patterivahvistimella, hymy vaihtui virneeksi. En ole ikinä saanut mitään muuta kitaraa kiertämään tuon vahvistimen kanssa ilman pedaaleja, siitä jo tiesin, että jos tämän saa kiertämään tällä, niin meikä tulee vielä tykkäämään tästä kitarasta. Tavallaan tämä myös teki tarpeettomaksi SFD:n Kaaprolta ostamani Jaguarin, koska vaikka se olikin kaikin puolin siisti ja järjettömän hyvä kitara, niin olihan se ehkä vähän liian hyvä meikälle.Sitä paitsi tarvitsen periaatteessa vain yhden perusvireessä pysyvän sähkökitaran. Sain sen Jaguarin juuri tänään myytyä hyvään tarkoitukseen ja varmasti sitä paremmin arvostavaan kotiin, joten raaskin luopua siitä. Kohtuus ja järki se on näissäkin hommissa oltava, eikä minulla ole tarvetta hamstrata kitaroita, joita en soittaisi. Aiemmin myin myös EKOn 12-kielisen, mikä harmittaa ehkä vähän enemmän, mutta kai sitä aina kävelee vastaan uusia.

Siinä on meikäläisen tämän hetkiset instrumentit, en tosiaan jaksanut kaivaa sitä resonaattoria kolisemaan vaatehuoneesta. Ostin sen kesällä 2008, eikä ole tarvinnut vaihtaa kieliä siihen kertaakaan. Varmaan olisi korkea aika, mutta kun ei ne ole menneet vieläkään poikki, niin eipä ole ollut tarvetta. Ostin sen sivarissa ollessani viimeisillä ruokarahoilla, kun vitutti se koko elämä ja siivoojan moralisointi siitä, että kattelee vaan kitaroita, vaikka ei ole ruokaankaan rahaa. Sen jälkeenhän se vasta selän takana juorusikin, mutta eipä paljoa kiinnostanut. Nälkä tosin kyllä oli kova sen jälkeen, mutta eihän sitä nyt tuollaisessa tilanteessa sielunviholliselle näytetä.

Josko siinä olisi sitten kitarapornoa parin vuoden tarpeiksi..

Sosiaalinen ahdistus.

Tämä kahden elämän välissä eläminen alkaa lähestyä loppuaan. Pahvilaatikkovuoret ovat vielä paikallaan, mutta sunnuntaina ne vaihtavat kaupunkia, ja minä niiden mukana. Huomaan olevani kärsimätön. Tuntuu, ettei mitään ole riittävästi. Lisäksi stressaan ehkä vielä vähän, kerkeänkö saada rahat kasaan maanantaihin mennessä. Kyllä ne sieltä tulee. Pakko luottaa siihen. If you book them, they will come. Ja todellakin on bookattu nyt niin moneen kertaan, että luulisi olevan tulossa. Mietin tänään sitä, miten saatan vaikuttaa ulkomaailmalle kontrollifriikiltä. Ehkä olenkin vähän, mutta se on suhteellista. Olen puhunut kai ennenkin siitä, miten teen asiat mieluiten silloin, kun niille on oikea flow, koska silloin tulee parasta mahdollista jälkeä, motivaatio on korkeimmillaan ja tekeminen ei ole pakkopullaa. Tästä syystä aina mietin, miksi meillä pidetään niin tarkkaan kiinni vähän luovemmillakin aloilla tarkoista aikatauluista. Ehkä vain sopisin vähän paremmin moniaikaiseen kulttuuriin. En tiedä, ehkä olen jossain siinä hämärällä välialueella, ja sittenkin vain vituttaisi, kun ihmiset eivät tee asioita riittävän nopeasti. Toki on hyvä, että vaikka kirurgit eivät operoi pelkän flown ja fiiliksen pohjalta, mutta katsoisin sen olevan ns. mekaanisten prosessien työtä, enkä näe sitä kovin luovana toimintana.

Saa nähdä, mitä kaikkea meikäläinen kerkeää vielä työkseen kokeilla elämänsä aikana. Tiedän kyllä, millaiseen työhön sovellun, esimerkiksi kauppaan, varastoon tai mihinkään sellaiseen duuniin, jossa tarvitaan vähänkin matematiikkaa tai avaruudellista hahmotuskykyä ja loogista ajattelua minua ei todellakaan kannata laittaa. Luovaan ongelmanratkaisuun ja muuhun kaoottisempien prosessien toimintaan sovellun huomattavan paljon paremmin. Ongelmat ovat yleensä ratkaistavissa hyvin yksinkertaisella tavalla. Kuunnellaan mistä ihmiset valittavat, ja ratkaistaan se. Esimerkki: Ihmiset ruikuttivat internetissä, ettei Lahdessa ole vaikkapa jotain yleistä ilmoitustaulua internetissä, jota kautta voisi tiedottaa tapahtumista. Ratkaisu? Perustetaan sellainen. Kukaan ei jotenkin osannut vain ottaa sitä asiakseen. Nyt hassua vaan on se, että meikä on muuttamassa Tampereelle, eikä tuon ylläpito ehkä oikein onnistu, jos ei ole samassa kaupungissa haistelemassa tapahtumia, eli tuo tarvitsee kyllä ylläpitäjiä vähän enemmänkin. Jos tahdot auttaa, laita viestiä Lahdessa Sattuu ja Tapahtuu-sivulle.

Rauhattomuus on myös ilmentänyt itseään kaikenlaisena tilapäisenä internetsekoiluna. En vain jaksa pitää mölyjä mahassa. Siksikin tiedän, että olisi korkea aika päästä vähän huutamaan taas. Vituttaa miten pienistä ihmiset jaksavat tehdä numeroita puolin ja toisin. Onhan se nyt kansanedustajalta vähän höhlää alkaa bessewisseröidä jotain Lapuan liikkeestä ja yleissivistykseltä jonkun lasten vaatemalliston takia. Ongelma onkin se, että aikuiset asettavat omat väripalettinsa lasten maailmaan ja värittävät niidenkin maailman omilla näkemyksillään ja poliittisilla agendoillaan, mutta silti minusta vielä paljon hölmömpää oli joltain Iltalehdeltä tehdä tällaisesta facebookin tilapäivityksestä joku vitun uutinen ja vielä sen lukijoilta alkaa riehua ja möykkäröidä koko asiasta. Vaikka pidänkin ihmiskunnasta kokonaisuutena ja tahdon meidän selviytyvän lajina mahdollisimman pitkään, jotta voisimme luoda yhtä hienoa ja omalaatuista kulttuuria kuin tähänkin asti, niin välillä kyllä alan olla väsynyt olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Sosiaalinen media on kyllä kyynistänyt minua hieman enemmän, koska se läiskii ihmisten tyhmyyden päin näköä vapaa-ajallakin, sen sijaan että sitä pitäisi kestää vaikkapa vain töissä tai ihmisten ilmoilla.

Mutta olenkin tehnyt päätöksen siitä, että Herra Aasi kuolee helmikuussa. Siihen mennessä asun jo Terhin kanssa ja kaikki on tasoittunut, ja tulee vuosi täyteen siitä, kun aloitin sen. Se on aivan riittävä aika. Mitään sellaista tuo ei ole elämään tuonut, mitä ilman en olisi pärjännyt, eikä mielipiteeni siitä ole muuttunut oikeastaan yhtään mihinkään. Ainoat positiiviset puolet on olleet ulkomaalaisten kiinni saaminen ja se, että ihmiset ovat huomattavasti helpommin tavoitettavissa, kun puhelimeenkaan ei tunnu kukaan enää vastaavan, vaikka todistettavasti kaikki niitä joka paikassa räpläävätkin. Itse olen ottanut sen periaatteen, että ellei olla baarissa, minulla on nollatoleranssi kännykällä netissä istumiseen. Baari on poikkeus siksi, että yleensä en ole tahtonut sinne, ja yleensä minut jätetään pöytään vahtimaan kaikkien kaljoja pyytämättä. Silloinkin mieluummin piirrän. Pääsisipä jo huutamaan kaiken tämänkin paskan ulos. Huomaako jotenkin, että olen ehkä vähän väsynyt?

Winter is coming...

Aina näin loppusyksystä/alkutalvesta, kun illat ovat pimeitä ja kylmiä ja musiikki tavallisesti syvempää ja synkempää, kuin muina vuoden aikoina, minut valtaa kaikkein vahvimmin se jonkinlainen olemisen kaipuu. Ajatus siitä, miten äärettömän hienoa olisi olla olemassa ikuisesti, vaikka vain jonain persoonattomana lönttinä, joka kykenee kokemaan ja havainnoimaan tätä maailmaa ympärillään. Kuuntelemaan musiikkia, kävelemään yksin pimeässä, olemaan irrallaan muista maailmaa kokevista olennoista. Kun voisi aina nähdä ensimmäiset lumisateet ja tähdet ja kaiken sen muun äärettömän kauniin tässä maailmassa. Vaikka tiedän, etteivät nekään tule tällä planeetalla olemaan ikuisesti koettavia asioita. Vaikka se tekee niistä aina vieläkin kauniimpia, se tekee minut myös vähän surulliseksi koko tämän planeetan puolesta. Siitä ei ole tietysti pitkä matka eksistentialistiseen ahdistukseen ja ah, niin tuttuihin paniikkikohtauksiin, mutta tähän aikaan vuodesta ne liittyvät kuitenkin enemmän johonkin yleiseen alakuloisuuteen, kauneuden tajuamiseen ja kokemuksellisen olemisen todelliseen ymmärtämiseen. Maailmankaikkeus virtaa koko ajan tajuntaani, eikä sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minkäänlaisen todellisuuden kanssa. Todellisuudessa on niin paljon sellaisia voimia, mitä en voi koskaan havaita ilman apuvälineitä, ja se on vähän surullista. Kuinka siistiä olisi nähdä vaikkapa radioaktiivinen säteily!

Mutta ei auta. Monttuun käy jokaisen tie. En toisaalta voi ymmärtää, miten se ajatus voi jollekin olla rauhoittava, mutta tästä nyt olen jauhanut niin monesti ennenkin, että ehkä pärjätään yksi yö ilmankin. Tuntuu, että voisin kävellä pimeissä, kylmissä öissä vaikka ikuisesti, kuunnellen kaikki maailman levyt läpi, myös ne paskat, ja etenkin ne, vaikka pariinkin kertaan.  Ehkä joskus opin löytämään jonkinlaisen mielenrauhan näiden asioiden kanssa. Ehkä joskus pääsen sellaiseen valaistumisen tilaan ja ymmärryksen vaiheeseen, jossa pystyn jotenkin hyväksymään tämän kokemuksellisen pikku simulaatiomme täydellisen merkityksettömyyden. Sen, ettei millään tässä ole oikeasti mitään väliä, ja jossain vaiheessa kaikki tämän maailmankaikkeutemme atomit tulevat rusentumaan kasaan tai repeämään, eikä tänne jää mitään materiaa, mistä rakentaa minkäänlaista elämää, tai sitä kokevaa tajuntaa.

Ehkä melko tyypillistä alkutalven tekstiä. Voisi olla parempi mennä nukkumaan. Ehkä kohta menenkin. Jotenkin kaikki vaan on taas niin helvetin merkityksellistä. Kaikki muu, paitsi minä. Ja se tässä kaikkein hienointa onkin. Puhuin tästä Raxille parvekkeella, ja hän naureskeli jotain imelää tyyliin "mutta kaikki nuo tekstit ja sanat ja musiikki jää tänne elämään sinun jälkeesi." Niin.. Mutta se onkin väärinpäin. Minä tahtoisin jäädä tänne kokemaan, en että minun persoonani epämääräinen haamu jää tänne leijumaan sen jälkeen, kun meikäläisen kokemuksen valot on sammutettu. Sitä paitsi en oikein jotenkin jaksa uskoa, että internet olisi nykyisessä muodossaan olemassa vaikkapa 40 vuoden päästä, luultavasti me tukotamme sen mainoksilla, tai keksimme uuden, tehokkaamman mallin, joka jättää tämän internetin homehtumaan spämmipostiensa kanssa tarpeettomana. Olisihan se hienoa, jos minun jälkeläiseni joskus voisivat näitä pällistellä, voisivat jatkaa meikäläisen elämästä ja kehittyä ihmisinä sen sijaan, että vaan toistelisivat samoja virheitä, kuin kaikki muutkin apinat tällä pallolla..

maanantai 25. marraskuuta 2013

Good day.

Tämä päivä on ollut minulle melko hyvä, vaikka toki fiilikseltään vähän epämääräinen. Viiden aikaan koitin nukkua, mutta oli pakko kirjoittaa pari käännösriviä Black Sabbathin Paranoidiin, kun aivot eivät antaneet nukkua, ennen kuin ne olivat tallessa. Ne meni näin:

Lopetin mun naisen
Ku se ei kestäny mun juttuja
Ne sanoo et oon hullu
Ku moikkaan puolituttuja.

Heräilin kahdentoista  tai puoli yhden pintaan ja ulkona näytti siltä, että kello olisi ehkä viisi aamulla. Jos siis olisi vaikka kesä, aurinko nousemassa ja silleen. Nyt vähän masensi tajuta, että siellä se aurinko tekee melko kovaa laskua jo tässä vaiheessa päivää. Toisaalta ajoissa herääminen antaisi pari valoisaa tuntia lisää, mutta olen sen verran yöeläin, ettei se pimeys nyt sitten kumminkaan ihmeemmin häiritse. Oikeastaan siitä tykkää aina paljon enemmän heti, kun vain menee pihalle, sisällä sitä tahtoo ennemmin tehdä asioita luonnonvalossa, kuin näiden energiansäästölamppujen alla. Uskon senkin johtuvan siitä, ettei ihmistä ole tarkoitettu asumaan kaupunkiin ja tällaisiin rotanloukkuihin.

Lähdin melkein heti heräämisen jälkeen taas studiolle, lauleskelemaan joululauluja. Olin hiljaa laulaessani maiskuttanut niin paljon, että kaikki laulut piti vaan vetää uudestaan. Eipä se haitannut, ongelma vaan ei meinannut hävitä ihan helposti, en todellakaan ymmärrä mistä se johtui, ehkä vain tottumuksen puutteesta. Kun pitää laulaessa keskittyä niin helvetin moneen asiaan (vire, sanat, artikulaatio, rytmi, nieleskelyn välttäminen, hengitys, asento, taas vire, rytmi ja artikulaatio) niin väistämättä siitä unohtuu jotain, kunnes saa siitä edes jotkin osat mekaanisen toiston kautta hinkattua lihasmuistiin. Mutta on myös niin siistiä huomata se kehitys ja ero niin lyhyessä ajassa. Toistojen kautta ne asiat menevät vähitellen jakeluun ja niitä saa omaksuttua edes jotenkin päin siihen omaan tekemiseen. Se on aika siistiä. Mietin, että joku true-jätkä voisi tuomita joululaulujen laulamisen ja muun paskaksi ja poserismiksi ja mitä kaikkea vielä. Mutta meikä tuli samantien siihen tulokseen, että kyllä "paska musakin" on silti siistimpää, kuin 99% meikän elämän sisällöstä, ja kyllä sitä mielellään tekee vähän kaikenlaista. Eikä ne biiseinä ole onneksi edes paskoja. Tiedän vaan jotkut tosi huumorintajuttomiksi näissä musiikkijutuissa, koska he ottavat itsensä jotenkin vakavasti. Musiikki on vakavaa, meikä ei. Tai noissa jutuissa ehkä melkein toisin päin. En tiedä.


Kotiin tullessa nollailtiin tässä vähän Eetun ja Vilin kanssa, sitten käytiin kaupassa, tein ruokaa, syötiin pätkiskakku loppuun ja tein joulutorttuja. Voisi seuraavalle keikalle leipoa kakun, pilkkoa sen palasiin ja myydä tomusokerilla numeroituja paloja erikoisromppeena. Pitäisi vain vissiin hinnan olla kakkupalalla suunnilleen sama, kuin levyllä, että olisi vaivan arvoista. Keikkahommatkin alkaa onneksi taas selvitä parempaan päin, nyt reilu viikon päästä soitellaan Torvessa, kuukauden päästä uudestaan ja siitä viikon päästä sitten Motör Pubissakin ilmeisesti. Lisääkin voisi olla, mutta kyllä niitä sitten taas tulee. Kaksi kuussa on jo hyvä alku. Kaikki punkkikeikkojen järkkääjät, jotka miettii, että tuliskohan cut to fit, vastaus on jo valmiiksi kyllä, kunhan kerrotte minne ollaan tulossa ja koska.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Slaughterhouse Livekin on nyt bandcampissa. Discografia näyttää aika siistiltä etusivulla!

Koska ihmiset ovat vuosia (kun bändi on jo reippaasti tepasteleva ja ihmettelevä viisi vuotias, voi puhua "vuosista") tentanneet tuosta Slaughterhouse Livestä, laitoin sen nyt Cut To Fitin bandcampiin. Meikästä se ei todellakaan ole kaiken vaivan väärti, vaikka siinä pari ihan hauskaa juttua onkin. Ja toisaalta, kun sitä kuuntelee nyt, niin tajuaa sen kuulostavan juuri siltä, mitä se on. Se on pahoinvointilevy, nauhoitettu väsyneenä keskellä yötä livenä. Siinä kuuluu vitutus ja ahdistus, että eikö tämä vitun homma lopu ikinä. Alunperin oltiin muka tekemässä täyspitkää levyä, nauhoitettiin kaikki ekan demon biisit ja nuo, ajateltiin että puoli tuntia on ihan hyvä setti. Tuosta oikeastaan opittiin, että puoli tuntia olisi kaikin puolin aivan liian raskas mitta levylle. Etenkin nauhoitusvaiheessa. Hinkattiin neljä tuntia ja päätettiin, että nyt on aika väsynyttä, mutta oltiin kuitenkin ihan tyytyväisiä. Miksaus venähti melkein puoli vuotta, kun Tompalla oli Profane Omenin kiertuehommia ja meni tuon alkoholinkin kanssa melko lujaa, mutta sekin vain sopii taas sitten tuohon yleiseen äänimaailmaan. Sen kuunteleminen on itselle suunnillen yhtä ahdistavaa, kuin mitä sen huutaminenkin oli. Mutta siinä se nyt on, joka tapauksessa.

Itsehän aloin nyt kuunnella Fire Worksia. Niin vinksahtaneelta kuin se saattaa kuulostaakin, tämä on meikästä ehkä meidän paras levy. Kukaan ei oikeastaan tykkää tästä, näitä pyörii vielä nurkissa enemmän, kuin Doorseja, vaikka tämä julkaistiin paljon aiemmin. Tai en minä tiedä, tykkääkö, joku Imperiumilla oli listaamassa sitä kuulema melkein jo sen vuoden parhaitten levyjensä joukkoon, mutta arvosteluissa siitä ei kauheasti tykätty. Mutta minulle se on tärkeä siksi, että se on niin intuition varassa tehty. Se on minulle puhtain osoitus tämän bändin yhteensoitosta. Tahtoisin miksata sen uudestaan, niin että se potkisi muidenkin tajuntaa, mutta minulla ei ole noita raitoja enää olemassa missään. Ehkä se aukeaisi vähän paremmin siinä vaiheessa. Olen kuunnellut tämän useammin läpi, kuin ehkä mitään muuta Cut To Fit-levyä. Niitä muita biisejä saa sitten vetää livenä. Näitä ei. Meistä on aina hauska naureskella, että voi pitää kilpailuja ja muita, kun voi laittaa palkinnoksi vaikka 5 Fire Worksia, että pääsee niistäkin eroon joskus.

Sunnuntai sujui suhteellisen letkeästi, tein ruokaa ja pätkiskakun, joka onnistui helvetin hyvin. Opettelin soittelemaan vähän lisää bluesia ja toivon, että joskus osaisin soittaa ne jutut niin hyvin, ettei niitä tarvitsisi ajatella yhtään, ja voisi vaikka laulaakin samalla. Se minua turhauttaa nyt kaikkein eniten, etten osaa juurikaan laulaa ja soittaa samaan aikaan, ellen sitten vedä kaikkea sellaisen Johnny Cash filtterin läpi, eli peukku soittaa bassoa ja loput sormet kompuroi (eli siis komppaa) siinä parhaansa mukaan, kun pää koittaa keksiä jotain sanottavaa samaan aikaan... Vähän myöhemmin linkitän tähän luultavasti näytteen siitä, mitä tarkoitan, mikäli ko. henkilö saa ko. videon internetiin asti.


No Johan Oli Ohjelma!

Olipas mukava viikonloppu, kaikinpuolin mukavaa. Toinen päivä oli itselleni ehkä hieman mieluisampi, koska ensimmäinen oli sellaista armotonta kreisibailaamista, toinen päivä chillailua. Flippereitä tuli hakattua ihan vitusti, mutta en kyllä ollut mitenkään erityisen hyvä siinäkään touhussa. Viikonlopun kohokohtia oli silti nähdä, miten yksi meikän rakkaimmista ystävistä oli selvinpäin. Hyvä etten ollut tippa linssissä koko viikonlopun, kun se oli vaan niin helvetin hienoa nähdä tuo ihminen juuri sellaisena, kuin viimeksi joskus vuosia sitten. Nöyränä ja rauhallisena, avoimena, vähän ujona. Mikään ei hetkeen ole ollut niin siistiä. Kiitos siitä, jos satut tämän lukemaan, mitä ehkä kyllä vähän epäilen.

Toinen aika paras juttu oli Ismo Haaviston eilinen keikka. Kuuntelin sitä soittoa vaan ihan helvetin lumoutuneena, koska siinä blues kulki niin, ettei ollut tosikaan. Aivan järjettömän hienoa kamaa. Teki samantien mieli lähteä kotiin ja hinkata kitaraa joku kahdeksan vuotta, että se sujuisi niin. Mutta kaipa se täytyy vaan keskittyä tähän hitaaseen, mutta toivottavasti edes varmaan kehitykseen. Toisaalta olen ihan tyytyväinen vaikkapa teknisen osaamiseni tasoon, tuntuu että se on enemmän kitarasta kiinni, mitä sillä osaa soittaa. Eri välineillä tehdään eri asioita. Eilen sain taas lapasiini myös sellaisen pikkasen epävireisen nylon-kielisen pitkästä aikaa. Ne on kyllä kanssa melko hauskoja, en ikinä ole itse omistanut yhtäkään nylon-kielistä, vaikka olen aina miettinyt, että se olisi ihan hauska rämpytellä sellaisellakin rutkulla menemään. Viereisestä kämpästä tuli jotain vanhempia rokkiukkoja siihen fiilistelemään pikkupäissään sitä. Meikästä soittaminen on kyllä vaan niin kaikkein hienointa, mitä ihminen voi ylipäätään tehdä. Se on itsessään jo puhtainta voodoon harjoittamista.

Meikää myös patistettiin tekemään rakkauslauluja, nyt kun kerta rakastunut olen. Mietin, miksi en tavallaan osaa sellaisia muka tehdä. Tajusin sillä olevan aika paljon tekemistä piirtämisen kanssa. Ajatelkaa vaikka, että teidän täytyisi kylmiltään piirtää rakkaasta ihmisestänne muotokuva, joka olisi riittävän hyvä kuvaamaan häntä, hänen piirteitään ja hymyä, ja kaikkea sitä, mitä se hymy saa teissä aikaan. Sitä mielihyvän ja kiintymyksen aaltoa, joka pyyhkäisee koko sielun yli. Kuvatkaa kaikki tuo yhdessä piirrustuksessa. Samalla tavalla minua hävettäisi kirjoittaa jotain sellaista, mistä kaikki tuo ei välity täsmällisesti. Siksi olen kai aina tuollaisissa tunteissa keskittynyt ennemmin instrumentaalimusiikkiin. Esimerkiksi tätä voin aika suorilta sanoa jonkunlaiseksi rakkauslauluksi. Tämä taas on minulle se tunnetila, joka tulee kun kevättalvesta katsoo tähtitaivaalle yöllä. Ilman sanoja voi sanoa jotain sellaista, joka kulkee suoraan sielusta toiseen, ilman että siinä tarvitaan tajunnan välikappaleiksi kieltä. Joskus sanat taas tarkentavat tunnetta, vahvistavat sen äärimmilleen. Mutta se aina myös määrittää sitä, mikä se tunnetila on. Se tekee rajauksen, sulkee muut puolet siitä ulos ja vahvistaa kontrastia yhdestä kohtaa.

En siis ainakaan vielä saanut aikaan rakkauslauluja, mutta paljon kaikenlaisia muita lauluja kyllä. Mörbid Vomitin Teppo kuvasi yhden väsymyksestä ja kaljanjuonnista kertovan laulun ja uhkasi laittaa sen youtubeen tänään. Sanoin, että ei satu enää.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Willi ilta Torvessa.

Eilinen ilta Torvessa oli jotain käsittämätöntä. Mietin ensin, jaksanko lähteä ollenkaan, kun lilluin koko päivän oudossa väsymyksen ja päänsäryn purgatoriossa, nukkuminenkaan ei auttanut mitään ja ulkona satoi vitusti vettä. Kiinnostusprosentti tässä vaiheessa ehkä 45%. Vili kuitenkin sanoi, että on rahoissaan ja voi maksaa meikän sisään ja lähdin, mikä oikeasti kannatti. Tultiin sisään Unborn Generationin intron soidessa. Onhan se tullut nähtyä pari kertaa ja soitettiinkin niiden kanssa, tiesin sen kyllä hyväksi bändiksi, mutta vasta nyt, kun ei tarvinnut jänskätä omaa vetoa tai ei ollut ihan paskana siitä, jaksoi keskittyä kunnolla. Ja onhan tuo nyt yksi Suomen parhaita tällaisia bändejä. Millaisia? En tiedä, se siinä parasta onkin. Meikäläinen on aika helvetin kyllästynyt paskaan, suomalaiseen keskitempoiseen death metalliin, jossa ei ole mitään vaaran ja kiireen tuntua. Siksi olisi minusta loukkaus sanoa, että Unborn Generation olisi death metallia. Kyllä meikä katsoo sen kuuluvan ennemmin tänne "meidän puolelle aitaa", grindcoren puolelle. Etenkin siksi, ettei se ole tyylipuhdasta grindiä. Meikästä on hienoa, miten sitä käsitettä on tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana osattu laajentaa aika vitun moneen suuntaan, vaikka old school-itkijät jaksavat aina olla internetissä päättämässä, mikä on grindiä ja mikä ei.. Meikä ei jaksa roikkua menneisyyden pastisseissa. Jos vaikka meidän bändissä on jotain old schoolia, niin se ei ole missään vaiheessa tarkoitus. Sen ainoa tarkoitus on kuulostaa tuhannelta oksentavalta spurgulta puukot kurkussa. Sen ainoa tarkoitus on olla itseilmaisun vapaa väline, jolla me voidaan tehdä aivan mitä tahansa, eikä siinä kiinnosta kenenkään muun mielipide yhtään. Unborn Generationissa on mielestäni kiitettävä määrä samaa asennetta. Ja yksi olennaisimpia elementtejä on laulaja Bonzo, joka osaa myllyttää niimmaanperkeleesti. Siitä tulee AINA itselle ainakin paljon aggressiivisempi fiilis koko musiikista, kun laulajakaan ei koita päästä helpolla. Se on aika monen paskan bändin kompastinkivi. Laiska ja paska laulaja. Meillä se kitetyy lähinnä tuohon jälkimmäiseen reunaehtoon.

Seuraavana soitti puolalainen Driller. Jätkillä oli hauska meininki, vaikka musiikkinsa olikin omaan makuun ehkä turhan tasaista, mutta silti soittamisen riemulla paikattiin aika paljon. Sympaattista kohellusta kaikin puolin. Varsinainen hauskuus paljastui näistäkin jätkistä kyllä vasta Malmströmin keikan aikana. Ne tulivat joraamaan ja jumppaamaan ja moshpittaamaan ja vaikka mitä. Kjell vittuili, että vaikka lahtelaiset on tottuneet olemaan huonoja, niin se, että puolalaiset pesee meillä lattiaa täytyy olla jonkinlainen pohjanoteeraus. Ja ne on sentään ensimmäisiä joista tehdään saippuaa, kun jossain alkaa tapahtua. Nauroin niin helvetisti, etten meinannut pysyä pystyssäkään nälkävapinoiltani. Joku "tosilahtelainen" uhosi, että tekisi mieli vetää turpaan tuollaista vittuilijaa. Mietin, että miksi? Jos ei osaa nauraa itselleen, on mielestäni käsittänyt koko tässä kylässä asumisesta jotain olennaisesti väärin. Kyllä lahtelaisille saa vittuilla. Voi muuttaa pois, jos ei sitä kestä.

Malmströmeistä monet ovat vaikka mitä mieltä, mutta meikästä se on aina ollut hyvä bändi. Näin sen ekaa kertaa Lohjalla 2010, ja sen keikan jälkeen lähetin Vilille ekan tekstiviestin sen jälkeen, kun se lähti Cut To Fitistä. Se meni jotenkin näin: "Muistatko ku puhuttii että olis siisti sellane kapitalistigrindibändi joka vetäis puvut päällä!? Nyt löyty jotai melkein sellasta." Helvetin mukavia jätkiä, joiden kanssa on mukava soittaa, ja joilla on ennen kaikkea melkoisen kovia biisejä. Se ei välttämättä välity levyltä, kun kaikki punk nyt kuulostaa enemmän tai vähemmän samalta levyllä. Siinä on sitä särökitaraa ja sit siinä huudetaan. Livenä musiikki pitäisi aina kuulla, mutta kerrostalossa house bändit ovat ainakin toistaiseksi vähän epäkäytännöllisiä.

Meikäläiselle omistettiin ilmeisesti Bob Marleystä kertova biisikin. Vaikka tuota biisien meikälle omistamista tapahtuu oikeastaan suhteettomankin usein, on se aina jotenkin hämmentävää. En oikein osaa suhtautua siihen mitenkään fiksusti. Tiedän, että hyväähän sillä toki tarkoitetaan, mutta sitten meikä saa hikoilla kolme-viisi sekuntia siinä huomion keskipisteessä, enkä minä siitä mitenkään nauti. Mutta toisaalta taas jos jonkun arvostus minun mieltäni yhtään lämmittää, niin nimenomaan ennemmin toisten muusikoiden. Sellaisten, jotka eivät toki mistään hinnasta suostuisi soittamaan meikän kanssa samassa bändissä, mutta jotka näkevät, että meikällä on tässä menossa joku...."oma juttu". Sitä on vaikea selittää, mutta siltikin. Kai joku INFPiksi laskettava tajuaa, mitä tarkoitan. Että jos jonkun nyt on pakko jotenkin "tykätä", niin olkoon edes sitten nuo, jotka meikäläistäkin inspiroi.

Nyt pitää laittaa kitara vireeseen ja pakata romut ja lähteä Profane Omenin grillibileisiin. Saattaa seurata parin päivän radiohiljaisuus ja univaje. Hei.

torstai 21. marraskuuta 2013

Menneisyyden Jere kertoo teille nyt juttuja.

Kirjoitin vielä yhden ennen kuin kävin yöllä nukkumaan, Punk In Finlandin roskakori on kyllä jotenkin oikea paikka näille:

"Juha katseli mäelta yli peltojen, jotka levittyivät aukeina ja tyhjinä hänen edessään. Hän muisti miten oli pienenä poikana käynyt isänsä kanssa kävelemässä pellon viertä. Tämä oli näyttänyt hänelle tilukset ja opettanut tekemään työt, Juha oli rakastanut isäänsä kovasti. Mutta isä ei ollut enää hänen tukenansa. Ja hän kaipasi isäänsä joka jumalan syksy, kun sato oli korjattu ja pellot olivat lyhyttä sänkeä, ikään kuin talven kuolemaa varten puhtaaksi pestyjä. Juha katseli noita sänkisiä mantuja, eikä voinut olla värähtämättä hieman ajatellessaan, että joskus hänkin olisi multaa, pelkkiä ravinteita uudelle kasvulle. Hän hieraisi kyynelen silmäkulmastaan ja lähti laskeutumaan mäkeä alas."

Sen lisäksi, etsiessäni tänä aamuna kuuden tunnin unien jälkeen jostain Cubasen asennuslevyä, löysin 8-9 vuotiaana kirjoittamani esikoisnovellikokoelman "omatjutut". Tämä toisen luokan keskuudessa kriittistä arvostusta osakseen saanut, mutta vaille kaupallista menestystä jäänyt teos tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen 9-vuotiaan Jeren mielenmaisemaan ja maailmankatsomukseen, sekä paljastaa jo tuolloin kukkineen taipumuksen tarinan kerrontaan ja yllättäviin käänteisiin. Ensimmäisen nimi on Haamu.

"Poika oli rakentanut lumiukon. Toinen poika potkaisi lumiukkoa niin, että sen pää putosi. Mutta sisällä oli haamu. Pojat juoksivat soittamaan haamujengille, että pihalla oli haamu. Haamujengiläiset ampuivat haamua säteellä kaksi tuntia. Haamu kutistui. Haamujengi väsyi ajan mittaan. haamu päästi valtavan pierun. Haamujengiläiset pyörtyivät ja haamu söi haamujengiläiset."

Seuraava kertomus, Kiinan Keisari, palkittiin kahdella  hienolla kukko-leimalla. Kenties kyseessä oli sen kantaaottava ja poliittisen historian tiedostama ote, ehkä symbolinen taso Kiinasta nousevana talousmahtina, joka tulee syömään paljon luonnonvaroja kasvunsa tieltä, ken tietää!

"Kiinan keisari meni lohikäärmejuhlaan. Hän otti riisikulhon mukaansa. Hänen toisessa kädessä oli riisilapio. Hän mässytti riisiä minkä kerkesi. Ennen juhlan alkua keisari oli syönyt kymmenen lapiollista riisiä. Kun juhla alkoi, keisari huomasi ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän otti miekan ja löi lohikäärmeen keskeltä kahtia. Siellä oli japanilainen salamurhaaja. He alkoivat tapella. Keisari voitti."

Ja viimeisenä hyytävä jännitystarina Lipas, joka ei aivan yltänyt Kiinan Keisarin saamaan kriittiseen arvostukseen, mutta palkittiin myös oikeinmerkillä ja yhdellä (1) kukka-leimalla.

"Lipasta kantoi mies, jolla oli puujalka ja päätä ei ollut, sillä pää oli lippaassa. Lipas oli löytynyt merestä. Nyt mies meni laiturille, kumartui ja tipautti lippaan mereen. Hai tuli heti, söi lippaan ja sai Manhanttanin kokosen vatsahaavan ja kuoli siihen."

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Tajunta virtaa taas sellaisella vauhdilla, ettei pysy oikein mukanakaan.

Väsymyksen aiheuttamasta hyperaktiivisesta maniasta huolimatta virastoreissut menivät hyvin, ja asiat alkavat toivottavasti ojentua jotenkin päin kohtuulliselle tolalle. Oikeastaan enemmänkin, kuin kohtuulliselle. Tältä vuodelta on niin vähän tuloja, että voin tehdä tulevan duunikeikan nollaveroilla. Kaikki tuntuu siis menevän jotenkin päin hyvin, vaikka luultavasti se aiheuttaakin jotain hankausta työkkärissä. Pitää katsella sitä sitten lähempänä. Nyt voin hengittää edes vähän, mikäli tältä epämääräiseltä kivultani saan henkeä. Olen varmaan tulossa kipeäksi. Pari päivää olen ajatellut, että maha on kipeä, mutta tänään se on kuitenkin ennemmin tuntunut selkälihasten kipuna. Mietin vain sitäkin, voisiko se olla vain väsymyksen tuomaa särkyä. En tiedä. Olen kuitenkin piirrellyt ja hakenut pahvilaatikoita ja pakannut romuja ja hain kaupasta suklaalevynkin tilapäiseen kivunlievitykseen, kun se on halvempaa kuin aspiriini, eikä minulla sitä paitsi ole kuin vitonen tilillä. Nyt ei enää sitäkään.

Jotenkin tässä väsyneessä ylivireydessä henki lepää. Kaikki on aivan helvetin intensiivistä, tämä päivä on jatkunut jo ainakin tuhat kahdeksansataa vuotta, mutta silti se ei vaivaa minua. Tuntuu, että mieli jaksaisi tutkia itseään, käyttäytymistään ja kuvioitaan vaikka kuinka pitkään, kun vain keho kestäisi alla. Tämä lievä ahdistuneisuus lihaksissa on ehkä pahinta. Mietin jo jossain vaiheessa, olisiko pitänyt ehkä käydä lääkärissä, mutta ehkä ei kuitenkaan ole sille tarvetta. Maailma näyttäytyy nyt mielenkiintoisena, punaiset seinät kohisee ja aaltoilee hiljalleen, kuuntelemani Monkey3n levy saattaa toki myös vaikuttaa yleiseen olotilaan. Eihän siinä, tarkastellaan lisää, nyt levitän pyykit ja sitten alan tehdä tortilloja. Hyvä päivä, monellakin tapaa. Niin joo, kirjoitin vielä ainakin pari juttua, saa nähdä, jos noita valuu lisää:

"Kerran joku tyttö jätti bussiin palasen maapähkinävoitoffeepatukastaan. Rehellisyyden nimissä tyttö olisi varmasti syönyt kaiken, mikäli olisi huomannut käärepaperin pohjalle jääneen palan, mutta se oli niin pieni ja mitätön, ettei hän sitä huomannut. Maapähkinävoitoffeepatukan pala matkusti bussin päätepysäkille asti, jolloin kuski tuli tönimään häntä. "Hei! Päätepysäkki, nyt vittuun täältä!" kuski murahti paksujen viiksiensä takaa. Pelokas maapähkinävoitoffeepatukan pala yritti selittää, että hän oli eksynyt matkakumppanistaan, joka ei ollut huomannut hänen jäämistään, mutta kuski ei ottanut kuuleviin korviinsa. Hän nappasi käärepaperissaan yhä killuvan maapähkinävoitoffeepatukan palan, painoi nappia joka avasi suhisevat ovet ja heitti patukan jämät lätäkköön. Siihen ne jäivät, ja maapähkinävoitoffeepatukan pala liukeni hitaasti veteen epämääräiseksi mössöksi."

"Sakari tiesi, ettei hänen pitäisi kurkistaa siihen huoneeseen. Isä oli monesti sanonut, ettei hänen huoneestaan perimmäiseen kammariin johtavaa ovea saanut koskaan avata. Sakari oli kuuliaisena poikana totellut isäänsä. Kyllä isä tiesi mikä oli parasta. Vuosien myötä uteliaisuus tietenkin kasvoi, mutta Sakari hautasi kaikki ajatukset sitä mukaa, kuin ne pulpahtelivat pintaan. Ne olivat kuin saippuakuplia himmenevässä kesäillassa, huvittavia hetken, mutta kuitenkin ne piti aina puhkaista, ennen kuin ne osuivat maahan. Sakarin isä sanoi pojalleen maaliskuun kahdeksannen päivän iltana, että seuraavana aamuna hän olisi lähtenyt matkoille, ja tulisi takaisin vasta kun ilta jo pimenee. Sakari ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin, isä oli aina ollut hänen kanssaan. Häntä jännitti kovasti. Aamu valkeni. Isä oli jättänyt jääkaapin oveen lapun, jossa oli ohjeet lihapulliin ja muusiin. Sakari saisi ensimmäistä kertaa tehdä ruokaa ihan itse! Hän oli niin kovin ylpeä. Mutta tuon ylpeyden mukana hänen aivoihinsa luikerteli uteliaisuus, nuoruuden vimma ja turhautuminen. Olenhan minä jo mies, miksi en voisi tämän kerran rikkoa sääntöjä! Sakari päätti uskaltaa uskaltaa. Hän kiipesi portaat yläkertaan, meni isän huoneeseen ja perimmäisen kammarin ovelle. Hän hengitti raskaasti. Häntä jännitti. Hän tarttui oven kahvaan, sulki silmänsä ja käänsi sitä. Huoneesta tuli kahdeksantoista jalkainen limahirviö, joka söi Sakarin yhtenä suupalana. Tarinan opetus on: Kikkeliskokkelis, mitäs läksit saatana!"

"Maarit tanssitti imuriaan ympäri toimiston lattioita. Hänen korvalappustereoissaan lauloi Kirka, hänen roikkuvien alliensa lätsähdykset olisivat saattaneet säikäyttää hänet touhuistaan, mikäli hän olisi kuullut ne. Nyt hän oli vain vaimean tietoinen ruumiistaan. Hän nautti työstään yösiivoojana. Hän koki, että siinä ammatissa hän sai korjata sen, minkä muut olivat pilanneet. Hän sai auttaa ihmisiä, vaikka ei varsinaisesti usein näitä nähnytkään. Maarit oli siivonnut tätä toimistoa jo neljäkymmentä vuotta, hän tunsi sen jokaisen nurkan, ja osasi muodostaa kuvan siellä työskentelevistä ihmisistä sen perusteella, mitä hän kohtasi työssään. Kolmoskopissa työnnettiin kengänkärjellä hienovaraisesti karkkipapereita kaapin alle. Kahdeksassatoista oli vähän väliä läikkyneitä juomia lattialla, kahvia tai hedelmäistä kivennäisvettä. Maarit oli onnellinen työssään. Vaan kohta sekin otettaisiin häneltä pois. Tämä olisi hänen viimeinen iltansa ennen eläkkeelle siirtymistä. Voi Kirka. Hänkin on nyt kuollut. Eikä Maaritkaan ole enää nuori."

"Matti käpertyi tiukemmin hasiksen hajuisen yksiönsä nurkkaan. Hän kiristi foliohattunsa nyörejä ja pälyili sen eksentrisen lipan alta epäluuloisena. Rappukäytävässä liikkui joku! Nyt he olivat varmasti nähneet hänen aktiivisuutensa internet-foorumeilla ja päättivät tulla hakemaan häntä! Hän yritti käpertyä tiukaksi palloksi, aivan kuin itseensä pusertuvaksi atomiksi. Hän yritti olla ajattelematta, hän ei kuitenkaan voinut olla liian varma foliohattunsa toimivuudesta. Kahisevat askelet lähestyivät rappukäytävässä. Postiluukkua raotettiin! Lehti kosahti lattialle hänen eteensä. Matti tärisi paniikista. Hän yritti hillitä itsensä ja lukea lehteä. Hän oli niin kiihdyksissä, että näki siinä vain kryptattuja viestejä salaseuroilta ja liskoilta! Hän bongitti nopeasti helpottaakseen oloaan, mutta eihän se paskalätkän hiisaaminen mitään auta. Hän alkoi yskiä ja sai pahemman paniikkikohtauksen. Hänen kurkustaan lensi limaa hänen kädelleen. Se savusi ja sihisi, syövytti nahkaa pois, muttei tehnyt kipeää. Nahan alla kimalsi vihreitä suomuja. Matti huusi ja hakkasi lattiaa, mutta huomasi nahkansa vain rapisevan pois suomujen päältä. EI! EI! EI EIEI! Hän huusi seinille ja tunsi itsensä petetyksi. Hän oli pettänyt itsensä, hän oli ollut yksi niistä koko ajan, eikä edes tiennyt sitä. Matti nousi nurkastaan ja meni delirium-päissään keittiöön. Hän otti laatikosta leipäveitsen ja nirhasi valtimonsa auki, nauraen mielipuolisesti kaatuessaan, pudotessaan viimeiseen, lohduttomaan pimeyteen."


En saanut unta koko yönä.

Joten käytin ajan hyödyksi. Ensin hakkasin kitaralla autistisella raivolla jotain yhtä riffiä varmaan puoli tuntia, sitten piirsin kuvan:
Jossain vaiheessa yötä kirjotin myös tällasen:

Olipa kerran myyrä nimeltä Sauli. Sauli oli kova myyrä tekemään töitä, niin kova, että se ennen pitkää kulutti hänen selkänsä puhki. Arvaatkos, mikä Sauli-myyrä oli ammatiltaan? Aivan oikein, hän oli hillotehtaan kokoonpanolinjan purkitusvastaava esimies! Sauli oli tyytyväinen elämäänsä, hänellä oli selkäsäryistään huolimatta aivan hyvä toimeentulo ja reippaat vuosilomat. Eräänä päivänä Sauli-myyrä käveli mietteliäänä töistä kotiin. Äkkiä hän astui johonkin niljaiseen ja liukastui selälleen maahan, niin että mätkähti! Sauli-myyrä katseli heikoilla silmillään ympärilleen. No mutta, sehän oli hänen naapurinsa Lauri Kastemato. Sauli oli päässään aina salaa vihannut Lauria, vihannut tätä koko lujaa takovan myyrän sydämensä pohjasta! Sauli vilkuili ympärilleen. Kukaan ei ollut nähnyt tapahtunutta. Lauri luikerteli maassa säikähtäneenä, rampana. Sauli näki tilaisuutensa koittaneen. Hän kiiruhti läheisen liiterin seinustalle, nappasi siitä tyhjän panttina seisovan lapion ja palasi naapurinsa luo. Hän kohotti lapion ja löi kastemadon kahtia! Hän löi uudestaan! Ja uudestaan! Sauli pilkkoi naapurinsa pieniksi palasiksi, sokealla vimmalla. Lopulta hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän käpertyi madon riekaleitten viereen sikiöasentoon, itki, ja alkoi natustella haluttomasti naapurinsa palasia. Siitä poliisit sitten hänet löysivät, madon riekaleet suupielissä, lapio vieressä, hilloa rinnuksilla.

Laidasta laitaan

Tässä tuntuu taas, että mieliala heittelee päivittäin aivan helvetisti. Eilen näytti vielä, että olen taloudellisesti niin sanotusti kusessa, mutta sitten asiat alkoivat järjestellä itseään automaagisesti ja olokin parani sitä mukaa, kun rahahuolet liihottelevat jonnekin kaukaisuuteen. Elämä näyttää siis ainakin hetken aikaa vähän valoisammalta. Hetken. Katsotaan nyt sitten, mitä huominen tuo. Koska olen pakannut jo suurimman osan levyistä, otin tavoitteekseni kuunnella tuota puoliskoa hyllystä, joka on saanut levätä lähinnä unohduksissa. Sieltä löytyi mm. Ajattaran akustinen levy Noitumaa. Sellaista musiikkia tässä maassa pitäisi tehdä paljon enemmän, omaperäistä, vapaata ja fiiliksissä mitattuna ääriä myöteen täyteen kaadettua musiikkia. Ehkä siinä on lähin vertailukohta noihin meikän omiinkin juttuihin, tietyllä tapaa. Sitten hyllystä löytyi Chaosbreedin Brutal, jota tuli kuunneltua yläasteella ihan helvetisti, vieläkin osasin melkein joka biisin sanat ulkoa. Nyt löysin sitten Convergen Unloved and Weeded outin, jota en ollut kuunnellut vielä kertaakaan, koska ostin sen viimeisenä lähtöpäivänä Cardiffista ja tavallaan sitten unohdin siinä sekoillessa. Swans vei vähän sen erän, niin ei muistanut ihan kaikkea.

Sitä huomaa, miten ahdistavia yksiöt on, kun pääsee taas kämppään, jossa on tilaa tehdä eri asioita. Sitä on nytkin kerennyt jo pakkailla, kirjoittaa koneella muutaman rivin, soitella kitaraa ja piirtääkin ihan vähän. Koko ajan ei ole sellainen olo, että jos nousee sängyltä niin kuitenkin kompastelee joihinkin johtoihin tai jotain muuta epämääräistä. Kyllä kohta on mukavaa heilua kolmiossa! Ellei tule ongelmaa siitä, että on liikaa tilaa. En usko, tila ja vapaus on aina maittaneet meikäläiselle melko kivasti.

Huomenna haen sivutuloverokortin ja pahvilaatikoita muuttoähellystä varten. Katsastelin eilisiltana verohallinnon nettisivuja, ne näyttivät kyllä aivan samalta, kuin kaikki ne laputkin joita sieltä tulee, en tajunnut niistä hevon vittua. Ehkä en vain ole riittävän kypsä ja riittävän aikuinen ymmärtämään niitä, mutta olen siitä ennemmin onnellinen. Sinä päivänä, kun haen vaikka sinne töihin siksi, että vähennysten laskeminen ja naapurien narauttaminen olisi meikästä kivaa, taidan muutenkin olla kuollut sisältä. Toivottavasti se päivä ei koskaan tule. Elämä on taas juuri nyt jotakuinkin raiteillaan. Katsotaan mistä keksin taas raivostua huomenna. Veikkaan, että sillä on jotain tekemistä jonkunlaisen byrokraattisen laitoksen kanssa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Viimeaikojen kuvalliset tekeleet..

Ei uutta vihkoa ilman jonkinsortin omakuvaa. Varmaan fiksailen vielä.

Tästä huomaa, että papan kuolema on taas käynyt jossain alitajunnassa. Sydän puuttuu ja kasvot on peitetty.

Käsikranaatin näköinen torakka.

Myö ollahan pelkkää silppua ja palasia.

Posketon meno.

Meikästä on jotenkin huvittavaa tämä Cheek-kohkauksen määrä. Itseäni hän ei toisaalta edes ärsytä niin paljon, kuin vaikkapa maailmankuviemme vastakkaisuutta ajatellen voisi kuvitella, hän on minulle ennemmin täysin yhdentekevä. Lähin muisto ja kokemus aiheesta on, kun meinasin saada Cheekin veljeltä turpaani. Istuimme treenien aikana röökitauolla Kasisalin takana, ja siihen hoiperteli sellainen melko kovassa kunnossa oleva, umpikännissä oleva vanhempi äijä ilman paitaa. Tämä sitten tiedusteli, mitä olimme mieltä Cheekistä, ja sanoin aikalailla saman tien, että mielestäni ehkä heikoin musiikillinen yritelmä, mitä Lahdesta on saatu puserrettua. Tämä kaveri nosti heti nyrkit pystyyn ja esittäytyi Cheekin veljeksi, sanoi että aikoo hakata meikän. Sanoin, ettei tämä vulgääri välikohtaus muuttaisi mielipidettäni yhtään mihinkään suuntaan, ja jos hän todella tahtoo hakata jonkun ainakin kymmenen vuotta nuoremman ja selkeästi pienemmän tuollaista kunniaa puolustaessaan, niin antaa mennä. Mies hämmentyi hetkeksi, laski kätensä ja viittasi vähättelevästi meikän suuntaan, jatkaen hoippuvaa matkaansa jonnekin.

Siltikin, kun joka päivä silmiin sattuu esseitä ja artikkeleita, jotka pohtivat, miten vitussa se Cheek on niin kuuluisa, niin eikö se tavallaan kerro siitä, että se ei johdu ainakaan suoranaisesti musiikillisista ansioista? Jokaisessa artikkelissa muistetaan alleviivata hänen kokoomuslaista maailmankatsomustaan, vaikka se ei mielestäni ole mitenkään alleviivatun kokoomuslainen. Se on ennemmin alleviivatun kertakäyttöinen ja muovinen. Se on kulutuskamaa. Sillä sitä täytyy tahkota niitä levyjäkin, kun ne eivät oikeastaan ole musiikkia, vaan kulutustavaroita, joilla rakennetaan brändiä nimeltä Cheek. En kiellä, etteikö näillä kulutustavaroilla voisi olla jollekin arvoa, enkä väitä, että se olisi jotenkin itseisarvoisesti paskempaa, kuin mikä tahansa muu musiikki, vain siksi että se on tehty kulutustavaraksi. Kaikki me olemme erilaisia ja kuuntelemme musiikkia eri korvilla. Ongelma minulle on se, että tässä on homman nimenä vain tehdä sitä ameriikanmallista kapitalistiräppiä suomeksi. Se ei ole mitään muuta, kuin perinteistä käännösiskelmää tämän ajan listahiteistä, aivan kuin kaikki muukin iskelmä on aina täällä tupannut olemaan.

Dylan Moran tiivisti ajatukseni hyvin jossain esityksessään. Hän sanoi, että hän tykkää kuunnella bluesia, koska se on ihmisen ristiriitaa vallitsevan systeemin kanssa, köyhät miehet laulamassa siitä, mitä heillä ei ole ja miten he ovat kuolemassa nälkään, flunssaan ja tuberkuloosiin samaan aikaan. Henkilökohtaisesti tässä on itselleni myös huomattavan paljon enemmän samastumispintaa. Rap-musiikki taas on puolestaan lesoilua sillä, mitä kaikkea ko. artistilla on. Eikä sellaista jaksa kuunnella. Sen voi suurinpiirtein arvata katsomalla verotustietoja, jos sellainenkaan touhu kiinnostaa. Itseäni ei.  Tietenkin on sitä "oikeampaa" rap-musiikkia. Sitä yleisesti hyväksytymmän oikeaa, mikä on vasemmistopohjaisesta ideologiasta kumpuavaa, mutta ei sen mielestäni välttämättä niinkään tarvitsisi olla. Kyllä musiikin kentällä olisi tilaa vaikka kokoomuslaisille ajatuksille, kunhan sillä puolella osattaisiin tehdä sellaista taidetta, joka ei joko ole eri asioiden luettelointia tai helvetin isoja muotokuvia omasta egosta. Eikö niistä arvoista muka voi tehdä ajatuksia herättävää musiikkia ilman, että se menee kusipäiseksi egoboostailuksi? Eikö sellaisilla ihmisillä muka pyöri mielessä mikään muu, kuin minäminäminä? Näyttäkääpä, jos sellaisen maailmankatsomuksen omaatte. Minulla kyllä varmaan on harvemmin ymmärrettävää asiaa niille ihmisille, joissa asuu sisäinen kokoomuslainen.

Toki on vähän hönttiä pitää Suomessa tiedotustilaisuus jostain stadionkeikasta, mutta nyt en jaksa edes mennä siihen.. Pitää pakata romut ja lähteä Lahteen.

maanantai 18. marraskuuta 2013

"Anna tulla, anna tulla vaan. Ei näitä juuria voi koskaan hukuttaa."

Pari päivää on ollut vähän outo olo. Toisaalta olen stressaantuneempi, kuin koskaan elämässäni olen ollut rahaan liittyvän ahdistuksen takia. Johtuen siis siitä, että tiedän ettei minun kohdallani asiat kuitenkaan mene nappiin, enkä saa mitään menemää sellaisenaan läpi ilman vääntöä. En jaksaisi vääntää. Se kuitenkin on nyt sellainen asia, jota pyörittelen mielessäni jatkuvasti, vaikka käytännössä en tällä viikolla voi tehdä koko asialle yhtään mitään. Voin vain pyöritellä peukaloita ja odotella ensi viikkoa, sitten pitääkin toimia aivan saatanan äkkiä, ja tiedän ettei Lahden kaupungin sosiaalitoimi osaa nähdä tätä kiirettä aivan samalla tavalla, kuin minä. Sekin vituttaa. Kyllähän muuttoavustus työttömälle on minun ymmärtääkseni ollut aivan itsestäänselvyys. No, mutta sille en mahda vielä yhtään mitään.

Sen sijaan huomattavasti mielenkiintoisempi huomio on, että elämä on ahdistanut minua ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni niin paljon, että kuoleman ajatus ei ahdista. Ja se on paljon se, koko teini-ikä oli kuitenkin käytännössä sellaista helvettiä, että elämä ei tuottanut minulle mitään positiivista kokemusta, tuntemusta tai ajatusta, mutta ajatus kuolemisesta ahdisti vielä enemmän. Nyt tämä byrokratian nurkkaan ajettu elämä taas tuntuu sellaiselta häkiltä, ettei kuolemakaan osaa ahdistaa. Se on jotenkin hyvin outo tunne. Onko tämä jokin neuroosin syventymä? Jos onkin, niin minulla ei ollut sitä kaikesta paskasta huolimatta vielä kolmea viikkoa takaperin. Sain sen siitä yhdestä paperista, joka sanoi, etten saa toimeentulotukea tähän elämäntilanteeseeni. Siinä kohtaa kuului naks. Eikä naurattanut. On aika hienoa, että valtio ajaa näin pitkälle satimeen. Minun ei oikeastaan tahdota elävän Lahdessa, mutta minun ei anneta muuttaa poiskaan. Kaikki ovat vitsailleet siitä, miten olen muutenkin niin niiden lempiasiakas, etteivät ne tahdo laskea irti. Olisikohan mahdollista kaivella vanhoja päätöksiä ja haastaa joku näistä laitoksista oikeuteen? Ei kai. Minulla ei olisi siihen varaa. Niinkuin ei mihinkään muuhunkaan.

Kuuntelen Hebosagilin Lähtöä. Enkä voisi keksiä yhtään olooni sopivampaa levyä. Likaista urbaania ahdistusta, patoutuvaa energiaa, pelkkää voimaa, joka odottaa tietä ulos, mahdollisuutta räjähtää ulospäin ja tuhota mahdollisimman paljon asioita. Maailma on kaunis. Minun ajatukseni eivät. Ja ne tahtovat tehdä maailmasta itselleen sopivamman paikan. Tässä vaiheessa huomaan, miten paljon minua vituttaa, etten pääse treenaamaan riittävän usein. Tai, no. En minä treenaa, jotta voisin tulla paremmaksi. Emme me muutenkaan taida treenata siksi, että olisimme parempia. Me treenaamme vain siksi, että saamme soittaa yhdessä. Tehdä uusia biisejä tai ainakin minun kohdalla päästäkseni päästämään kaiken tämän paskan ulos. Kunhan nyt ylitän tuon seuraavan rajapyykin, pääsen seuraavan checkpointin yli ensi kuun toiseen päivään, minun elämässäni on enää kahdella asialla mitään väliä. Tuolla naisella, jonka kanssa sitten toivottavasti saan elää rauhassa, ja tuolla bändillä, jonka kanssa saan sitten huutaa vähemmän rauhassa. Millään muulla ei ole minulle enää mitään hevon vitun merkitystä. Kaikki muu tässä teidän maailmassanne on niin saatanan rumaa. Taitaa se jokasyksyinen hajoaminen olla tulossa minullekin, vaikka en ikinä muista siitä kärsiväni, ennenkuin se on sisällä..

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ajoissa nukkumaan. Kerrankin.

On ollut hyvin pitkä ja outo päivä, vaikka noustiin yhdeltä ja ollaan jo kohta menossa nukkumaan. Harvinaisen aikaisin kyllä. Tässä kuuntelen Nick Caven Abattoir Bluesia ja makustelen hieman tätä illan tuntua, tein meille currykanaa ja riisiä ja jotain epämääräisiä naan-leipäviritelmiä, jotka onnistuivat huomattavasti paremmin, kuin mitä uskoin olevan ensimmäisellä yrittämällä mahdollista. Eikä niitä ollut edes vaikea väsäillä, kun vaan otti sen asiaksi ja teki. On sellainen epämääräisesti virittynyt sunnuntaifiilis. Toisaalta aika hyväkin olo, koska mikään ei ole vialla. Toisaalta taas vähän haikea, koska tänään on kulunut kolme vuotta mummon kuolemasta, ja olen koko ajan ajatellut päässäni, miten helvetin hyvältä minusta tuntuisi, jos voisin jotenkin esitellä Terhin isovanhemmilleni. He luultavasti tajuaisivat tämän kaiken. He ymmärtäisivät, mistä tässä on kysymys. En usko, että omat vanhempani välttämättä niinkään sitä käsittävät. Sitä tunnetta, kun löytää ihmisen, jonka kanssa itseään ei tarvitse rajoittaa mitenkään, kun ei tarvitse hillitä itseään, vaan tietää, että toinen olisi ensimmäisenä meikäläisen vieressä kivittämässä Nestlen äijien mersuja.

Saa nähdä miten elämä meitä viskoo kohta, mutta toivon, että kaikki menee hyvin. Kaikki on oikeastaan kiinni vain siitä, toimivatko virastot ajallaan, vai alkaako taas se pään rääpiminen ja russutus. Kaiken järjen mukaan minun olisi kyllä pitänyt saada muuttoavustukset ja toimeentulotukea tälle kuulle, kun tiedän kaikkien muidenkin muuttaneiden niitä saaneen. Kaikki oli kohdallani kiinni vain yhdestä päivästä. En saanut tukea tälle kuulle, koska KELA on siirtänyt papereiden palautuspäivää yhdellä taaksepäin. Jos kuitenkin palautan paperit maanantain sijaan vasta tiistaina, niin kuin aion tehdä, oikaistaan toimeentulotukipäätös tältä kuulta. Mikä järki tässäkin byrokratisessa vemppauksessa oikein on? En todellakaan ymmärrä. Mikään ei voi enää toimia helpomman kautta, ei tänä aikana. Sitä maailmaa ei vain ole enää olemassa. Ainoa asia, mikä minua oikeasti pelottaa, on vuokranmaksu. Se on toisena päivänä, jos se olisi vaikka viidentenä, meillä ei olisi mitään ongelmaa. Rahat vaan ovat eri pankkien tileillä, jolloin siirtelyssäkin menee pari päivää. Se on vaan jotenkin koitettava kikkailla itsensä kuukauden etukäteen vuokrissa. Vaikka luultavasti sekään ei kelpaisi. Eihän mikään voi kelvata.. Ei tässä maailmassa..


lauantai 16. marraskuuta 2013

Taidekriitikon urani nousu ja tuho, osa 1

Andrew Graham-Dixonin suuresti ärsyttämänä aion nyt analysoida joitakin hänen Taiteen Maantiede -sarjassa omista lähtökohdistaan ja arvoistaan värittämiään teoksia vastaavasti omiin arvoihini ja näkemyksiini nojaten. Viimeisin jakso, Saksa 2/3 on vielä katseltavissa YLE Areenassa kolme päivää, ennen kuin saamme nauttia taas uudesta tunnista egoistista mussutusta, joka kuitenkin jotenkin mystisesti on melko koukuttavaa katsottavaa.

Philipp Otto Runge: Taiteilijan Vanhemmat
Tässä teoksessa taiteilija, joka tuolloin asui vanhempiensa luona, on kuvannut nämä omien lastensa kanssa. Sen lisäksi, että Runge oli helvetin huono maalaamaan lapsia, hänellä tuntui olevan pakkomielle niiden tunkemiseen lähes joka kuvaan. AG-D uskoi tämän johtuvan hänen uskostaan tulevaisuuteen, minä taas epäilen, että hän halusi harjoitella kovasti, ja kirosi itseään syvällä sielussaan joka kerta, kun maalasi yhtä ruman pennun, kuin tuo oikean puoleinen kakara on. Hänen vanhempiensa paheksuva ilme on minulle niin kovin tuttu, se on niin sanottu "Wrong Kid Died!"-ilme, joka tahtoo sanoa: "Menis tuokin hippi nyt jo töihin ja muuttas vittuun vanhempiensa nurkista pyörimästä."

Philipp Otto Runge: Lisää rumia muksuja
En tiedä olivatko pennut todellakin noin pallinaamaisia ja kuumottavia 1800-luvulla, mutta en jotenkin jaksa uskoa, ettei tämä vaikutelma olisi pitkälti Rungen maalaustyylin luoms. Vitsa kädessä seisova pentu näyttää joltakin helvetistä karanneelta demonilta. Perspektiivit Runge sentään tuntui hallitsevan, ainakin aidan sommitelmasta päätellen. AG-D sanoi hänen sijoittaneen pienimmän muksun "lähimmäksi jumalaa", koska se on auringonkukkien alla, ja nehän "tunnetusti osoittavat aina kohti aurinkoa". Aurinko tuntuu tässä kuvassa olevan siis kolmella eri suunnalla, mikä saattaa toki olla viittaus kolmiyhteiseen jumalaan. Itse tietenkin veikkaan, että käden eleestä ja ilmeestä päätellen tämä yksi pentu yrittää piilottaa rumimman auringonkukkapuskaan.

Caspar David Friedrich: Vaeltaja sumun meren yllä
Tämä on meikästä ollut aina yksi siisteimpiä maalauksia, mitä tuollainen romanttinen tyyli on koskaan tuottanut. AG-D sanoi, että tämä joko liittyy vahvaan yhteyteen luontoon, tai nimenomaan romantiikan ajalle ja luonnolle jäähyväisten sanomiseen. Vaikuttava teos, yhtäkaikki. Mielestäni olisi kuitenkin naivia sanoa, että tuon ajan saksalaisella olisi ollut mielessään jotain noin syvällistä! Ennen Nietzscheähän saksalaiset eivät varsinaisesti aivan kauheasti ajatelleet, ja sen jälkeenhän sitä sitten oltiinkin niin yli-ihmistä, että meinasi ali-ihmisille käydä vähän hassusti! Tässä selkeästi vaeltaja on vain hieman eksyksissä, hukannut kartan ja kompassin, ja silti saksalaisella tehokkuudella yrittää määrittää sijaintiaan näkemiensä huippujen perusteella, luultavasti onnistuen siinä.

Neuschwansteinin linnan kuvitusta
Tämä ja kaikki muut kyseisen nimihirviölinnan kuvitukset kuvaavat tyypillistä keskiaikaista autismia, kukaan ei katso ketään silmiin ja kaikki ovat vähän omissa maailmoissaan. Lisää esimerkkejä vastaavasta autistisesta maailmankuvasta ja keskiaikaisesta retardismista löytyy koko tuon ajan maalaustaiteesta, malliesimerkkinään ikonikuvat Jeesuksesta, joka tuntuu aina osoittelevan ulos kuvasta tai katsovan jonnekin muualle, kun ihmiset koittavat puhua hänelle.

Bonusraitana Da Vincin Viimeinen ehtoollinen
Osuva kuvaus internetin keskustelukulttuurista. Kaikki hölisevät omiaan ja juoruja levitellään uutisina, oikeiston jätkät osoittelevat syyttävästi vasemmalle, ja vasemmalla ollaan kädet pystyssä sanoutumassa irti keskustelusta, yksi jätkä näyttää kaiken keskellä hiljaa syrjäytyvälle Jeesukselle keskaria ja voin kuvitella, että hirveästi tulee puhetta, vaikka varsinaista asiaa ei ole kenelläkään.

Tänään meikää on mietityttäneet mm. seuraavat asiat.

1. Pdf-kirjat. Osittain tämä on osana yleistä Tämän Päivän Antipatiaani, joka kohdistuu tämän nykyajan epäkäytännöllisyyteen, byrokraattisuuteen ja yleiseen tyhmyyteen. Toki on aivan hienoa, että vaikkapa tuo Pekka Himasen kirja on olemassa pdf-laitoksena internetissä, mutta meikäläisen tietokone ainakaan ei jaksanut pyörittää sitä yhtään. Koko ajan ajattelin päässäni vain, että oikeasta kirjasta olisin jo avannut haluamani kohdan, lukenut koko pätkän ja heittänyt sen takaisin hyllyyn. Kyse ei ole mistään pseudohipsterisestä menneisyyskaipuusta, vaan ihan todellisesta oikeasta elämästä. Ehkä minä pertunmaalaisena tulen aina olemaan sen sata vuotta kaikkea kehitystä jäljessä, mutta kyllä meikä tykkää näistä minun käsistäni niin paljon, että teen niillä vielä jotain muutakin, kuin masturboin. Lisäksi täytyy Himasesta sanoa, että näin sen ensimmäistä kertaa ns. elävänä missään, ja petyin siihen. Ajattelin, että se olisi sellainen skarppi tykittelijä, mutta tuntui, että hänellä kesti todella kauan artikuloida minkäänlaisia ajatuksia sanoiksi.

2. Sota ja maanpetturuus. Jokin aika sitten silmiini sattui keskustelu sotimisesta ja maanpetturuudesta. Siitä asti olen ajatellut, että jos tässä maassa syttyy sota, lähden samantien aivan vitun kauas täältä. Olenko tällöin maanpetturi? Mielestäni en. Mielestäni sotaan osallistuva Suomi olisi se, joka tässä olisi jotain pettänyt. Jos kaikkien meidänkin sotakokemusten, ja ennen kaikkea sitä seuranneen, lähemmäs satavuotisen traumojen purkamiseen keskittyvän kulttuurin jälkeenkin vielä lähdetään mukaan johonkin sotaan, täytyy olla melko separia porukkaa. Ja silloin katson Suomen pettäneen itsensä. Sitä paitsi tänä päivänä sota on sellaista, ettei meidän korpisotureilla tehdä siinä touhussa yhtään mitään, ellei kouluteta koko siviiliväestöä vietkong-henkisiksi varjoista tappajiksi, mutta silloin voidaan varautua siihenkin, että siviilien teurastus alkaa lähteä järjettömiin mittasuhteisiin. Joka tapauksessa minä en taistele tämän maan puolesta yhdessäkään sodassa. Enkä kyllä minkään muunkaan maan.

3. Läskit ja painovoima. Jos massa vaikuttaa aika-avaruuteen, kokevatko lihavat ihmiset ajan hitaammin, kuin laihat? Entäpä ne, jotka koittavat paeta kuolemaa laihduttamalla ja lenkkeilemällä, ehkä käytännössä olisi tehokkaampaa vain syödä itsensä niin massiiviseksi, että aika kuluu hitaammin!

4. Taidekriitikot. Ollaan tässä katseltu, kuinka Andrew Graham-Dixon värittää koko maalaustaiteen historian kivasti omilla värikynillään, oman pikkuporvarillisen ja kristillisen maailmankatsomuksensa pensseleillä. Mihin tuo homma oikein perustuu? Nuohan tahkoaa ihan lähtökohtaisesti kuitenkin kovempia liksoja, kuin mitä suurin osa arvostelemistaan taiteilijoista eläessään näki. Ajattelin jossain vaiheessa itse tehdä samanlaisen arvostelusarjan joistakin tuon miehen arvostelemista tauluista, ja mietin myös taidekriitikkokriitikoksi ryhtymistä.

5. Curry. Maailman paras mauste, josta en varmaan ikinä saa tarpeekseni, niin hyvää, että jokaista ateriaa aloittaessa alkaa jo vituttaa, että se loppuu kohta! Tätä voisi laittaa kyllä aivan kaikkeen, ja laitankin. Ajattelin lopettaa naudan syönnin kokonaan, koska kanalla on pienemmät aivot ja vähemmän synapseja. Ergo, se siis oletettavasti kykenee muodostamaan pienemmän tajunnan ja ehkä kärsii vähemmän, vaikkei sitä niiden kohtelua mitenkään järjellä voikaan oikeuttaa. Muutenkin nyt tuntuu, että voisin olla koko ajan laittamassa ruokaa, koska se on aivan helvetin mukavaa. Siitä on tullut yksi uudenlainen meditatiivisen tekemisen muoto, jonka päätteeksi saa sitten ihan konkreettisesti täyttää sielunsa mietiskelyn hedelmistä.

6. What would I say? Facebookissa on levinnyt massiivinen joukkotyhmyyksien aalto. Kaikenmaailman massaharhautusjuttuja, jotka saa meikäläisen taas pukemaan foliohattua päähän. Yksi nopeimmin levinneistä oli tämä botti, joka käytännössä vaan generoi kaikesta aiemmin kirjoittamastasi jotain hassua. Samalla annat sille oikeudet julkiseen profiiliisi ja kaverilistaasi, eli luultavasti joku sisarfirma tällä hetkellä kerää dataa ja kehittelee personoitua spämmimainontaa..

perjantai 15. marraskuuta 2013

Uutinen, jota kenenkään ei pitäisi ohittaa olan kohautuksella!!!!

Terhin silmiin sattui tällainen uutinen, joka sitten sattui meikäläistä päähän aika vitusti. Siis miten tuollaisen MIETTIMINENKÄÄN on edes mahdollista enää tänä aikana? Ymmärtäisin vuonna 2004 tällaisen vitun ääliösopimuksen miettimisen, mutta miten enää kaiken sen jälkeen, mitä viimeiset kuusi vuotta ovat meille opettaneet paitsi lamasta ja köyhyydestä, myös kaikesta tästä "hienosta vapaasta kaupasta", Nestleistä, Googleista, kaikesta. En ymmärrä miten tuollaista voidaan pohtia edes EU:n tasolla, kun suunnilleen jokaisessa isommassakin valtiossa on viime vuosina laitettu veronkiertäjiä näennäisesti muka tiukemmille, sitten kuitenkin ollaan kirjoittamassa niille toisella kädellä rajoittamattomia oikeuksia toimia ihan miten tykkää, vetää valtioita oikeuteen jos ne toimivat VOITTOJEN TAVOITTELUA VASTAAN. Ei puhuta enää edes toimeentulosta tai yrittämisestä, vaan nimenomaan rahan keräämisestä yhteen paikkaan, josta se ei enää kierrä talousjärjestelmän syövereissä. Meikä alkaa olla taas niin täynnä tätä teidän hienoa maailmaa, että tekisi mieli lähinnä polttaa se.

Viime yönä katselin töitäkin, vuokrafirmoilla on niskalenkit vähän kaikkeen. Mielestäni kenenkään ei pitäisi kysellä niistä laitoksista töitä. Kenenkään ei pitäisi  kysyä niistä laitoksista mitään muuta, kuin että mistä ne syttyvät tuleen kaikkein helpoiten. Se on pelkkää orjakauppaa tälle vuosituhannelle tuotuna. Etenkin siltä kantilta, että niillä on kolmen kuukauden oikeus sinuun senkin jälkeen, kun lopetat duunit. Eli vaikka olisit tehnyt työsi hyvin, et saa mennä työnantajalle töihin kolmeen kuukauteen, tai vuokrafirmasta voidaan haastaa sut oikeuteen sopimusrikkomuksesta. Tämä maailma on kyllä mennyt lyhyessä ajassa aivan vitun käsittämättömäksi. Ja koko ajan oudommaksi vaan menee. Eikä vähänkään vanhemmat ihmiset tunnu tajuavan enää mitään siitä, miten tämä maailma toimii. Eilenkin sain paheksuntaa osakseni, kun "pitkäaikainen työpaikka" tarkoittaisi minun kohdallani vuotta. Siinä vaiheessa tajusin, ettei vastapuoli elänyt samassa maailmassa, kuin minä. Hänen maailmassaan samassa paikassa saattoi tehdä koko uransa. Se maailma ei vain ole enää olemassa. Tässä maailmassa vuosi samassa paikassakin alkaa olla jo ihan hyvä saavutus. Minulla ei siviilipalveluksen lisäksi ole ollut yhtään niin pitkää työsopimusta. Se kertoo jo mielestäni jotain. Etenkin, kun en ole koskaan saanut potkujakaan.

Jotain hyvää sentään tässäkin päivässä, KELA tuntuu täällä toimivan paremmin. Tai ainakin minullekin puhuttiin kuin ihmiselle, vaikka kyselin todella ääliökysymyksiä, ollakseni varma siitä, ettei mitään tarvitse juosta enää jälkeenpäin. Päästiin jonosta alle viidessä minuutissa, eikä papereitakaan taidettu täyttää kymmentä minuuttia pitempään. Kaikin puolin nopeampaa ja asiallisempaa toimintaa, kuin Lahdessa. Toiveet ovat korkealla, toivottavasti tästä nyt tulee jotain.

torstai 14. marraskuuta 2013

Kaksi vuotta kuolleena, seuraava vuosi "elossa".

Papan kuolemasta on tänään kaksi vuotta. Vuosi sitten olin Cardiffissa ja pohdin elämääni melkolailla sen ulkopuolelta, siitä irrallani. Se teki minulle helvetin hyvää. Nyt tuntuisi siltä, että olisi tarvetta vähän samanlaiselle reissulle, jonkinlaiselle perspektiivin muutokselle, jotta näkisi vähän eteensä. Nyt lentää sokkona silmät kiinni, ja vaikka luotto karmaan ja asioiden oikeudenmukaisiin lopputuloksiin on yhtä kova kuin tähänkin asti, voin myöntää pelkääväni. Mitä enemmän minulla on vakuuksia tulevaisuudesta, sitä enemmän pelkään sitä. Pelkään Sitä elämää, joka minulle on luvattu. Seuraavassa asunnossani tulen olemaan jumissa ainakin vuoden. Se on vakuutettukin sille ajalle. Minutkin on vakuutettu sille ajalle. Monet ihmiset kai huokaisevat helpotuksesta tällaisessa tilanteessa? Minä alan pidättää hengitystä. Seuraava vuosi pitää pysyä hengissä, pitää olla olemassa jokin tietty rooli niin pitkän ajan. Se on ahdistava ajatus.

Sitoutumisessa minua ei pelota mikään. Tähän ihmiseen olen niin sitoutunut, kuin voin koskaan olla. Minua pelottaa se, mitä kaikkea meidän väliimme yritetään rakentaa. Raha on yksi iso tekijä siinä. Ajattelin vakuutusyhtiössä istuessani, että ei ihme, jos heikommat hajoavat, kun heti asuntoon muuttamisesta tehdään sellainen suuri ja mystinen, syyllistävä sormi. Koko ajan pankin väki vihjaa, että toki hoidatte asiat kuten tahdotte, mutta tämä kaikki laitetaan nyt toisen nimiin. Koko paine on toisen hartioilla, toinen asetetaan johonkin rooliin. Ainakin meidän tapauksessamme. Mutta tämän ihmisen kanssa minä voisin asua, ja mieluummin asuisinkin, vaikka henkilöautossa. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo. Sen varmuus on kuin veden pinta, joka nousee koko seuraavan vuoden. Toivon vain, ettei tämänkin kylän KELAn kanssa saa koko ajan sotia ihan vain saadakseen ne lakisääteisesti kuuluvat tuet. Olen niin väsynyt siihen elämään.

Neurosista tässä kuunnellassani muistin vuosi sitten kirjoittaneeni jonkinlaista kertausta papan hautajaisista, niitä psykedeelisen väsyneitä, tyhjiä ja raastavia tunnetiloja, jotka kumisivat jossakin sisälläni. Muistan siitä aamusta kaikkein parhaiten sen, miten vähän väliä katsoimme Eetun kanssa toisiamme, toistaen äänettömästi Famine Yearin Misanthropoliksen lauseita "How I hate this world..." Sillekin oli syynsä. Noina päivinä nimittäin tuurailin Eurooppaan lähtenyttä Peteä muutamalla keikalla, olen kyllä kirjoittanut tästä kaikesta. Tiesin heti kuullessani kuolemasta, että totta kai hautajaiset menevät päällekäin keikkojen kanssa. Parin vuorokauden aikana sitten kävin Lahdesta Helsingissä vetämässä keikan, tulin kotiin yöksi, hain auton Pertunmaalta, ajoin Lahteen, sieltä Turkuun keikalle, Lahdessa oltiin muistaakseni joskus neljän pintaan ja kohti Pertunmaata lähdettiin seitsemän aikaan. Illalla vielä Tampereelle keikalle. Se on vieläkin yksi ristiriitaisimpia reissuja, mitä olen ikinä tehnyt. Henkisesti varmasti kuluttavimmasta päästä. Mutta silloin sitä tunsi saatana olevansa elossa. Kun lauantai-sunnuntaiyönä pääsi kotiin, kävi pitkässä suihkussa ja vain oli, ei edes tarvinnut hajota. Kyllä siinä kohtaa oli suurin surutyö jo tehty. Sen sai kerrankin oikeasti, sananmukaisesti, purettua työhön, eikä vain haudattua sitä työn alle. Nyt sitten vain istun ja tuhisen epämääräisesti.. Kai se on käytävä hakemassa kaupasta vaikka suklaalevy, tai jotain..

Koyaanisqatsi (Docventures)

Kylläpä sai tuokin sarja arvoisensa lopun. Vaikkakin aluksi katselin, että onko tässä edessä taas yksi väsyttävä ihmistä syyllistävä dokumentti, niin onneksi alun puhdistuksenomaisen sotimisen ja muun jälkeen dokumentti siirtyi ikään kuin hartioiden taakse. Perspektiivi vaihtui uteliaana tutkiskelemaan sitä superorganismia, jonka ihmiskunta kaupunkineen ja sen jatkuvine sykkeineen muodostaa, muistuttaen välillä kuitenkin siitä miten jokainen tuollainen pieni ja mitätön olento on oma yksilönsä. Aluksi tunsin oloni vähän kärsimättömäksi, ajattelin, että tuossa olisi pärjännyt lyhyemmilläkin leikkauksilla samoista asioista, mutta juuri kun aloin päästä todella mukaan sen rytmiin, se loppui. Ajattelin, että tuota olisi voinut helposti jaksaa pari tuntia lisääkin. Vaikuttavaa kamaa joka tapauksessa.

Toki yksi hieno aspekti asiaan oli intiaaniprofetiat. Ei taida olla mitään asiaa, joka ei muuttuisi siistimmäksi intiaanien ennustuksilla. Moni voi sanoa, että mayojen ennustus "maailmanlopusta" meni ihan kiville, mutta oikeastaan minä olen huomannut vasta näin jälkeenpäin, että ei mennyt. Se oli ennemmin ennustus "maailmanalusta", uuden ajan alkamisesta, ja sellainen todellakin alkoi. Ihmiset tuntuivat tuon vuoden aikana, mutta etenkin sen jälkeen todellakin heräävän ihmisyyteensä, yhteisöllisyyteen ja kaikkeen muuhunkin maailmanpelastukseen melko helvetin nopeasti. Ennustuksilla on hyviä ja huonoja puolia. Ne ovat yksi ja sama. Nimittäin se, että niillä on taipumus toteutua. Ei suinkaan siksi, että joka huru-ukko vuosisatoja sitten olisi ollut helvetin tarkkanäköinen, vaan siksi että ihmisellä on taipumus ajautua kohti sellaista kohtaloa, jota hän ajattelee. Jos me suhtaudumme maailmaan menetettynä tapauksena, se luultavasti on menetetty. Mutta minusta se ei todellakaan ole sitä.

On väärin syyllistää ihmistä ja sanoa, että me olemme vain kaiken syöpä. Nykyihminenkin on tallannut tätä palloa 200 000-250 000 vuotta, ja onnistunut ryssimään vasta viimeiset kaksi vuosituhatta. Ihan suhteellisen hyvällä tehokkuudella, toki, mutta siitäkin huolimatta olisi ihmiselle tyypillistä oman korvaamattomuuden korostamista sanoa, että me kykenisimme täydellisesti tuhoamaan tämän pallon muilta. En usko. Voimme tuhota sen itseltämme, voimme tuhota itsemme, mutta niin hyviä me emme ole, että kykenisimme niittämään kaiken elämän tältä planeetalta. Älyllisen sellaisen kylläkin. Ihmisiä syyllistävissä dokumenteissä on aina se paha puoli, että niistä pitää jättää niin kovin paljon pois, jotta ne saadaan toimimaan. Vaikka en pidäkään tätä varsinaisesti sellaisena, oli alussa niskavillat pystyssä, kun kasarisynatorvet ulisi ja ihmiskunta esitettiin pelkkänä masiinoja ja virtapiirikaupunkeja rakentavana tuhoajana. Silti me olemme luoneet toinen toistaan ihmeellisempiä ja kauniimpia kulttuureita. Vaikka suuri osa niistäkin on pelkojen käsittelyä ja traumojen hoitoa, se on silti jotakin ihmisen luomaa, jota ei sitä ennen ollut olemassa. Jota ei olisi olemassa ilman ihmistä. Lisäksi me olemme nytkin heränneet, alkaneet luoda uusia teknologisia innovaatioita, joiden tarkoitus on tehdä tästä planeetasta vähän parempi paikka, tai ainakin korjata meidän omia saasteitamme.

Eri asia on se, antavatko ne monikansalliset yritykset, jotka näiden innovaatioiden vallatessa alaa menettävät merkityksensä ja rahanasa, näiden ideoiden puhjeta kukkaan. Siihenkin meillä on keinot. Boikotti ei enää auta, koska yritykset omistavat kaiken. Jäljelle jää vain jonkinlainen suora vaikutus. Vähättelin pitkään sosiaalisen median vaikutusta tässä, koska ihmiset käyttävät sitä lähinnä pintaliitämiseen ja kaikkeen todella turhauttavaan, mutta olen saanut myös huomata olleeni väärässä. Vaikka ihmiset eivät jaksaisikaan juuri muuta, kuin painaa tykkäystä, on silläkin jotakin väliä. Hyvin pientä verrattuna siihen, jos minä nyt hakisin kiven ja tempaisisin sen mäkkärin ikkunasta sisään, mutta kai nyt on aluksi tyydyttävä siihen, että ihmiset tottuvat vaikuttamisen ajatukseen sosiaalisen median kautta. Sitä kautta asiat leviävät nopeasti. Vielä. En epäile, etteikö Google jossain vaiheessa alkaisi rajoittaa sitäkin, kuinka paljon meikäläinen saa tätä paskaa tänne internetiin oikein tuutata, ja paljonko saan siinä haukkua yrityksen toimintaa. Mutta sitä odotellessa voidaan pitää niin helvetisti meteliä maailman epäkohdista, ettei se jää keneltäkään huomaamatta. Ja myös tehdä jotain konkreettista todellisessa elämässä. Vaikka se boikotointi ei kovin mahdollista olekaan. Lisäksi se tykkääminen ei saisi olla mitään helvetin ane-kauppaa, että ostetaan itselle synninpäästö kaikelle paskalle vain tykkäämällä satunnaisesti jostain "poliittisesti kantaaottavasta". Kaikki tämä voi olla väline vaikuttamiseen, tiedonkeräämiseen ja ymmärrykseen, tai äärimmäisen tuhoisaan tyhmyyteen.

Niin kauan, kuin tällä pallolla on olemassa ihmisiä, niillä ihmisillä on olemassa toivoa. Ja niin kauan, kuin vain kitistään nurkissa tai päivitellään ihmiskunnan pahuutta kahvipöydässä, mikään ei oikeasti muutu. Täytyy ottaa aktiivinen rooli omassa elämässään, kuunnella muita ihmisiä, katsoa kokonaiskuvaa ja osata suhteuttaa oma paikkansa muiden joukossa. Siinä Koyaanisqatsi varmasti joitakin auttaa. Minulle kaikkein tehokkain hiljentäjä oli kuitenkin sen "tunnusbiisi".

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Mänifesti tapahtumajärjestämisen puolesta Lahdessa.

Viimeiset seitsemän vuotta, eli äböyt täysi-ikäistymisestäni lähtien olen ollut mukana duunailemassa kaiken näköisiä tapahtumia Lahdessa. Vaikka se viime aikoina onkin ollut vähäisempää oman taloudellisen epävarmuuden (eli suomeksi siis köyhyyden) vuoksi, olen aina ilolla katsellut, kun joitain nuoria tyyppejä tulee mukaan remmiin järjestämään uusia tapahtumia uusille ihmisille. Tässä kohtaa iloitsevat sekä muusikko, tapahtumien järjestäjä, että nuorisotyön tekijä minussa. Silti on ollut välillä todella ihmeellistä ajatella, että miten tuollaisessa 100 000 ihmisen kaupungissa 150 ihmisen saaminen paikalle vaikka keikalle on jo helvetin kova saavutus? Missä ne kaikki ihmiset ovat? 

Tänään YLEllä julkaistiin kirjoitus, jossa teatteripuolelta ihmeteltiin vähän samaa. Vaikka kohta puoliin muutankin pois Lahdesta, en aio lopettaa tapahtumien järjestämistä siellä. Siltikin toivoisin, että ihmiset myös aktivoituisivat itse järjestämään kaikenlaista häppeninkiä, koska se on ennen kaikkea aivan helvetin kivaa. Siinä tutustuu erilaisiin ihmisiin ja oppii näkemään uusia puolia elämästä ja vaikkapa rokkenrollin maailmasta. 

Nuorelle hyvä paikka aloittaa tapahtumien järjestäminen on vaikka marssia Sammonkatu 8:aan ja sanoa, että "mää tahon järkätä keikan!" Myös Lahen Elmun tapahtumatyöpaja on varmasti hyvä paikka aloittaa. Toivon, että ihmiset aktivoituisivat omissa elämissään muutenkin, kuin Facebook-tykkäyksillä ja nettiadresseilla, nousevat perseeltään ja käyvät pihalla kokemassa jotain aina silloin tällöin. Koska ilman niitä kokemuksen perässä paikalle tulevia ihmisiä on vähän turha järjestää mitään keikkojakaan, isommasta tapahtumasta nyt puhumattakaan. Vaikka suurin osa ohittaa tämänkin liian pitkänä oman, aina vain lyhytjänteisemmäksi käyvän aikakäsityksensä puitteisiin, perustin tällaisen ryhmän, jonka olisi tarkoitus toimia tiedotuskanavana Lahden ja lähialueen kaikille tapahtumille ja kissanristiäisille. 

Toivon, että siihen tulee myös joku oikea ylläpitäjä, ettei se ole pelkästään minun harteillani, mutta minun "huolella valitut" seitkytjotain facebook-kaveriani eivät mitenkään riitä pyörittämään mitään tuollaista, tai tekemään siitä mielekästä. Tämä on nyt lahtelaisten oma asia, sota apatiaa vastaan. Liity, järjestä tapahtumia, levitä sanaa ja osallistu omaan elämääsi.
 
Linkki "virtuaali-ilmoitustauluun".

Kuallu muuli blues.

Kuinka irrationaalinen on pelko siitä, että kuolee tänä syksynä? Varmaankin melkoisen järjetön. Silti, kulunut vuosi on ollut minulle niin hyvä, että olen vakavissani hiljaisuudessa pelännyt, että se saattaa olla viimeinen. Olen aina ajatellut, että kaikessa viimeisen silauksen täytyy olla paras, se tekijä, joka tekee kaikesta täydellistä. Ruokaillessanikin viimeinen haarukallinen on sellainen, jossa on vähän kaikkea mitä lautasella on ollut. Olen tavallaan aina tottunut siihen ajatukseen, että loppu määrittää elämän. Ja koska tämä vuosi on tuonut minulle aivan järjettömän paljon hienoja kokemuksia, olen jotenkin päässäni asennoitunut siihen, ettei seuraavaa välttämättä tule. Keskustellessani jonkun kanssa olen yhtäkkiä herännyt ajatukseen, että kahden kuukauden päästä minua ei välttämättä ole olemassa. Toki niin on aina. Aivan sama miten olet ja elät, saatat kuolla koska tahansa. Ja aina siihen pitäisi olla yhtä valmis. Ja tavallaan olenkin. En silti tahtoisi kuolla, ennen kuin olen todella vanha ja harmaa ja käppyräinen, toivottavasti hyväntuulinen ja elämänkokemusta muille kuolevaisille jakava äijä.

Osaltaan tämä ajatus ehkä syntyi sen myötä, että tuo aasi hyppäsi jostain pyytämättä tajuntaani jonkinlaiseksi tämän elämänvaiheen symboliksi, henkiseksi toteemieläimeksi. Vaikka se ei käytännössä tarkoitakaan yhtään mitään, teen asiat aivan kuten ennenkin, niin silti se tuntui kuvaavan tätä seuraavaa elämänvaihetta, erakoitumista, omaehtoisuutta, lievää askeettisuutta ja syrjään vetäytymistä hyvin. Näiden asioiden lisäksi siihen liitetään myös kuolema, mikä säpsäytti hieman silmieni ensimmäisen kerran kulkiessa niiden sanojen yli. Entä jos tämä onkin viimeinen syksy? Kun joka syksy menettää jonkun, sekoaa pakolla vähän. Mutta samalla oppii näkemään, että meistä jokainen on vähän sekaisin. Ei täällä ole mitään yleisesti tervettä. Se on vain yksi puoli tarinaa, jos joku näyttää terveeltä tai onnelliselta. Kaikki täällä kärsivät sisällään jostain, on eri asia mitä sille tekee ja miten sen kantaa. Sitä voi jäädä itkemään ja murehtimaan, jos se on omalle psyykeelle liian raskas, tai siitä voi yrittää kasvaa jotenkin. Vasta viimeaikoina olen alkanut tajuta sitäkin puolta, että vaikka ajattelen aina, että kaikki ihmiset ympäriltäni tulevat kuolemaan, tulen myös tapaamaan vitun siistejä, älykkäitä ja hienoja ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole vielä syntyneetkään, tai jotka nyt vaikka kiusaavat pienempiään ala-asteen toisella luokalla, tai tulevat kiusatuksi yläasteella, tai käyvät läpi jotain muuta sellaista hieman arpeuttavaa, joka opettaa heille jotain merkittävää elämästä ja ihmisyydestä. Sekin ajatus on melko siisti, ja siitä tulee taas omalla tavallaan kipinää nuorisotyönkin tekemiseen. Koska kukaan näistä ei synny tietäen ja ymmärtäen kaikkea siistiä ihmisyydessä. Jokainen tarvitsee jonkun, joka opettaakin jotain.

Yhtä hyvin tämä ajatukseni kuolemasta voi olla symbolinen. Väistämättä olen siirtymässä uuteen elämään, syntymässä ihmissuhteeseen, jota ei vielä vuosi sitten ollut olemassa, jättämässä taakse sellaisen elämän, joka on ollut viimeiset 23 vuotta: elämän veljeni kanssa. Olemme käytännössä asuneet koko ikämme samankaton alla, suuren osan siitä samassa huoneessakin. Jos joku tuntee minut, se on hän. Meillä on helvetin paljon sellaisia juttuja, joista tiedämme täsmälleen, että toinen näkee päässänsä saman vision. Sanaton yhteys. En muuttaisi pois tuollaisesta oudosta symbioosista, ellen kokisi samanlaista yhteyttä tähän naiseen, jonka kanssa olen muuttamassa. Minä en tee päätöksiä mitenkään kepeillä perusteilla, koska minulle mikään ei ole mitenkään kepeää, vaikkei mikään toisaalta ole niin vakavaa, etteikö sille voisi nauraakaan. Etenkään itse. Itse on kaikkein naurettavin ja huvittavin asia, mitä voi olla.