OPERAATIO AMPUKAA MUT KUUHUN, TAI VAIKKA HERVANTAAN!

Tiedän ylihinnoittelevani taitoni, osaamiseni,kykyni ja kaiken muunkin, mutta koska saan rahaa 160 euroa vähemmän, yritän paikata tätä vajetta jollakin. Osta jompikumpi näistä tauluista, tai molemmat! 60 € kappale. Kuvat paskoja, vessan valossa otettuja, kun se oli ainoa paikka jossa ei valkotasapainon käsittäminen ollut kännykän kameralle täysin ylivoimainen. Jos tiedät jonkun kaverin, joka valittaa kun sillä on liikaa rahaa ja liian valkoiset seinät, niin vihjaa eteenpäin. Mitä nopeammin toimit, sen parempi! Koot: "Sydänjuuret" 38x46cm, "Keskushermosto" 40x50cm.

 

Sydänjuuret

Keskushermosto

 Toki vanhoistakin jutuista, muista kuvista ja kaikesta muustakin saa kysellä. Tauluja on lisää epämääräisinä kuvina ainakin täällä, noista on menneet Deep Blue River ja A Sun That Never Sets. Cut To Fitin levyjä saa ostaa kanssa, 8 euroa ja postimerkki. Nekin muuten loppuu kohta, meillä on itsellä nyt enää kymmenen kappaletta, ja joillain kaupoilla pyörii niitä vissiin ainakin vielä. Äksässä ja jossain muualla.  Saattaa vaikuttaa epätoivoiselta, mutta tämä on vain epäluottamuslauseeni Suomen valtion erinäisiä laitoksia kohtaan. Koitan paikata sitä vajetta, jonka työkkärin täti hymyillen jätti, vaikka olin selvittänyt tilanteeni.

Odotellessa...

Työkkärikäynti ei auttanut mitään, n. 160 euroa on nyt sitten menetetty. Nyt pitää koittaa paikata tämä vaje jotenkin, maalaan tällä hetkellä kolmea taulua. Tiedän ylihinnoittelevani taitoni, osaamiseni ja kaiken muunkin nyt, mutta laitan noista kuvat kun ovat valmiit, ne voi ostaa 60 euron kappalehintaan. Posteista voidaan neuvotella, riippuen siitä, onko minulla rahaa vai ei. Tässä koitan nyt kuitenkin kerätä rahaa takuuvuokraan, kun en oikein tiedä mikä tässä nyt on skene noiden tukien kanssa ja toisaalta on melko kiire hoitaa niitä kasaan. Eli maalaan tauluja työnimellä "Ampukaa meikä kuuhun, tai vaikka Hervantaan!", maalasin yhden sydämen, kohta maalaan aivot, ja viimeisen kohdalla voisin vaikka duunailla jotain abstraktimpaa. Tai sitten en, en vielä tiedä. Mutta ainakin nuo kaksi on ehkä valmiita jo tänään. Jos maali kuivuu riittävän nopeasti. Meikäläistä ei asioiden tekemisessä vituta mikään muu kuin se, että aina pitää odottaa. Keikkailusta noin 99% on istumista ja odottamista, maalaamisessakin se prosentti on ainakin 80%. Miksi? Kaipa menen kohta vessaan föönailemaan tuota maalia kuivaksi, että pääsen jatkamaan itse työtä. Onhan tässä se hyvä puoli, että saa juoda kahvia ja kuunnella Swansia ihan vitusti. Viimeisen voisi sitten tehdä vaikka Neurosis-päissään ja kattoa, mitä siitä tulee.

Musiikkiakin on kertynyt nurkkiin taas vähän huomaamatta, mutta päätin, että pidän mölyt mahassa nyt vähän aikaa. Parilla kaverilla oli jotain vapaa-ajan aktiviteettiä, jota olisi tarkoitus mennä ihmettelemään studiolle lauantaina. Saa katsoa, mitä niillä on mielessä, pari viikonloppua sitten ne soitti meikälle humalaisen puhelun, jossa tivattiin, että miksi en ole tullut jo laulamaan. Joten ajattelin, että sen voisi sitten katsella vaikka nyt. Viljaminkin kanssa oli puhetta, että Profane Omenin grillibileissä saatettaisiin ainakin Paska Maanantai ehkä vetää, jos keretään treenailemaan sitä vähän. Cut To Fitin treenit on lauantaina, ainakin toivottavasti. Olisi melko korkea aika päästä huutamaankin taas. On nuo onneksi pari uutta biisiäkin vääntäneet tällä aikaa.

Olen pari päivää vain pessyt kissan kusen hajuista pyykkiä, mutten ole itse käynyt suihkussa kai ihan hetkeen. Tänää voisi olla korkea aika, mikäli maalailuhommilta vain malttaa. Ihmeellinen päivä. Heti aamusta sai käyntiin melko isonkin vitutuksen tuolla työkkärissä, täti ei tuntunut käsittävän, että meikällä mennään aina maha lattiaa viistäen, kun näistä byrokratian koukeroista on kyse. Toisaalta se tuntuikin rakastavan niitä koukeroita yli kaiken. Oli jo tosissaan katselemassa mulle joulukuussa alkavia nuoriso-ohjaajan hommia, vaikka juuri selitin, että nyt on kämppä tiedossa ja muutto Tampereelle joulukuun alussa. Melko äkkiä tunnistin, että tämähän olikin se sama nainen, joka mulle soitteli alunperinkin, etten saa mennä töihin. Meinasi keittää, mutta pidin taas enimmät mölyt mahassa. Niissä treeneissä sitten... Treeneissä... Sitten..

Docventures: Substance

Ehkä odotukset olivat tälle jaksolle hieman liian korkealla, olen kuitenkin kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon (jos hakee LSDtä tuolla sivupalkin haulla, saa n. 5 sivua kamaa, kannattaa kai lueskella niitä, jos en tässä yhteydessä paneudu asiaan liiaksi.). Aluksi luulin nimen  perusteella, että tämä olisi ollut Hoffman's Potion, mistä syystä Substance olikin ihan mielenkiintoinen yllätys, koska en ollut sitä nähnyt. Se oli tehty melko perinteisellä kaavalla, melko paljon pätkiä 50-60-luvuilta, kaikenlaisia psykedeelisiä kuvioita ja puhuvia päitä. Ehkä tämä silti joitain muutamia ajatuksia saattoi kirvoittaa..

Ihmettelin oikeastaan koko ajan, miten jännästi vaikkapa Huxley oli häivytetty koko kuviosta. Leary sai mellastaa vapaasti, mitä nyt Hoffman välillä antoi noottia sen mekastuksesta, mutta siinä häivytettiin sitä kahtiajakoa, joka eurooppalaisen ja amerikkalaisen näkemyksen välillä vallitsi. Huxley, Osmond ja Hoffman tahtoivat olla aineesta hissunkissun, tutkia sitä kaikessa rauhassa ja ymmärsivät sen potentiaalisen vaaran mielelle, joka ei ole valmis ottamaan kokemusta vastaan. Leary tahtoi juottaa sitä kaikille, joka paikassa ja koko ajan. Sanon suoraan, että meikä vihaa Learya aika vitusti. Se oli kunnon urbaanin hipin prototyyppi, psykedeelisen kokemuksen väärinymmärtäjä ja hukkakäyttäjä. Tai ainakin tältä se näyttää meikäläisen näkövinkkelistä. Kirjoitin jo Kumaren jälkeen siitä, miten ihmisillä on jostain syystä, ehkä kehittämättömyyttään taipumus ymmärtää psykedeelinen kokemus, joka on mielen omista palikoista luotu, jonain täysin sen ulkopuolisen asian tuottamana. Siinä kohtaa jo tajunnanlaajennoksesi meni metsään, jos et kykene ymmärtämään sen olevan sinun uudelleenjärjestynyt mielesi, joka sen kokemuksen sinulle teki. Se olet sinä itse, kaikki se voima on omassa mielessäsi. Jos tiibetiläismunkit pystyy lämmittämään märkiä lakanoita kylmässä huoneessa, niin kyllä sinäkin nyt yhden rajattomuuden kokemuksen kykenet tuottamaan.

Tuota katsoessa tuli mieleen, miten suuri osa huumausainepsykooseista on varmasti lääkintähenkilökunnan aiheuttamaa. Ajattele nyt, jos olet paskalla tripillä ja yhtäkkiä tuntemattomat ihmiset raahavat sinua tuntemattomaan paikkaan, luultavasti johonkin pieneen, tunkkaiseeen ja ahtaaseen huoneeseen, kun se mitä tarvitsisit voisi hyvinkin olla avaramman tilan ja happea. En tahdo silti vähätellä aineen itsensä vaikutusta, varmasti jotkut ihmiset ovat mieleltään niin rakentuneita, että ensimmäisestä tripistä ollaan jo kuorimassa nahkaa appelsiinipäissään. En kyllä käsitä, kun ei ne appelsiinitkään itseään kuori, eikö sellainen ihminen menisi keittiön pöydälle odottamaan, että joku muu saisi päähänsä kuoria ja syödä hänet?

Näkisin, että psykedeeleistä on silti paljon mielenkiintoisia asioita tutkimatta, selvittämättä ja ymmärtämättä, ja siksi olen tutkimisen kannalla. Ilmoittaudun tässä ja nyt jopa vapaaehtoiseksi! Jos joku teistä vähistä lukijoista, joista ilmeisen moni kuitenkin on huomattavasti minua paremmin koulutettu, saa päähänsä ryhtyä tutkimaan psykedeelejä, tahdon vapaaehtoiseksi. Syitä minulla on useita. Ensinnäkin, tahdon kokea, onko tila samankaltainen, kuin aurallinen migreeni, jonka lääkkeeksi Hoffman LSDtä alkoi alunperin kehitellä. Sen lisäksi tahdon kokeilla, vastaako kokemus ymmärrystäni aiheesta pienimmissäkään määrin. Kolmanneksi tahdon nähdä, miten se vaikuttaisi alitajuntaani ja musiikkiin ja piirtämiseen, koska katson jonkinlaisen kinesteettisen meditaation kautta harjoittaneeni niitä kumpaakin melkolailla lähemmäs alitajunnan kuvittamista, kuin mitään tietoista "taiteen tekemistä". Koska se on siis yhdenlaista kokemuksellista prosessointia, tahtoisin tutkia psykedeelisen kokemuksen vaikutusta tällaisten juttujen tekemiseen. Neljänneksi, uskoisin, että tutkijaa voisi hyödyttää joku vähän "poikkeavammin" toimiva nuppi siinä kokeessa, eli siis introvertti huru-ukko, joka kuitenkin osaa suhtautua omiin kokemuksiinsa juuri sillä kepeydellä, joka ihmisellä kuuluisi kaikkeen maailmantuskaansa lopultakin olla. Eli jos pääset tutkimaan psykedeelisiä aineita, niin meikälle voi laittaa sähköpostia sivulla näkyvään osoitteeseen. Hinkuni ei kuitenkaan koskaan ole ollut vain vetää nuppia sekaisin tai kokeilla jotain katukaupan tutkaripaskaa, joten jos ei koekaniinille ole tarvetta, en ole juoksemassa mihinkään hakemaan lappuja. Sen pitäisi hyödyttää minun lisäkseni joitain muitakin ihmisiä, jotta se olisi mitenkään päin mielekästä, osaan kyllä trippailla ilman huumeitakin ihan omiin tarpeisiin riittävästi.

Päivällä keskusteluissa joku ihmetteli, kun joku koulutettu graafikko oli piirrellyt 200 psykedeelistä uutta kuviota. Mistä ne tuli? Miten se olisi selitettävissä? Mielestäni on aivan loogista, että jos kyseessä on vanhojen palikoiden uudelleen kasausprosessi, on useamman palikan omaavassa päässä enemmän uudelleenjärjestämisvaihtoehtoja. Eli siis mitä enemmän tietoa, sitä enemmän tuloksia. Voit rakentaa legoista suoraa seinää, johon ajoittain saatat tehdä mutkan, tai voit rakentaa samoista legoista pilviä ja robotteja ja vaikka mitä siistiä ja kolmiulotteista. Palikat ovat samat, mielikuvituksen volyymi täysin eri. Olisin vahvasti sitä mieltä, että oli kokemus miten suuri ja eksoottisen kaukana ihmisen normaaleista pähkäilyistä, se on kumminkin jonkinlainen piilotajunnan tuote. Käytin tuota vanhahtavaa sanaa, koska se kuvaa paremmin sitä, miten nämä asiat, omat traumamme ja mielenkiinnon kohteemme, eivät välttämättä näy meidän arjessamme, mutta ovat silti koodaantuneet syvälle käytökseen ja ajatuksiin. Alitajunta, vaikka tarkoittaneekin enemmän mielen kellaria, kuulostaa jotenkin siltä, että se olisi alisteinen tietoiselle tahdollemme, vaikka todellisuudessa asia on pikemminkin päin vastoin. Meidän alitajuntamme on se asia, joka on tehnyt päätöksen jo sillä hetkellä kun kuulet kysymyksen, se vain antaa meidän leikkiä illuusiolla vapaudesta. Psykedeelinen kokemus voi siis olla myös kurkistus tähän monimutkaiseen henkiseen koneistoon, jota me kannamme päässämme, joka luo meidän todellisuutemme ja päättää mikä on huomion arvoista ja mikä ei.

Viimeaikojen kuvallinen saaste kuvin esitettynä, elikkäs kuvia:

"..Ride a White Horse That Drowned in Parade.."

Kameleontti ja Korppikotka

Bleed Some More

The House That Acid Built

No One is home,
All the doors are flung open and off their hinges.
The hardwood floor creeks under the steps you never took.
The faucets are running, they drip thoughts that start forming
Small puddles at your feet.
In their reflections you can clearly see the wreckage of yourself,
The reflection of a mirage of an image of flesh
Your eyes see
Your mouth spills it's filth
Your ears hear that filth.
It's an endless feedback of meaningless noise.
Dirt. Filth. Sludge.
You involunteerly raise your hand to feel if your heart still beats.
It doesn't. It's disconnected, the power outlet is shut down.
The wind blows through your empty shell,
This skin has been shed.
The walls are still there, closing in as always.
The walls are still there, the roof is still up, the faucets still running.
No One wants to live
In the house that acid built.

Kyllähän taas.. Fuck!

Ja niin sitä taas mennään! Suoraan viemäristä alas, kaikki paska valuu mukana ja kohta ollaankin sitten taas putkiston ahtaammassa päässä tukoksena, hengittelemässä kaikkea sitä paskaa, joka vaan voi lävähtää päin näköä! Edes navetan takana ei ole näin paljoa paskaa, mitä meikän elämässä tulee aina, kun lähtee virastoon. Nyt meni sossussa periaatteessa kaikki aika hyvin ja toiveita herättävästi, KELAan asti en edes mennyt, vaan tulostin sieltä vain netistä uusimman päätöksen liitteeksi. Verovirastossakin pitäisi nykyään maksaa kymppi siitä helvetin verotodistuksesta, jonka aina ennen sai ilmaiseksi, ja saa sen kuulema nytkin, mutta se pitää vain ilmoittaa sossuun ja ne pyörittelee sitä taas vähän vaikeammin ja pitemmän kaavan mukaan, kun se täti olisi voinut ihan yhtä hyvin tulostaa sen paperin minulle ilmaiseksi. Miksi kaikesta pitää tehdä koko ajan vaikeampaa? Ai niin, Huxley sanoi sen jo. Mitä enemmän me rakennamme systeemeitä, sitä enemmän tarvitaan byrokraattisia ja yhden tekeviä tukisysteemeitä näiden paskasysteemien ylläpitämiseksi. Kiinnostus leikkiä yhteiskuntaa tässä vaiheessa tasan 0.

Sitten menin työkkäriin. Siihen paikkaan, joka seisoo minun ja työni välissä. Tarvitsin sen kortin toimeentulotukea varten. Sitten jonottaessani muistin, että ai niin, sitä työnhakua taidettiin jatkaa vain lokakuuhun asti, kun töiden piti alkaa syyskuun alusta, eikä pitänyt olla yhtään mitään hätää sen asian suhteen. Työnhaku on katkaistu 24.10, ja nyt menen huomenaamuna selittämään näiden viiden päivän hommat. Parhaimmillaanhan se menee siihen, etten saa rahaakaan noilta, mikä meikän tapauksessa meinaa 164 € lovea rahatilanteessa. Juuri tässä vaiheessa ei taas oikein perse kestäisi tuollaista. Miten nämä asiat voikin aina kasaantua ihan samalla tavalla, ei tämä nyt enää tällaisella 7 vuoden putkellakaan VOI enää edes mennä vain meikäläisen piikkiin. Siis vaikka olisinkin oletettavasti jotenkin supervitunhuono täyttämään lappuja (mitä en kyllä koe olevani), niin ei nämä voisi millään Murphyn laillakaan mennä näin monta vuotta putkeen näin päin vittua. Kiinnostus leikkiä yhteiskuntaa tässä vaiheessa -10.

Eilen tulin lisäksi kotiin kissankusessa lilluvaan huoneeseeni. Oli täällä paskaakin. Vittumaisinta oli se, ettei edes kitaroita ole voinut nostaa tuohon vetoiseen nurkkaan, jossa ne ovat vuosia olleet, vaan ne on mieluummin pinottu sohville ja sängylle, jotta nekin oli mahdollisimman paljon kusessa. Täytyy sanoa, etten juuri arvostanut veljeäni, enkä kissojani, enkä itseäni eilisiltana. Vitutti niin lujaa, että meinasin revetä. Tänään on taas saanut perspektiiviä tuohonkin, niin ei se nyt niin isolta tunnu. Ihmetyttää vaan, että eihän tämä minun kämppä ole, miksi se haluaa kusessa pyöriä. Minä lähden toivottavasti täältä kohta ihan vitun lujaa. Alkaa olla mitta täynnä vähän kaikkea.. Lahden eteen saisi pystyttää portin, valtavan kivisen kaksoisoven, johon on ylös kirjoitettu "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.." Lisäksi, kun tämä nyt kerta on niin mäkinen ja monttuinen jo valmiiksi, niin eiköhän samantien kaiveta tästä sellainen yhdeksän kerroksinen suppilo, jossa alimpana kaupunginjohtaja makaa kahleissa...

Tänään junassa.

Istun taas junassa, matkalla Tampereelta Lahteen. En voi sanoa tuntevani sitä paikkaa välttämättä kodikseni enää. Luulin sen olevan, kunnes lähdin pois. Luulin, että voisin mennä ja tulla miten tykkään, palaten aina kotiin, kun väsyttää. Mutta se pään rääpimisen määrä, joka sitä seuraa on aivan helvetin väsyttävää. Totta kai tiedän, että se on välittämistä sekin, eikä se nyt varsinaisesti satu yhtään, mutta pitemmän päälle sitä on todella väsyttävää kuunnella. Länkytystä. Harmaata, haukkuvaa koiralaumaa, jolla on satoja päitä, muttei yhtään hammasta. Tiedän, etten olisi jaksanut asua siellä näin montaa vuotta, jos en olisi ollut tasaisesti pois, jatkuvasti jossain muualla. Melko pitkälti juuri siksi, etten jaksa sitä kaupunkia, jos en tiedä että minulla on tie ulos. Ei sen puoleen, en jaksa yhtään mitään ellei minulla ole aina tie ulos. Aina pitää voida päästä pois.

Kävimme tänään aamulla katsomassa mahdollista uutta kotia. Se oli syrjässä, lähellä luontoa, kaukana ihmisistä. On silläkin alueella kuulema Iisalmen verran ihmisiä, mutta se on viimeinen kerrostalo ennen luontoa ja rauhaa. Se on minulle nyt tärkeää. Olen viettänyt liian kauan sosiaalista elämää tahtomattani, nyt tahdon erakoitua. Saan istua busseissa ja kuunnella levyjä.... Jos saamme sen kämpän.. Meille s olisi unelmien täyttyms. Siellä nyt asuvallakin perheellä oli kirjoja, soittimia ja maalaustarvikkeita vähän joka huoneessa. Nauroin, että melko samalta seillä varmaan näyttäisi muuton jälkeenkin.

Juna kulkee melko rauhallista tahtia pimeyden läpi. Ikkunasta voi katsoa vain omaa heijastustaan, ja tuo väsynyt naama on melko tylsää katseltavaa. Taidan olla vaunussa yksin. En tiedä. Yhdentekevää. On melko nälkä. Terhin piti lainata rahat lippuunkin, että pääsen huomenna sossuun selvittämään takuuvuokra-asioita. Toivon todella, että siellä ollaan yhtä avuliaita, kuin aina. En tahdo mennä Kuningaskunnan Emätinpäisimpään Lanta-Astiaan. Sieltä on saatu aina vain henkisiä karhunrautoja, jotka äkkipikaisuuttani olen laukaissut, kärsien siitä aina myöhemmin. Se on ärsyttävää. Raskasta. Olen melko väsynyt kaikkeen.

Minut on vallannut se täysin käsittämätön tila, jossa yhden ihmisen hymy riittää sytyttämään tuhat pientä taloa liekkeihin sisälläni. Aina kun suljen silmäni, näen joko asunnon tai nuo silmät. Punastun ehkä vähän, kun kirjoitan tätä. Mikä helvetin kielikuva tuo nyt muka oli? Aivan sama. Hän ymmärtää minua. Tiedän teidänkin ymmärtävän. Ne, jotka eivät ymmärrä, eivät myöskään merkitse minulle mitään. Kynä kuivuu. Tämä on loppu. On pakko tuijottaa väsynyttä heijastusta pimeydessä.

Lou Reed delas... so?

En edes yritä väittää, että Lou Reedin musiikki olisi merkinnyt minulle ikinä mitään. Monet ovat koittaneet tyrkyttää sitä minulle vaikka kuinka monessa välissä, ja aika monesti ovat sanoneet, että minun musiikkini muistuttaa monella tapaa hänen musiikkiaan. Voi ollakin, mutta itse en pidä hänen lähetymistavastaan musiikkiin juuri ollenkaan. En siis tarkoita asennetta musiikin tekoon tai tapaa tehdä sitä, vaan sitä mitä sieltä tulee ulos. Se on varmasti hienoa ja merkittävää, mutta minulle se ei ole ikinä tarjonnut yhtään mitään. Silti, kun luin uutisen kuolemasta, koin sellaisen samanlaisen sävähdyksen, kuin vaikkapa Speden kuoleman  kanssa: Ai niin, kuolema ei ole vain minun päänvaivani, kaikki näistä ihmisistä kuolevat. Se on hassua käänteisyyttä. Monesti olen kuullut ihmisten selittelevän kriiseissä ja psykooseissa selittävän, miten he olivat aivan varmoja siitä, että ovat ainoa, joka ei tule kuolemaan, kunnes elämä on alkanut todistaa toisin. Sitten tajuan itselläni olevan tämän saman ehkä jotenkin käänteisesti, vaikka tiedostan ja ymmärrän, että kaikki kuolee ja katoaa, niin välistä sitä vaan unohtaa, että se koskee myös kaikkia epämääräisiä harmaita eminenssejä elämässä. Myös Leslie Nielseniä, vaikka en vieläkään suostu hyväksymään, että hän on kuollut. Se vain lähti lomalle.. Belizeen.

Ehkä Lou Reedin musiikkikin alkaa toimia minulle jossakin vaiheessa ja tajuan taas miten hölmö olen ollut. Mutta ei minulla toisaalta ole koskaan ollut mitään tarvetta ymmärtää jostain vain siksi, että kaikki muut ymmärtävät. No ehkä Beatlesia. Sekin on paria biisiä lukuunottamatta ihan yhdentekevää iloista huttua. En sitten tiedä miksi en saa sellaisesta musiikista mitään kicksejä. Ehkä siksi, etten näe siinä mitään yhtymäkohtia todellisuuteen. Todellisuus voi olla iloista, mutta siinäkin on taustalla aina jotain haurasta ja kaunista, sellaista katoavaisuutta, että tietää sen kuitenkin vaihtuvan kohta johonkin muuhun. Siksi sellainen duurivoittoinen obladiiobladaa on minulle vain jotain todellisuuspakoyrityksiä elämän Alcatrazista. Ja mieluummin viheltelen bluesia ja suunnittelen todellista pakoa tästä sellistä, kuin koitan vaan sopeutua seiniin ja kieltää olevani vankina. Tai jotain...

Nyt on onneksi ruokaakin, mummo oli laittanut Terhille matkaan oman maan perunaa ja porkkanaa, ja jääkaappimme näyttää nyt perunakellarilta! Lisäksi saatiin aivan järjettömän hyvää savulohta myös, ja se täyttää tämän ja ehkä huomisenkin päivän ruokavalion kokonaan. Sen verran vielä musiikista, että huomasin suhtautumisessani klassista musiikkia kohtaan yhden mielenkiintoisen seikan: Vaikka pidänkin monenlaisesta musiikista, myös jostain täysin drone-pohjaisesta tai ambientinomaisesta rakenteettomasta musiikista, on rytmi itselleni tärkeä elementti. Tuon There Will Be Bloodin soundtrackin kanssa ymmärsin, että minulla ei ole klassisen kaltaisen musiikin kanssa mitään ongelmaa, kunhan se kulkee ehkä vähän rytmivetoisemmin eteenpäin. Eli olen kai jonkun sortin modernisti sen asian suhteen. En tiedä, eikä kauheasti kiinnosta, kuunteleminen on aina tärkeämpää, kuin ymmärtäminen, koska ymmärrys tulee sitten vähän perästä. Alitajunta tietää kyllä aina, miten nämä hommat tulee hoitaa, mistä tykkäät ja mitä tehdään, ei muuta kuin rentoudu ja anna intuition hoitaa ohjaaminen.

Kasvua ja sekakäyttöä...sekakäytön kasvua?

Vaikka moni ei pidä vanhenemisesta, pidän kasvamisesta niin paljon, että katson sen vain vaihtokaupan välineeksi. On hienoa huomata, että on tapahtunut jotakin kehitystä, henkistä kasvua, tajunnan laajentumista tai muuta vastaavaa. Tänään sain kokea tällaisen hetken katsoessani There Will Be Bloodia. Pentuna näin jonkun leffan (olen käynyt katsomassa ehkä kymmenen elokuvaa teatterissa) trailereissa tuon elokuvan trailerin ja mietin, että tuon täytyy olla ehkä maailman tylsin leffa. Siinä oli jotain sellaista, joka jäi kutkuttelemaan, sitä sellaista saarnaajan maanista raivoa. Muistan ajatelleeni jo silloin tuollaista intohimoa ihan minkä tahansa asian tekemiseen kiinnostavana, mutta olin tuossa vaiheessa käytännössä kiinnostuneempi Tolkienista ja Dragonlanceista ja todellisuuden pakoilusta. Ajattelin tuollaisen elokuvan olevan kuitenkin helvetin raskas. Nyt, Breaking Badien ja omien kirjoitusten ja Twainin novellien jälkijunassa tulin ajatelleeksi, että sehän mahtaisi olla melko sopivaa jatketta tähän. Niin se olikin! Sain tuijotella pari tuntia aavikkoja, ahneutta, sekoamista, amerikkalaista painajaista ja kuunnella aivan helvetin siistiä soundtrackia. Suosittelen sitä kaikille niille, jotka kokevat kasvaneensa edes vähän jostakin toisesta pisteestä elämässään. Se on kuin Kellopeliappelsiini suunnilleen Breaking Badin kerronnalla. Kärsivällisille ihmisille, siis.

Tämän lisäksi juuri katselen tässä ilmeisesti tältä aamulta Aamusydämellä-ohjelmaa, jossa käsiteltiin lääkkeitten väärinkäyttöä. Tämä on mielestäni Suomen isoin ja vakavin huumeongelma Suomessa, ei joku vitun kannabis ja sen laillisuus-kysymys. Lääkkeet ovat laillisia, niitä ei ole mitenkään vaikea saada, ne ovat helvetin koukuttavia ja vaarallisia. Lisäksi aika monesti niiden käyttäjät eivät edes tajua vaikkapa suhdettaan sekakäyttämiseen. Suurin ryhmä tässä porukassa taitavat olla käsitykseni mukaan duunin rikkomat keski-ikäiset ja vanhenevat miehet, jotka ovat aina vetäneet viinaa. Sitten lääkäri määrää heille kipuihin lääkkeitä, joita he napsivat tunnollisesti, alkoholin kulutustottumukset pysyvät ennallaan ja siinähän sitä sitten taas ollaan. Ei sitä välttämättä ajatella, että minäpä nyt alan käyttää näitä sekaisin, ei tajuta ajatella ehkä ylipäätään juuri mitään. Tämän pointti on se, että huumeiden käyttäjällä ei ole mitään yksiä kasvoja. Kuka tahansa voi olla koukussa huumeisiin, kenellä tahansa voi olla ongelma huumeiden ja/TAI ALKOHOLIN kanssa.

Nyt menen makoilemaan vähän migreenipääni kanssa, ilman minkäänlaisia vettä vahvempia lääkkeitä..

Tamperelaistuminen.. Toivottavasti murre ei tartu.

Tampere on jännä paikka. En oikein vieläkään edes sisäistä olevani Tampereella, kun ei siihen välttämättä ole sellaisia kosketuspintoja täällä syrjemmässä asuessa. Voi kai sanoa asuessa, kun on kolme viikkoa täällä nyt ollut. Tätä ennen kosketuspinta on lähinnä muodostunut keikkojen kautta. Sitä kautta saa kuvan, että täällä on vitusti hippejä ja huumeita. No, kai sekin puoli pitää paikkaansa, mutta on täällä paljon muutakin. Ehkä hölmöin puoli minusta on se, miten kaikesta näkee, että tästä yritetään tehdä sellaista keski-eurooppalaista kulttuurikaupunkia, mutta kun infrastruktuuri itsessään on ihan ruosteessa, niin se kaikki näyttää jotenkin kovin itä-eurooppalaiselta. Hassuinta onkin se, millainen identiteettikriisi täällä on. Kulttuuritarjontahan on aivan toista, kuin vaikka Lahdessa. Keikkojakin olisi ollut jo tälle pätkälle ihan helvetisti, kun vaan olisi ollut rahaa käydä katsomassa niitä. Lisäksi paikallisliikennesysteemi tuntuu olevan ihan helvetin hyvä. Silti jotenkin vain...kaipaa sitä tiettyä pelottavansekaista arvaamattomuutta Lahdesta.

Kun täällä tulee viikonloppu, ihmiset ovat rehellisen iloisia. Työviikon loppumisesta, tauosta, mistä lie. Lahdessa siinä innossa on seassa sellaista maanista raivoa, jännittyneisyyttä. Jokainen tietää, että tänään voi tulla turpaan, joten kaikki yrittävät esittää isompaa, etteivät olisi uhreja. Toki siitä seuraa myös vitusti ylilyöntejä nakkikioskilla, sekä kaikkea muuta epämääräistä, mutta silti siinä on jotain kodikasta. Sellainen fiilis, että voi vedellä makkaraperunoita ja katsoa, miten poliisitkin koittaa pakoilla duuniaan autonsa perille, ettei vain tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Tällainen lievä ikävä siihen kaaokseen iskee aina välillä, ja sitä miettii mitenhän kauan sitä jaksaa sopeutua tähän maailmaan. Täällä tuntuu, että ääripäätkin ovat kovemmat, täällä on todella hyvinvoivia ihmisiä, mutta jokaisen nistin arki tuntuu olevan yhtä vitun alastonta lounasta.

Tänään olisi tarkoitus kuitenkin käydä ihmisten ilmoilla ja sitten sulkeutua takaisin kotibiletyksen maailmaan. Terhi tulee takaisin vasta huomenna, ikävä raastaa jo sydäntäni miljoonien pienten robottihämähäkkien tavoin. Tuntuu etten ole tänä aikana tehnyt oikeastaan mitään muuta, kuin kirjoittanut ihan helvetisti, kun ei kerta ole kitaraakaan rämpyteltäväksi. Sitä alkaa kyllä olla jo melko ikävä, on vähän rauhaton olo ilman sitä. Nyt voisin duunailla syötävää, ennen kuin lähden pyörimään tuonne jonnekin.. Tunnasoundboard etenee, laitan linkin, kun se on valmis.

Tykittelin tämän äsken Facebookiin turhautumispäissäni. Kyllä, olen Herra Aasi.

Katselen tässä Areenasta sössötystä toimeentulotuen vastikkeellistamisesta. Nähdäkseni tämän ongelman purkamiseksi olisi myönnettävä pari asiaa ensin:

1) Nuorisotakuu epäonnistui jo lähtöruudussa. Se pitää huolen siitä, että peruskoulusta valmistuvat pääsee jatkokoulutukseen, vaikka siinä vaiheessa tavallisesti vielä asutaan kotona, eikä välivuosi maailmaa kaada. Sen sijaan nämä vie nyt paikat sellaisilta nuorilta aikuisilta, jotka on paljon todennäköisemmässä "syrjäytymisvaarassa", ja tämä nuorisotakuu VARMISTAA tämän. Mitä sitten käy, kun tällainen nuori, jonka numeroita on rukattu ylöspäin, mutta jonka älykkyys ei nouse todistuksen mukana, pääsee siihen kouluun? Hän melko todennäköisesti jättää sen kesken, koska ei vain ole oppimistavoiltaan sellainen, että perinteinen PÄÄ KIINNI JA KUUNTELE!-malli toimisi juuri hänelle. Sitten hän on siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, ja nuorisotakuu pitää huolen, että seuraavat ajavat taas hänen ohitseen, ja koulutushakuihin saatavat pisteet laskevat entisestään, kun edelliset koulut on kesken. Ehdotuksena tähän olisi sellainen "käytännöllisen oppimisen linja", jolla ei olisi jatkokoulutuskelpoisuutta korkeammalle asteelle, mutta josta saisi vaikka suoraan kahdessa vuodessa ammatin, ja joka keskittyisi enemmän kädentaitoihin. En voi ottaa tästä kunniaa, malli on erään opettajani suunnittelema, hän nimitti sitä leikkisästi "putkiaivokouluksi".

2) Byrokratia tässä kohtaa ei palvele ketään. Yhden luukun mallista on horistu paljon, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Lappujen täyttäminen, vainoaminen ja seuranta, sekä viikonlopun mittaisesta Lapin hiihtoreissusta seuraava tukien menetys (tms.) saa nuoren vain vihaamaan byrokraattista paskakoneistoa enemmän, ehkä jopa ajattelemaan, että hän tahtoo jäädä vain kapulaksi rattaisiin sen sijaan, että rakentaisi mitään yhteistä hyvää tai parempaa huomista. Tätä tulisi karsia kunnolla, mieluummin vesurin ja kirveen kanssa, ennen kuin siitä saataisiin sellainen toimiva, joustava perusrunko. Lisäksi opintotuesta esitettiin lainapohjaisempaa, se on sitä jo ihan riittävissä määrin. Opiskelin juuri kaksi vuotta ottamatta lainaa, ja koulun lopussa olin jokaista opintokuukautta kohti ainakin 60 euroa velassa, en tosin pankille vaan ystävilleni, ja sain neuvoteltua vähän inhimmillisemmät korot ja ehdot.

3) Oman jutun löytäminen ei tapahdu hetkessä. Nykyinen ajatus on tämän nuorisotakuun myötä, että hommaat itsellesi yhden ammatin ja teet sitten sitä. Se ei toimi tässä ajassa. On helppo kritisoida sossutatuja ja muita "loisia" siitä, etteivät he edes yritä, mutta tiedän kokemuksesta, että kyse on lähes poikkeuksetta oman jutun löytämisestä. Kun se jokin juttu napsahtaa kohdalle, sitä tekee vaikka ilmaiseksi, ja nuori kyllä maksaa itsensä takaisin. Välivuosi tai pari ei tapa ketään, mikäli tuona aikana jokin elämän satunnainen kokemus napsauttaa päässä sen lampun, joka sanoo että "hei, tätä mä haluan tehdä!", niin tuo aika on todellakin sen arvoista, ja maksaa kyllä itsensä takaisin.

4) Nuoret ei ole ääliöitä, pakko ei toimi. Ainakin minun eri työpaikoilla, arjessa ja harrasteissa kohtaamani nuoret ovat älykästä ja kriittistä porukkaa. He elävät ajassa, jossa informaatio suorastaan ui jokaisen käsille. Heille kunnioituksen täytyy olla molemminpuolista ja aitoa, pelkkä auktoriteetillä asioiden läpi puskeminen ei toimi. Mielestäni tämä on todella terve ilmiö, koska siitä kasvaa myös älykkäitä ja vastuuntuntoisia, toisia kunnioittavia yhteiskunnan jäseniä. Kunnioita siis nuorta ja kohtele häntä omana itsenään, ei jonain harmaana bulkkina, joka ei tajua elämästä yhtään mitään. Muuten katkaiset yhteyden, ennen kuin olet sellaista onnistunut luomaankaan.

5) Kaiken nuorisotyön tuottavuutta mitataan lähtökohtaisesti väärin. Joka paikassa (kunnallisen työn piirissä) olen törmännyt kirjanpitoon, jossa jollakin tukkimiehenkirjanpidolla vedetään viivoja aina, kun ovi käy. Jos ei kävijöitä ole määrällisesti riittävästi, paikka luultavasti suljetaan "kun ei sille ole mitään käyttöä." Tällaisia asioita EI VOI mitata määrällisesti. On todella eri asia, käykö vaikka jollain nuorisotalolla kaksisataa hyvinvoivaa, sosiaalista nuorta illassa, vaiko kymmenen yksinäistä nuorta. Jos tämä nuokku laitetaan kiinni, näillä kahdellasadalla sosiaalisella nuorella on joku toinen paikka, missä hengailla. Jos ei ole, he kehittävät sellaisen, koska heillä on ryhmän vertaistuki ja porukkahenki. Kymmenen yksinäisen tapauksessa tämä voi olla ainoa paikka heille. Pahimmin kärjistetyssä tapauksessa nämä kymmenen ovat vaikka "vihaisia nuoria miehiä", jotka sitten alkavat tuottaa tylsistyessään vahinkoa yhteiskunnan rakenteille ja se yksi nuorisotalo tuleekin huomattavan paljon kalliimmaksi. Todellisuudessa nämä kaikki luultavasti mahtuvat vielä samalle tilalle.

6) Kannustimet töihin ovat nykyisellään melko hyvät. Tarvitaan vain niitä töitä. Joku työnantaja tuossa ehdotti vuoden koeaikaa. Se taitaa tällä hetkellä olla pisin työsuhde, mitä minulla on elämässäni ollutkaan, ja sekin oli siviilipalvelus. Vuoden koeaika luultavasti johtaisi tehokkaammin siihen, että työnantajat pyörittävät nuoria koeajalla ja potkivat sitten ulos uuden tieltä. Ennemmin tulisi ehkä kehittää joustavuutta lyhyempienkin työsuhteiden solmimiseen, ainakin itselleni määräaikaiset työsuhteet ovat olleet kaikkein toimivimpia, kun kummallakin osapuolella on ymmärrys siitä, että sen loppuessa katsellaan uudestaan. TE-toimistossa voitaisiin myös harjoitella asiakaspalvelua ja joustavuutta, itsekin olen kaksi kuukautta pyöritellyt peukaloita tilanteessa, jossa sekä minä, että työnantaja odottelemme sieltä vihreää valoa, että saan aloittaa työt. Motivaatio olisi niin kova, että olen valmis tekemään vaikka puoli vuotta ilman varsinaista palkkaa, työttömyyspäivärahalla. Yhtä hyvin voisin istua ilmaiseksi kotona ja sama raha tulisi tilille, mutta katson tämän nimenomaisen työn olevan niin arvokasta, että tahdon vain jo töihin.

Jaksaisihan tätä jatkaa vaikka äärettömiin, mutta tiedän jo nyt tulevan pelkkää Too long; didn't readia.

Herra Aasi, Nuorisotyöntekijä.

En varsinaisesti tiedä miksi aloin kirjoittaa tätä, mutta tiedän, että kun esittelen jotakin täällä niin yleensä sen työstäminen loppuu lähes seinään.

Voi kunpa maailmassa olisi jonkinlainen Karma tai jumala tai mikälie, joka maksaisi päänrääpimisestä rahaa! Kuinka usein olenkaan miettinyt, että jos minulle maksettaisiin kymmenen senttiä jokaiselta kirjoitetulta sanalta, olisin aivan helvetin rikas mies. Mutta ei se niin mene, tässä maailmassa, eikä missään muussakaan maailmassa.

                             Olen koko varhaisaikuisen ikäni, pikkuhiljaa kymmenen vuotta, elänyt reippaasti köyhyysrajan alapuolella. Tai olen tainnut käydä sen yläpuolella kerran. Mutta se duuni kesti vain pari kuukautta, eikä siitäkään jäänyt käteen juuri mitään. Pään rääpimisestä minulle on toki maksettu silloin tällöin rahaa, mutta pääasiassa se on kulunut juokseviin kuluihin, siis päänrääpimisestä aiheutuviin kuluihin.

                             En silti ole katkera, päin vastoin. Se on antanut minulle erittäin paljon mielenkiintoisia mielen nyrjähdyksiä ja omituisuuksia, joita en osannut kuvitellakaan. Rahaa se ei silti ole tuonut, joten ymmärrettävästi välillä on hivenen heikko olo, kun täytyy tulla toimeen nälkäisenä. Juuri äsken vein pullot ja tein hyvinkin aikuismaisen ja tasapainoisen ratkaisun, jotta sain kolmen euron ja neljän puolentoistalitran pullon budjettini riittämään. Ostin halpoja lohkoperunoita, noin puolen kilon pussi, paketin nakkeja, sekä levyn suklaata. Miehellä täytyy olla paheensa, selväpäiselläkin miehellä.

                             Jaoin lohkoperunat puoliksi ja paistoin nakeista viisi. Näin jaetaan kolme euroa kahdelle päivälle.  Levitin leivinpaperin pellille, kuin kartan jostakin tuntemattomasta maasta, samalla ahnaudella kuin matkaansa suunnitteleva imperialistisika, joka ei malta odottaa saadakseen työntää napaansa eksoottisia herkkuja jossakin aivan toisella puolella maailmaa.

                             Suklaan aion kuluttaa tasaisesti yön aikana tätä kirjoittaessani, mikäli nyt ylipäätään jaksan keskittyä tämän kirjoittamiseen seuraavaa kymmentä minuuttia pitempään.

                             Tämä on gonzoa sen äärimmäisessä muodossa, johon Hunter S. Thompsonkaan ei muistaakseni kertaakaan tainnut kyetä: köyhänä ja selvinpäin. Ei mitään todellisuuspakoilua, joka veisi ajatukset pois siitä kurjuudesta, joka on meidän jokapäiväinen leipämme. Ei mitään halpoja temppuja.

                             Olen elämäni aikana elättänyt itseni monella tavalla. Olen hyppinyt pomppukepillä ABC:n pihassa kolme tuntia. Tienasin sillä noin 23 euroa ja kuusi viron kruunua, joilla en tehnyt yhtään mitään. Työ olisi ollut helppo, ellei sen jälkeen olisi täytynyt vielä pyöräillä 12 kilometriä kotiin. Kävin välissä uimassa. Tai oikeammin kävelin laiturin päähän ja kaaduin väsyneenä naama edellä veteen virkistyäkseni, koska siitä ei muuten olisi tullut mitään. Ikää oli ehkä 12-13 vuotta, äitini häpesi silmät päästään.

                             Olen ollut myös kuukauden ABC:llä ihan sisälläkin, hyllyttämässä. Kunnon paskaduuni, josta vietiin vielä puoli palkkaa välistä ja maksettiin muutenkin kai kuutta euroa tunnilta, mutta lounastauoilla sai syödä ravintolapuolelta palautettuja lehtipihvejä. Siksipä meninkin keittiön pöydän ääreen kärkkymään aina pienimuotoisen lounasruuhkan aikoihin.

                             Olin myös saunakivitehtaalla. Olin selvästi liian taivaanrannanmaalari sellaiseen hommaan, jossa pitäisi olla nopea ja tehdä asiat vaan hutiloimalla. Sain kuulla, etten lastannut polttokärryä riittävän nopeasti, en purkanut sitä riittävän nopeasti, en taitellut pahvilaatikoita riittävän nopeasti. Pari viikkoa tulin kuitenkin paikalle ajoissa, tulin lounastunnilta ajoissa ja lähdin ajoissa. Olin sen aikaa, kuin olimme sopineet minun olevan.

                             Olin yhden päivän Hartwallilla ajelemassa roklalla. En ollut koskaan ennen edes nähnyt sellaista laitetta, ja olin aivan kusessa sen kanssa. Minun piti mättää tölkkisäkkejä lavaan ja lastata ne rekkaan. Helppo homma, kaikki muu paitsi sähkörokla, joka tuntui toimivan kaikkia luonnonlakeja vastaan. Jaoin myös mainoksia kaksi päivää, ennen kuin vitutti liikaa kantaa käsissä Valintatalon muovipusseissa viisisataa mainosta, joita kukaan ei halunnut. Siitä työstä sain kahden kuuden tunnin päivän korvaukseksi neljä euroa. Ensimmäisellä kerralla tein tämän yksin, toisella kolme kaveriani, ja se oli silti aivan vitun perseestä. Siinä ei ollut mitään hienoa tai jaloa, se oli vain kusetusta.

                             Kävin kokeilemassa myös puhelinmyyntiä. Sen verran, että istuin pöytään ja sain eteeni sopimuspaperin. Äijä lähti etsimään jollekin tyypille kynää. Kuuntelin miten tekopirteät, robottimaiset äänet lukivat toisessa huoneessa pyhiä mantrojaan halvaantuneena luurin toisessa päässä kuuntelevaan ihmiskorvaan. Kirjoitin omaan paperiini ”KIITOS, RIITTI!” Ja lähdin pois ennen kuin äijä kerkesi edes tulla takaisin. Ei todellakaan kiinnostanut sitä hetkeä enempää.

                             Olin mukana työllistämisprojektissa, jossa tehtiin autovarkaitten, nistien, pikkurikollisten ja muiden syrjäytymisvaaraisten hämyjen kanssa kaikenlaisia hanttihommia. Rakenneltiin aitoja, maalailtiin niitä, tehtiin lumihommia, hakattiin halkoja, haravoitiin pihoja ja hautausmaita. Paras duuni, jossa olen ollut, ja ehdottomasti paras työporukka. En usko, että sellaista välttämättä tuleekaan enää vastaan, koska niin rennot ihmiset eivät välttämättä hakeudu saman alan hommiin, kuin minä.

                             Tietysti sivuutin yhden elämäni ankeimmista työpaikoista. Museossa siviilipalvelusmiehenä. Hanttihommat, kuten lehtien haravointi ja lumityöt, olivat yhtä hyviä hommia, kuin mitä ne ovat aina. Mutta kaikki ne päivät kassalla, ilman asiakkaita, toisiaan selkään puukottavien ihmisten keskellä.. Se vuosi kyynisti minua tehokkaammin, kuin koko siihen astinen elämäni, joka oli kyllä ollut melkolailla kyynisyyden leimaama. Useat ihmiset tulevat kuulema iän myötä kyynisemmiksi. Minä olin pentuna ehkä kyynisin kakara maan päällä, kaikki oli paskaa ja ihmiset loisia metsän selässä.  Kun olen kasvanut, olen saanut elää niin loistavia hetkiä niin loistavien ihmisten kanssa, etten missään nimessä sanoisi itseäni minkään sortin misantroopiksi. Vihaan ennemmin tyhmyyttä ihmisissä, kuin ihmisiä. Ihmiset on ihan okei. Ainakin paperilla.

                             Sitten löysin jonkinlaisen kutsumusammattini vahingossa. Nuorisotyö. Aloitin sen nuorisotalolla, melko tavanomaisilla hommilla. Sitten menin hankkimaan koulutusta siihen hommaan. Sain heti ensimmäisessä joulujuhlassa elokuvalipun, joita jaeltiin stipendeinä. Kaikkien muiden perusteet, joita luettiin siellä edessä, olivat tasoa ”iloinen oppilas”, ”reipas asenne”, ”on jaksanut käydä tunneilla”. Meikäläisen lipussa luki ”kriittinen ja rakentava suhtautuminen nuva-alaan ja ympäröivään yhteiskuntaan.” Olin siitä ihan otettu, hetken aikaa. En kuitenkaan ole niin vahvasti ulkona käyvää sorttia, ja elokuvalippu lojuu vieläkin jossain kämppäni lattialla, muistaakseni samassa peltilootassa, jossa säilytän tusseja.

                             Koulun kautta pääsin kuitenkin tutustumaan moniin sellaisiin ihmisiin, jotka muovasivat koko maailmankuvaani hyvin merkittävällä tavalla. Sillä perustavalla tavalla, että omat yleistyksesi muuttuvat mahdottomiksi. On esimerkiksi vaikea sanoa, että kaikki rikkaat olisivat pelkkiä ahneita mulkkuja, kun heti vieressä istui yksi anteliaimmista, älykkäimmistä, hauskimmista ja hyväsydämisimmistä ihmisistä. Ja minun näkökulmastani hän on aika helvetin rikas.  En ole ihmeissäni, että jotenkin miellyin tuohonkin ihmiseen niin kovasti. Lukiossakin toinen suosikki kouluihmisistäni oli uskovainen muusikko, vaikka minulla oli ehkä vahvin ateismitrippi päällä juuri siinä iässä.

                             Erilaisuus ei missään tapauksessa ole ikinä ollut minulle mitenkään ihmisiä pois sulkeva asia. Se on nimenomaan se asia, joka minua ihmisissä eniten kiehtoo. Toisaalta joskus tunnen itseni joksikin vieraalta planeetalta tupsahtaneeksi tarkastelijaksi, Twainin Salaperäiseksi vieraaksi, joka saattaa kiintyä ihmisiin, mutta pitää niitä yhtäkaikki haitallisina ja vähän ikävinä. Silti, kun erilaisuuteen osaa suhtautua hyvin, se ruokkii ystävyyttä vahvemmin, kuin mikään muu. Lukion liikuntatunneilla tein reklamaation cooperin testissä, kun kaverini sai paremman tuloksen juosten, kuin minä kävellen. Sanoin, että helppohan se nyt on juosta, kun Pyhä Henki kantaa joka askeleella, meikäläistä vetää Saatana alas kaikella voimalla eikä mistään meinaa tulla oikein mitään.

                             Olen myös oppinut jo lapsena sen, että ystäviä tulee ja menee. Vaikka kliseet sanoisi mitä. Todellisuudessa jokaisella ihmisellä on aikansa ja paikkansa sinun elämässäsi, ne ovat kartuttamassa sitä henkistä kuvakirjaasi, joskus he tulevat takaisin, joskus menevät pysyvästi, mutta sitäkään ei ikinä tiedä. Sitä ei voi tietää, ennen kuin on kuollut, eikä silloin tiedä enää mitään. Eli niin kauan, kuin kumpikin teistä on elossa, voitte tavata koska tahansa. Mutta ei se ole aina välttämätöntä. Ihmisillä on taipumusta roikkua vanhoissa ja menneissä jutuissa, toivoen saavansa vanhan kipinän lämmitettyä uuteen liekkiin, mutta ei todellisuus toimi sillä tavalla. Vanhoista jutuista pitää osata myös päästää joskus irti, jotta niiden tilalle voi tulla jotain uutta, jonka merkitys kasvaa sen vanhan kokemuksen tuoman ymmärryksen myötä.

                             Ihmiset hokevat usein sellaisia ajatuksia, kuin ”täydellisessä maailmassa ei olisi orjuutta”, tai milloin mitäkin ihmisten agendaan sopivaa. Tässä he ovat täysin oikeassa. Täydellisessä maailmassa ei olisi mitään. Täydellistä maailmaa ei olisi nimittäin olemassa. Jos tämä maailma olisi alunalkaenkaan ollut täydellinen, symmetrinen, hiukkasia ja antihiukkasia olisi syntynyt yhtä paljon, eikä täällä olisi ollut yhtään materiaa, josta muodostua tähtiä ja galakseja ja planeettoja ja mitä vielä. Ei olisi syntynyt mitään tästä, mitä me pidämme todellisuutena, eikä myöskään kehittynyt mahdollisuuksia sellaiselle elämälle, joka kykenee kehittymään niin älykkäälle asteelle, että tajuaa oman sijaintinsa ajassa ja avaruudessa ja pystyy vielä käsittämään kokemustaan siitä jotenkin ulkoa päin. Joten mielestäni, tämä maailma on aivan riittävän täydellinen, koska muut vaihtoehdot näyttävät olemassaolon kannalta hieman huonommilta.

                             Toki meidän tulee yhdessä taistella sen puolesta, että ihmisillä ja ihmiskunnalla olisi jonkinlainen yhteinen tulevaisuus, joka ei ole pelkkää ydinsotaa, kyynisyyttä, misantropiaa ja taivaalta satavaa paskaa. Miten se onnistuu? Sillä, että jokainen lopettaa oman elämänsä vip-passirokkitähden esittämisen, keskittyy olemaan toisilleen ihmisiä, vastaa vihaan rakkaudella ja kyynisyyteen myötätunnolla, huutoon ja raivoamiseen elämäniloisella naurulla. Koska paskimmillaankin tilanne on aina hyvä. Saamme olla olemassa, ryömimässä kaiken sen sonnan, kärsimyksen ja sohjon läpi, sen sijaan että emme kokisi mitään. Mitä enemmän jaksamme naurattaa toisiamme, sitä vähemmän täällä kaivataan kaltaisiani pään rääpijöitä yhtään mihinkään.

Kohta muutun kai torakaksi.

Eilen särki päätä ja tänään särkee päätä. Olenko lipumassa takaisin sellaiseen aikaan ja tilaan, jossa migreenit ovat taas enemmän ja vähemmän jokapäiväistä lystiä, vai olenko köyhänä vain niin nälkiintyvä, etten saa riittävästi ravintoa ruoastani? Luultavasti jälkimmäinen. Ajattelin kohta käydä kaupassa, tiskata ja tehdä edes jotain ruokaa. Tämän päivää olen nauhoitellut sampleja Tunna-soundboardia varten. En kyllä osaa tehdä sellaista, mutta eräs ystäväni lupasi auttaa asian kanssa. Olen ihmeissäni, ettei sellaista ollut. Internet on sellaista köyhempi. Muuten olen lueskellut ja nälkiintynyt, ajattelin päänsäryn lähtevän kahvilla, mutta ei se kuitenkaan oikein auttanut siihen. Nyt kuuntelen niin huumeista kitaraulinamusiikkia, että ei ihme jos tässä migreenin sumentamassa tilassa tulee hieman sekava olo. Ei se haittaa, katsotaan mihin tämä johtaa.

Juuri nyt tunnen sen kärsimättömyyden aiheuttaman tuskanhien tunteen, joka yhdistyy pieneen kofeiinin aiheuttamaan poltteeseen sisällä, sellaiseen joka kannustaisi tekemään valtavan määrän erilaisia asioita. Epäilemättä, jos minulla olisi yksikin kitara tässä, tekisin jotain musiikkia ja mieleni lepäisi tässä touhussa rauhallisena. Nyt kuitenkin istun tässä hermostuneena, maanisen poltteen ajamana kirjoittamassa. Tässä huoneessa on kosketinsoitin, mutta en oikein osaa aloittaa musiikin tekemistä niillä soittimilla, ellei se ole oikeasti piano, josta saadaan samantien aikaan selkeä rytmi. Kyse on simppelisti siitä, että soittimet, joita voi lyödä ilman, että ne menevät rikki, määrittävät musiikin pohjan ja rakenteen. Ne kertovat kaiken sen, mitä siinä musiikinpalasessa tulee olemaan, kun vain hakkaat sen informaation ulos niistä. Ne luovat osat ihan itsestään, kun jossain kohdassa lyötkin eri tavalla, ja alat sitten toistaa tätä erilaista tapaa. Se on mielestäni luonnollinen tapa "kirjoittaa" musiikkia, antaa sen muuntua vähitellen, itsestään joksikin toiseksi. Juuri nyt se synnytti mieleeni kuvan Kafkan Metamorfoosista, jossa liikemiehestä tulee torakka, hänen perheensä sulkee hänet yhteen huoneeseen ja ruokkii häntä siellä. Se on ainakin englanninkielisenä käännöksenä, jona sen luin, yksi vahvimpia kielellisiä tekeleitä, joita olen lukenut, se on palanut tajuntaani niin kirkkaana, sen värimaailma on mielessäni vihertävän harmaata, punertavan ruskeaa, pölyistä, raskasta samettia, ummehtunutta tuoksua, helvetin ison torakan sihinää ja täydellistä eristäytymistä. Se kuvasi niin hienosti sitä muista ihmisistä erilleen ajautumista, kommunikaation katkeamista, pelkoa.. kaikkea sitä.

Voisin ehkä repiä itseni ylös tästä ja mennä kauppaan, katsella vähän kolmen euron ja parin pullon budjetillani jotakin syötävää, jolla ruokin itseni täksi päiväksi ja huomiseksi. Huomenna tosin on Luosan tuparit, ja kun kerran olen samassa kaupungissa, niin ajattelin käydä pyörähtämässä. Nyt! Irti koneista ja ylös ja ulos ja raittiiseen ulkoilmaan kuuntelemaan Massive Attackia ja sitten kauppaan ostamaan jotain helvetin halpaa. Banaaneja... ja.. jotain..Saisipa kaupasta jo paistettuja hyönteisiä kohtuulliseen hintaan.

Anonymiteetti ja kaiken tämän merkitys.

Jäin pariksi päivää itsekseni käsittämättömän päänsäryn kanssa. Aivoni alkoivat välittömästi etsiä jotain vaihtoehtoista ravintoa, kun sitä ei saakaan enää jatkuvista keskusteluista ja vuorovaikutuksesta toisen ihmisen kanssa. Suuntasin katseeni internetiin ja ensimmäiseen siihen liittyvään asiaan, anonyymeihin kirjoittelijoihin. Sitten tajusin tavallaan itsekin olevani sellainen. Sanoin sen kai viimeksi juuri pari päivää sitten. Tavallaan olen, ja tavallaan en. Käytän kyllä tätä nimimerkkiä, jonka ajankohtaisuudesta saan muistutuksia yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka päässä liitänkin sen aina menneisiin ajanjaksoihin, vaikeuksiin, joita sain kohdata siviilipalvelusaikoina ja niiden jälkeen. Silti minulla ei ole mitään ongelmaa sanoa, että tämä kaikki on vain Jere Kilpisen subjektiivista papatusta, enkä uskonut sen tulevan kenellekään yllätyksenä. Joten miksi käytän nimimerkkiä?

Ihmiset liittävät helposti nimimerkin käytön pelkuruuteen, siihen, ettei uskaltaisi käyttää omaa naamaansa tai omaa nimeään. Näiden asioiden kanssa minulla ei varsinaisesti ole mitään ongelmaa, tämä taitaa olla ensimmäinen asia, joka edes pomppaa vastaan jos minua googlettaa. Ainakin ensimmäinen minua koskeva asia. Jotkut eivät suostu ottamaan vakavasti mitään nimimerkillä kirjoitettua ja väistävät sellaisia kirjoittajia. Minulle taas olisi kuitenkin vaikeampi kirjoittaa, jos oma nimeni olisi isona tuossa kaiken keskellä. Sellaisista blogeista, joissa kirjoittajat ovat omalla nimellään ja naamallaan, huomio tuppaa kiinnittymään suoraan ja ensimmäisenä juuri niihin asioihin, nimeen ja naamaan, kirjoittajaan, eikä siihen mitä hän kirjoittaa. Koska kirjoittaminen itsessään on minulle tapa vieraannuttaa itseni itsestäni, on myös luonnollisempaa kirjoittaa nimimerkillä. Siirtää se huomio nimestä ja turvasta ennemmin siihen, mitä sieltä turvasta tulee ulos. Toki minulla on ollut oma naama kuvassa, on se siinä nytkin. Ei se ole varsinainen ongelma. Kyse on ennemmin siitä, että jos tämä on minulle minätöntä toimintaa (vaikka valtaosa teksteistä on kirjoitettu hyvin vahvassa minä muodossa, sen tarkoitus on yhä ja edelleenkin vain korostaa sitä, että tämä on se näkökulma, jonka minä olen saavuttanut omilla pohdinnoillani, ei mikään totuus tai absoluuttinen fakta. Voit vapaasti esittää omasi, ja voimme keskustella siitä.) niin en voi myöskään ottaa siitä varsinaisesti täyttä krediittiä omalle nimelleni.

Olen myös silloin tällöin miettinyt, millaisena blogina ihmiset tätä pitävät. Varsinaisesti tämä ei ole oikein minkäänlainen blogi, ei minkäänlaista fokusta, pelkkää tajunnanvirtaa ja maailmankokemista ja joidenkin kokemusten pilkkomista, mutta en edes yritä kuulostaa itseäni fiksummalta ja tehdä tästä mitään poliittisten palopuheiden tai pseudofilosofisen argumentaation tyyssijaa. Tämä on vain ja ainoastaan mutua, olemassaoloa ja sen purkamista, jotta tämän yhden yksilön olisi helpompi elää tässä maailmassa kaikkien muiden ihmisten kanssa rauhassa. Kaikki tämä lähti vuonna 2006 tai 2007 lukion psykologian tunnilta, jossa esiteltiin tutkimusta, jonka mukaan kokemuksistaan ja tunteistaan kirjoittavat ihmiset ovat paremmin tasapainossa. Oli helmikuu, pääsin vähän ennen ilta seitsemää koulusta, kävelin Tiirismaan mäeltä katsellen kaupungin valoja ja mietin, että koitetaan.

 Tietyllä tapaa tämä on kätevä "kotisivu", jolle voi niputtaa kaikkea tuota tekemistä musiikin ja kuvien puoleltakin. Silti en koe mitenkään mielekkääksi mainostaa omia musajuttujani joka helvetin päivä, joka tyypille, niinkuin aika moni muusikoksi itsensä mieltävä tuntuu tekevän. Se on vitun ahdistavaa. Puhutaan niistä silloin, kun on jotain puhuttavaa, tai kun ne jotenkin liittyvät asiaan. Toisaalta taas tästä on tullut minulle myös melko hieno vertaistukiverkko, jossa jotkut lukijat tarjoavat vähän vinkkiä ja hajua mielenkiintoisesta musiikista, kirjoista, luennoista, kaikesta. Sekin on minusta aika hieno ulottuvuus, jota en osannut kuvitellakaan aloittaessani tämän. Itseasiassa aivan kaikki ne asiat, joita olen alkanut tehdä ovat jo antaneet minulle helvetin paljon enemmän, kuin mitä niitä aloitellassani kuvittelin niistä saavani. Yhden sellaisen muistutuksen siitä sain törmätessäni tänään Tuskan keikka-arvosteluun, jossa oli hyvinkin tarkkanäköisesti kirjoitettu seuraava pätkä (lainaukseen ei varsinaisesti ole lupaa, jos tämä jotakuta häiritsee, pyydän anteeksi ja poistan lainauksen.):

“Not that I could see it clearly, and maybe it was just sweat pouring down Jere’s face after beating himself into submission on stage, but there might have been a glimpse of joy in his eyes before he instantly rocketed himself into the next song. And with that moment, the grindcore group from Lahti, Finland won me over. -- There was something very humane and humbling about the event."

Tuolla hetkellä todellakin tunsin jotain käsittämättömän hienoa. Tuo pieni ohikiitävä hetki kaiken sen ölinän ja sen rumpufillin välissä oli yksi elämäni kauneimpia ja hienoimpia hetkiä, ja tiesin ettei se tulisi enää koskaan takaisin. Se on yksi niitä hetkiä, jolloin taas ylitettiin kaikki se, mitä oli mielessä tätä bändiä perustaessa viisi vuotta sitten. Se on melko lyhyt kakku aikaa, ja toivon että tässä kerkeää vielä vuosikymmenien aikana tulla vastaan yhtä jos toistakin. Kaikki on vain plussaa.

Docventures: Queen of Versailles

Tämänkertainen teema raha tuppasi jäämään keskusteluissa ja aika paljon kaikessa muussakin sen alaotsikon ahneuden jalkoihin, mutta eihän siinä varsinaisesti mitään vikaa ole, kyllä siitä sietääkin keskustella. Dokumentissa nähtiin kuinka kunnon kapitalistisika ottaa pintakosketuksia todelliseen elämään, todellisten ihmisten ongelmiin siitä, miten pärjääminen ja rahojen riittäminen eivät olekaan aivan itsestäänselviä. TOSIN, tässä yhteydessä tällä henkilöllä ei vielä varsinaisesti ollut mitään suurempaa hätää, hänen firmansa ei käsittääkseni ollut edes konkurssivaarassa, kyse oli vain sen rakentamista, miehen omaa elämäntyötä juhlistavista fallos-symboleista. Eli kyse oli mahdollisista voitoista ja sijoituksista luopumisesta, ei siitä että jos et maksa tätä, niin menee kämppä alta ja olet koditon, mikä taas on monien ihmisten arkipäivää noin niinkuin muuten. Siksi en oikein osannut vielä tuntea myötätuntoa, kun äijä hehkutti, että kun tämä on ylitetty, niin ostan itselleni veneen ja huvilan. Se osoittaa, ettet varsinaisesti oppinut asiasta yhtään mitään.

Ahneus ja kunnianhimo ovat sellaisia käsitteitä, jotka tämä kapitalistinen maailma on sotkenut yhdeksi epämääräiseksi muhjuksi ihmisten päässä. Mielestäni niiden välillä on aika merkittävä ero. Kunnianhimoinen ihminen on sellainen, joka tahtoo haastaa itseään ja saavuttaa uusia välietappeja, voidakseen kohdata isompia haasteita. Ahne ihminen on sellainen, joka tahtoo saada mahdollisimman suuret voitot, mahdollisimman helposti. Jos sinulle ei ole halua rikastua ja nousta yhteiskunnan tärkeimpään prosenttikerhoon, sinulla ei ole mitään kunnianhimoa. Miksi minä silti tahdon jatkuvasti kehittää itseäni ihmisenä, taiteilijana, kirjoittajana, ajattelijana ja ties minä? Se on kunnianhimoa. Kun saan jonkun asian tehtyä, ryhdyn miettimään seuraavaa asiaa, mielellään sellaista, joka on vielä ihan vähän käsityskyvyn ja osaamisen ulkopuolella, jotta teen mahdollisimman paljon virheitä, jotta opin niistä enemmän. Jos joku joskus tahtoo maksaa minulle siitä rahaa, voin kyllä ottaa sen vastaan, mutta se ei ole millään tavalla keskiössä koko tässä hommassa. Lisäksi tuntuu siltä, että ahneuden kohdalla rikkaat ja paremmin toimeen tulevat ihmiset alkavat puhua moralisoinnista aina.

Jos moraali on ainoa keskeinen asia, jolla ihminen on erottanut itsensä kaikista muista eläimistä, niin miksi moralisointia katsotaan pahalla? Siksi, että siinä usein lipsutaan fundamentalistiseen sokeuteen, ja se liitetään vahvasti hihhulointiin tai jotenkin värittyneeseen maailmankuvaan. Miksi moraali olisi vain tiettyjen ihmisten oikeus? Se on ainoa ase, joka meillä oikeastaan on niitä asioita vastaan, joita pidämme väärinä. Eikä siihen tarvita mitään muuta, kuin että kysyt itseltäsi: "Mitä minä ajattelen tästä asiasta?" Ei siihen tarvita mitään poliittisia tai ideologisia järjestelmiä, uskontoja tai muutakaan ihmeellistä. Vain tietoinen mieli ja jokin asia, johon se suunnataan. Rikkaus ei lähtökohtaisesti ole mitenkään väärä asia, minä voisin nytkin nimetä ainakin kolme-neljä tuntemaani ihmistä, joilla on minun näkökulmastani katsottuna aivan helvetisti rahaa, ja jotka ovat heittämällä hienoimpien tuntemieni ihmisten joukossa. Siksi tuntuu sitäkin oudommalta, miten se on kaikille muille sitten niin kauhean vaikeaa, olla inhimmillinen ja myötätuntoinen senkin jälkeen, kun vuositulot ylittävät keskiarvon.

Sossupummius on myös polttava kysymys. Mielestäni siinä on enemmän kysymys ajan käytöstä. Olen ollut sossupummi vuosia, työttömyyspäivärahaa olen nostanut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni viimeiset kaksi kuukautta. Sen piiriin pääseminenkään ei ollut minulle mitenkään läpihuutojuttu, enkä saa sillä tavalla enempää, kuin menemällä sosiaalitoimistoon. Sillä ei ole minulle mitään väliä. Kunhan saan pidettyä katon pään päällä, muulla ei ole väliä. Ruokaa joko improvisoi jostain, tai sitten on nälässä. Aivan sama. Silti en ole koskaan tuntenut pienintäkään pistoa omatuntoni ytimissä, koska olen aina käyttänyt aikani vähintäänkin tuotteliaasti, vaikkakaan en palkkasuhteessa. Olen tuottanut yhteiskunnalle, työssäkäyville ihmisille ja kaltaisilleni pummeille tasapuolisesti pääasiassa maksutonta kulttuurista sisältöä ainakin musiikin, kuvataiteen ja tämän "kirjallisen sössötyksen" muodossa melko tasaisella syötöllä koko ajan, riippumatta siitä olenko ollut pummina, työssä, vai koulutuksella. Jos kaiken tämän muuttaisi työtunneiksi ja maksaisi siitä vaikka 9 euroa tunnilta, niin meikäläinenkin voisi kai alkaa väsäillä jo jonkinlaista monumenttia Lahden toriparkin tilalle. Jopa työkkärissä sanottiin, että "joo, enpä usko että sulla käy aika pitkäksi, tule parin kuukauden päästä vain käymään uudestaan." Katson myös, että vaikkapa joku Pasi Viheraho on tienannut oman "vaihtoehtoisen taiteilija-apurahansa" ihan hyvin. Sossutatujen ongelma vain on joko se, että joko heidän kiinnostuksiaan ja suuntautumisiaan ei kiinnosta kaivella keskustelussa, koska ne eivät tuota rahaa, tai sitten he eivät ole löytäneet sitä vielä. Omalta osaltani tahdon siis myös tehdä työtä (ja kohta kai jo pääsenkin tekemään), jossa saan auttaa näitä tatuja löytämään omia keinojaan itseilmaisuun ja osallistumiseen, olivatpa ne millaisia tahansa.

Minä en henkilökohtaisesti ole saanut vielä kovinkaan usein kuulla sitä yleisintä argumenttia, että Neuvostoliitossa nähtiin ja sössönsöö. Ei varsinaisesti voida sanoa, että Neuvostoliitossa oltaisiin toteutettu kommunismia käytännössä läheskään niin laajassa suhteessa, kuin mitä tässä maailmassa toteutetaan globaalisti kapitalismia. Ja vaikka vedettäisiinkin nämä hommat viivoille, niin okei, tehdään se. Kommunismin mukana meni viemäristä alas yksi liittovaltio, kapitalismin mukana oikeastaan enemmän tai vähemmän puoli maailmaa. Mutta tällainenkin vastakkainasettelu on turhaa, pystyyn kuolleen dualismin elättelyä. Minulla henkilökohtaisesti ei olisi mitään kiinnostusta elää kummankaan systeemin alla, eläisin jonain pienviljelijänä jossain viidakossa. Alustuksessa Riku selvensikin siitä sademetsähyypästä, jolle riitti että oli lehmät, kylät ja muut, ja sata kertaa sata kilometriä viidakkoa. Kyllä mullekin riittäisi 100 x 100 kilometriä viidakkoa, en sen lisäksi tarvitsisi, kuin vaikka ihan lehmän tai kaks ja olisin tyytyväinen. Enkä välttämättä tarvitsisi neliökilometriäkään sitä viidakkoakaan.

No nyt on mielenkiintoisia hommia!

Katsottiin viimeyönä epäuskoisina dokumenttia, jossa selkeästi masentunut äijä kiertää todistelemassa itselleen, että sydän on oikeasti ihan yhtä tärkeä persoonallisuuden luojana ja tunteiden tulkkina, kuin aivot. Tätä oli hyvin ärsyttävä katsoa. Ensinnäkin sen tekijän motiivit ovat vähän kyseenalaiset, koska selkeästi tuossa masentunut ihminen pyrkii hakemaan itselleen lohtua. Heti alussa sydänkirurgi tumppaa jätkän käsitykset sydämestä jonain muuna, kuin pelkkänä pumppuna. Runollisten sitaattien kautta tämä kaveri kuitenkin koittaa sitkeästi oikeuttaa oman naisensa kuoleman aiheuttaman masennuksen ja palauttaa sydämen arvon tunne-elämän keskuksena. Näkisin tyypin suurimmaksi ongelmaksi lähinnä ääridualistisen maailmankuvan. Hänellä on selkeä jako mieleen ja ruumiiseen, tunteisiin ja järkeen, huonoon ja hyvään, pahaan ja hyvään. Hän pitää näistä jaoista kiinni, asettaa itsensä sydämen ja tunteiden puolelle. Dualististen maailmankuvien ongelma on tavallisesti se, että kun niissä otetaan jokin puoli, ollaan sitä toista puolta vastaan, kuvitellen että koko ajan olisi tarve taistella toista vastaan.

En näe tällaista jakoa mielekkäänä. Minun maailmankuvassani näissä asioissa vallitsee tietynlainen kolmiyhteys, jossa ei ole yhtä hyvää ja yhtä pahaa, vaan kolmen yhtä vahvasti olemassaolevan elementin tasapaino, joka luo kokonaisuuden. Mieli, ruumis ja sielu, psyko-fyysis-sosiaalinen, järki, tunteet ja intuitio, aika, avaruus ja ikuisuus, esimerkiksi. Jos nämä kolme elementtiä keskittyisivät tappelemaan keskenään, mistään ei tulisi mitään. Kaiken täytyy pelata yhteen. Toki tämä jako on yhtä kuvitteellinen, kuin mikä tahansa muukin, ei sitä pidä ottaa minään fundamentalistisena totuutena, ennemmin jonain symbolisena tapana tehdä järki ja tasapaino maailmaan. Joskus löydän ehkä neljännen yhtä toimivan elementin joka paikkaan ja hylkään tämän mallin, big deal..

Ajattelin koko ajan, että miksi tuon jätkän täytyy väistämättä koittaa pitää kiinni tuosta fyysisestä sydämestä, ei se vähennä ihmiskunnan symbolisen sydämen arvoa yhtään, että tuolla sisällä oleva olisi vain pumppu. Sitten jätkä iski kultasuoneensa. Kyllä meikälläkin meinasi kuvitteelliset murot tulla nenästä, kun tuossa kaivettiin sydämen pikkuaivot, iso kasa (n. 40 000) neuroneita, jostakin takataskusta. Sitten tajusin ajatella, että tottakai kaikissa tärkeissä elintoimintoja säätelevissä sisäelimissä on oltava jonkunlaista hermostollistakin toimintaa, jotta interoseptio olisi edes jotenkin päin mahdollista. Eli siis sydämessä ja ruoansulatuselimissä. Afrikassa muistaakseni uskottiin joissakin heimoissani sielun asuvan vatsassa, kun se muualla on pitkään liitetty sydämeen. Selviää, ettei mikään näistä tavallaan ole vähemmän oikein. Näillä molemmilla on kyky vaikuttaa jonkinverran myös meidän tunne-elämäämme, mutta lähinnä erilaisten viestien kautta. Dokumentissa kaveri veteli kyllä aika hätäisiä viivoja vaivaantuneiden tutkijoiden sanoista, johtaen koko empatiakyvyn siihen, onko surullinen lärvi synkassa sydämen rytmin kanssa. Se voi vahvistaa empaattista kokemusta, mutta en usko sen täysin synnyttävän sitä. Lisäksi hänen lähihistoriassaan oli traumaattinen menetys, jonka käsittelyyn oikeastaan kaikki tuossa seikkailussa tuntui liittyvän.

Tänään sitten aloimme tutkia tätäkin asiaa melko innoissamme, ja löysimme mm. tämän. En tiedä, mitä kaikkea tuosta on ehditty jo todistaa huuhaaksi, se on vuodelta 2007. Erityisen mielenkiintoinen asia minulle on etenkin tuo sydämen elektromagneettinen kenttä, joka on aistittavissa muutaman jalan päässä ihmisestä. Ei siis tietenkään ihmisten aistimilla, meillä nämä värkit ovat melko rajalliset. Toisen ihmisen aivot voivat kuitenkin synkronoida tämän sydämen sykkeen ja ne voivat ilmeisesti mahdollisesti muinkin tavoin kommunikoida, minkä lisäksi näillä sydämen ominaisuuksilla on tekemistä myös sen intuition kanssa. Tuossa on suht villisti sanottu sydämen voivan mahdollisesti kommunikoida tavalla, joka ei ole havaittavissa aika-avaruudessa, mutta en oikein tiedä vielä mitä ajatella siitä. Mutta periaatteessa ymmärrän sen pointin. Ehkä me olemme kielliseen ilmaisuun ja olemiseen taipuvaisina lähestyneet jotakin telepatian ajatustakin aivan väärin.  Ehkä siinä on ennemmin kyse primitiivisemmästä tavasta kommunikoida, jota me emme vain osaa ajatella, koska yritämme "lukea toistemme ajatuksia".

Olen viimeaikoina pohtinut tätä omakohtaisestikin. Minulla tuntuu olevan tähän elämänkumppaniini hyvin merkillinen yhteys, josta saadaan konkreettisia todisteita aivan joka päivä, ei mitään "ai sä ajattelit melkein samaa, kuin minä kakskyt minuuttia sitte, vähän söpöä,haha!" vaan aivan konkreettista synkronisaatiota ajatuksissa, tekemisissä, kaikessa. En tiedä, miten tiedän, vain tiedän. Lisäksi ollaan nyt oltu kohta kolme viikkoa toistemme seurassa ympärivuorokautisesti. Olen pystynyt sellaiseen vain veljeni kanssa koko elämäni aikana, ja sekään ei ole koskaan ollut näin tiivistä läsnäoloa, vaan on tultu ja menty erikseen, töissä ja kouluissa ja muissa. Koko tänä aikana olemme olleet erossa yhteensä kolmisen tuntia, eikä minulla rakoile nuppi vieläkään. Olen ylpeä itsestäni. Pieni liputus tähän väliin.

Veikkaan, että nämäkin asiat ovat aikapitkälti johdettavissa siihen Resonanssiin, johon kaikki täällä nähdäkseni perustuu. Jotkut meistä vain toimivat samankaltaisilla rytmeillä ja kaikelle on löydettävissä oma rytminsä, kun vain jaksetaan olla riittävän tarkkoina. Kaupungeilla, kelloilla, muurahaispesillä, meillä, koko universumilla on omat rytminsä ja siltä kannalta ajatellen kaikki se tuottaa jonkunasteista värähtelyä, resonanssia. Tämä ei kuitenkaan ole osa mitään tieteellistä ajattelua, vaan yhden muusikon maailmankuva. Lopetan tämän mutuilun. Noin.

Dokumentissa esitettiin uudenlaisia ajatuksia, jotka pohjimmiltaan tuntuvat olevan ihmisyyden kannalta intuitiivista tietoa, ainakin jos katsotaan runoutta. Totta kai tämän teoksen dokumentaarinen arvo ei ole mitenkään ihan älyttömän korkea muuna, kuin yhden ihmisen uskomustaisteluna, mutta toimii se sellaisenaankin. Toki on vain loogista ja ymmärrettävää, että aivojen välillä vallitsee suora yhteys, koska sydän kuitenkin toimittaa verenkierron kautta kaiken hapen aivoille, vaikuttaen tajunnan ja tietoisuuden tilaan tätä kautta hyvinkin paljon. Lepotilassa sydän lyö epämääräisempään tahtiin, sovittaen sen kehon tekemisiin ja tarpeisiin. Ajateltiin tätä asiaa niin, että varmaan sellaiset satunnaiset "vittu elämä on siistiä"-hetketkin ovat jotain satunnaisia verenryöpsähdyksiä aivoissa, tai ainakin sen herkän tasapainon tilapäistä häirintää hormoneilla ja välittäjäaineilla. Työskennellessään tosissaan vaikkapa stressin alla sydänkin ottaa paljon tasaisemman, varmemman roolin hommien eteenpäin viemisessä. Tällöin on jotenkin tärkeääkin, että tämä sympaattinen hermosto sisältää myös sellaiset "pikkuaivot", jotka pystyvät vähän säätelemäänkin sitä, mitä sillä pumpulla tehdään.

Yllättävän paljonkin samaa aihetta sivuten kirjoitin tämän postauksen kuunnellen Sepulturan uutta levyä The Mediator Between The Head And The Hands Must Be The Heart. Kyllä tämä vaan on kaikinpuolin yksi meikän lempibändejä, eikä vähiten siksi, että se on täynnä älykkäitä ihmisiä, jotka kirjoittavat helvetin hyviä sanoituksia, eikä vaan jotain "kill rape destroy, zombies will rise and eat your black soul"-kamaa. Tässäkin levyssä keskeisenä teemana on ajatus siitä, että tässä ajassa ihmisestä koitetaan tehdä mitä täydellisimmin konetta, supersosiaalista orjaa. Sydän taas lyö valinnanvapauden puolesta, meidän täytyy ajatella itsenäisesti voidaksemme luoda todellisen maailman. Tässäkin kohtaa Andreas Kisser taitaa kumminkin puhua tästä symbolisesta inhimmillisestä luonnosta, ei konkreettisesti verta kuljettavasta pumpusta.

Levynkansihommia.

Laitoin nettiin nyt nuo Cut To Fitin uusimman levyn kannet ja selostelin niiden ideaa Deviantartissa. Koska tiedän omakohtaisesta kokemuksesta internetin tekevän ihmisestä tyhmän ja laiskan, laitan kuvat nyt myös tähän.

The Döörs öf Desepsön

Thoughts

The Perceiver

The Altered State

The Revelation

The Change

Käytännössä kaiken tämän pointti on se kokemus, kun päässä napsahtaa, ja lopulta tajuat jonkun jutun ytimen. Se on itsessään viittaus tuohon levyyn, joka saattaa aluksi vaikuttaa sekavalta, mutta kun lopulta tajuat sen voiman, joka niissä jutuissa on ollut takana, ymmärrät ja sisäistät sen olevan osa sitä samaa voimaa, joka ajaa meitä kaikkia ihmisiä eteenpäin, intuitio. Lyhyesti siis; meikä huutaa ja jätkät mesoaa, se tunkeutuu tajuntaasi ja aiheuttaa uusien synapsien syntymistä, kun pähkäilet että mikä vittu tämän mesoamisen pointti oikein on, sitten jos/kun kuuntelet riittävästi, se kaikki yhtäkkiä vain valaistuu sinulle ja olet taas yhtä kokemusta viisaampi. Silmien symboliikka meikän töissä muutenkin on aina perspektiivin laajentuminen, kun on enemmän silmiä, näkee asian useammalta kantilta, eli myös tietää ja ymmärtää enemmän. Kaikissa noissa viivoissa olen muuten ilmentänyt eri asioiden rytmejä. Olen kuunnellut vaikkapa Swansin The Seer -levyä, Huxleyn puhetta, Alan Wattsin luentoa LSDstä, piirtänyt yhden viivan aina jonkin elementin kohdalla, kaikenlaisten asioiden rytmiä. Tein näitä vastaavia töitä keväällä paljon enemmänkin, ihan vain tutkiakseni erilaisten asioiden rytmisyyttä. Se on erittäin mielenkiintoista puuhaa.

Tubettajat ja vähän muuta.

Kannattaa katsella tämä, oli monella tapaa hyvä kotimainen dokumentti. Ensinnäkin vaikka se voi kuulostaa retardilta, niin voin samastua noihin kavereihin, koska käytännössä teen tässä ihan samaa. Ainoana konkreettisena erona on se, että minulla on tässä hommassa jonkinlainen näennäinen anonymiteetti, koska naamani ei ole joka päivä etusivulla, mutta sisällöltään tämä kaikki on aivan samaa touhua. Viheraho kyllä kasvoi tuon myötä meikän silmissä vielä jotenkin isommaksi ihmiseksi, vaikka maailmankuva onkin varmaan aikalailla täysin erilainen. Silti ymmärsin täysin tekemistemme yhteneväisyyden, kun hän tokaisi, että jotain tekemistä pitää olla. Sitä tämäkin kirjoittaminen minulle oli kaikkina niinä aikoina, kun pyörin sivarin jälkeen työttömänä jotain suuntaa etsimässä,  se tarjosi jonkun kiinteän pisteen, johon keskittää fokus, ettei taju mennyt. Aivan samaa hommaa, siis.

Viheraho myös tiivisti asian, mitä olen miettinyt pari päivää törmättyäni uutiseen siitä, miten vankilat eivät toimi. Vankilat toimivat pelotteina vain ihmisille, jotka eivät ole vielä olleet siellä, vain siksi, että sillä on yhä se stigma, että olet rikollinen, jos olet ollut vankilassa. Sen pelote on vain henkinen. Heti, kun olet ollut kerran vankilassa, se poistuu, koska leima on jo otsassa. Lisäksi se vankilanjohtajanaishenkilö, joka aina on kaikissa dokkareissa ja muissa ja vaikuttaa aivan vitun fiksulta, mutta jonka nimeä en muista, sanoi, että vankila on vain koston väline. Se on olemassa, jotta yhteiskunta saisi oman kostonsa sitä vastaan rikkoneelle yksilölle, mutta todellisuudessa se tekee ihmisestä vain vaarallisemman. Ihminen, jolla ei ollut välttämättä mitään kontakteja oikeaan rikollisuuteen pääsee luomaan niitä niin paljon kuin tahtoo. Vankilat eivät vähennä rikollisuutta. Lisäksi meillä on jotenkin helvetin nurinkurinen käsitys rikoksista. Tuntuu, että petokset, yksittäisten kansalaisten, ei yritysjohtajien tekemänä, ovat pahinta mitä kirjoissa on. Murhat ja raiskaukset ovat näitä vähäisempiä hommia. Lisäksi tapon ja murhan välinen ero on usein pelkkää semantiikkaa ja lakimiesten lieroilua, ja sillä voidaan lyhentää rangaistusta neljällä vuodella jo lähdössä. Mitä enemmän rikoksia, sitä enemmän vankeja, ja joskus tilanne tulee olemaan sama, kuin siinä piirretyssä kuvassa, jossa maailma on vankila, ja vapaat on ainoat, jotka on muurien ympäröiminä.

Mutta tässä karkasin ehkä liian kauas tubettamisesta. Tietysti osaltaan käy vähän sääliksikin tuota, ja vituttaa se osa ihmisistä, joka on paikalla lähinnä korppikotkina ja paskakärpäsinä, mutta en epäile etteikö niitä kerääntyisi joka läjän ympärille aina jossain vaiheessa. Ihmisiä, jotka nauttivat toisten kurjuudesta tai jonkin asian puutteesta, koska se saa heidät tuntemaan tietynlaista ylemmyyden tunnetta. Tietysti jokaisessa on kai näitä piirteitä jossain määrin, ne vain ilmenevät eri ihmisillä eri asioihin nähden.

Oli kuitenkin piristävää nähdä, että Suomestakin on alkanut tulla viimevuosina sellaisia dokumentteja, joita on oikeasti mukava katsellakin. Ne ovat ihan oikeita dokumentteja, eikä vain jotain ylimittaan venytettyä Hannu Karpoilua. Tietysti meillä on ollut vaikkapa Mika Ronkainen Autobonuksineen, mutta muuten on ollut melkoisen hiljaista.

Koska en jaksa taas kahden minuutin päästä olla kirjoittamassa uutta tekstiä, ymppään tähän vielä sen, että tänään on taas akuutisti vituttanut taide. Tai tarkemmin taiteen arvostajat. Tai tarkemmin se, etteivät nämäkään ole mitään muuta, kuin korppikotkia. Terhi katseli jotain pätkää Munchista, ja siellä taas tuli ilmi, miten kriitikot eivät elossa ollessa oikeastaan tehneet muuta kuin haukkuivat ja polkivat maahan, pitivät sieluttomana ja hengettömänä ja rumana, ja heti kuoleman jälkeen jostain Huudon pastellivedoksesta saa jonkun miljaardin. Pidän huolen, ettei meikän paskalla rahasta kuoleman jälkeen kukaan. Otan valokuvat kaikista töistä, kasaan alkuperäiset yhteen läjään ja poltan itseni niiden mukana. Jos ei kelpaa nyt, niin ei parane nostalgiatrippaillakaan. Nyt menen sitten syömään elämäni ensimmäistä broilerikiusausta, joka on niin hyvää, että melkein itkettää. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Kelanvihollinen kuittaa.