Voi kunpa
maailmassa olisi jonkinlainen Karma tai jumala tai mikälie, joka maksaisi
päänrääpimisestä rahaa! Kuinka usein olenkaan miettinyt, että jos minulle
maksettaisiin kymmenen senttiä jokaiselta kirjoitetulta sanalta, olisin aivan
helvetin rikas mies. Mutta ei se niin mene, tässä maailmassa, eikä missään
muussakaan maailmassa.
Olen koko
varhaisaikuisen ikäni, pikkuhiljaa kymmenen vuotta, elänyt reippaasti
köyhyysrajan alapuolella. Tai olen tainnut käydä sen yläpuolella kerran. Mutta
se duuni kesti vain pari kuukautta, eikä siitäkään jäänyt käteen juuri mitään.
Pään rääpimisestä minulle on toki maksettu silloin tällöin rahaa, mutta
pääasiassa se on kulunut juokseviin kuluihin, siis päänrääpimisestä aiheutuviin
kuluihin.
En silti ole
katkera, päin vastoin. Se on antanut minulle erittäin paljon mielenkiintoisia
mielen nyrjähdyksiä ja omituisuuksia, joita en osannut kuvitellakaan. Rahaa se
ei silti ole tuonut, joten ymmärrettävästi välillä on hivenen heikko olo, kun
täytyy tulla toimeen nälkäisenä. Juuri äsken vein pullot ja tein hyvinkin
aikuismaisen ja tasapainoisen ratkaisun, jotta sain kolmen euron ja neljän
puolentoistalitran pullon budjettini riittämään. Ostin halpoja lohkoperunoita,
noin puolen kilon pussi, paketin nakkeja, sekä levyn suklaata. Miehellä täytyy
olla paheensa, selväpäiselläkin miehellä.
Jaoin lohkoperunat
puoliksi ja paistoin nakeista viisi. Näin jaetaan kolme euroa kahdelle
päivälle. Levitin leivinpaperin
pellille, kuin kartan jostakin tuntemattomasta maasta, samalla ahnaudella kuin
matkaansa suunnitteleva imperialistisika, joka ei malta odottaa saadakseen
työntää napaansa eksoottisia herkkuja jossakin aivan toisella puolella
maailmaa.
Suklaan aion
kuluttaa tasaisesti yön aikana tätä kirjoittaessani, mikäli nyt ylipäätään
jaksan keskittyä tämän kirjoittamiseen seuraavaa kymmentä minuuttia pitempään.
Tämä on gonzoa sen
äärimmäisessä muodossa, johon Hunter S. Thompsonkaan ei muistaakseni kertaakaan
tainnut kyetä: köyhänä ja selvinpäin. Ei mitään todellisuuspakoilua, joka veisi
ajatukset pois siitä kurjuudesta, joka on meidän jokapäiväinen leipämme. Ei
mitään halpoja temppuja.
Olen elämäni aikana
elättänyt itseni monella tavalla. Olen hyppinyt pomppukepillä ABC:n pihassa kolme
tuntia. Tienasin sillä noin 23 euroa ja kuusi viron kruunua, joilla en tehnyt
yhtään mitään. Työ olisi ollut helppo, ellei sen jälkeen olisi täytynyt vielä
pyöräillä 12 kilometriä kotiin. Kävin välissä uimassa. Tai oikeammin kävelin
laiturin päähän ja kaaduin väsyneenä naama edellä veteen virkistyäkseni, koska
siitä ei muuten olisi tullut mitään. Ikää oli ehkä 12-13 vuotta, äitini häpesi
silmät päästään.
Olen ollut myös
kuukauden ABC:llä ihan sisälläkin, hyllyttämässä. Kunnon paskaduuni, josta
vietiin vielä puoli palkkaa välistä ja maksettiin muutenkin kai kuutta euroa
tunnilta, mutta lounastauoilla sai syödä ravintolapuolelta palautettuja
lehtipihvejä. Siksipä meninkin keittiön pöydän ääreen kärkkymään aina
pienimuotoisen lounasruuhkan aikoihin.
Olin myös
saunakivitehtaalla. Olin selvästi liian taivaanrannanmaalari sellaiseen
hommaan, jossa pitäisi olla nopea ja tehdä asiat vaan hutiloimalla. Sain
kuulla, etten lastannut polttokärryä riittävän nopeasti, en purkanut sitä
riittävän nopeasti, en taitellut pahvilaatikoita riittävän nopeasti. Pari
viikkoa tulin kuitenkin paikalle ajoissa, tulin lounastunnilta ajoissa ja lähdin
ajoissa. Olin sen aikaa, kuin olimme sopineet minun olevan.
Olin yhden päivän
Hartwallilla ajelemassa roklalla. En ollut koskaan ennen edes nähnyt sellaista
laitetta, ja olin aivan kusessa sen kanssa. Minun piti mättää tölkkisäkkejä
lavaan ja lastata ne rekkaan. Helppo homma, kaikki muu paitsi sähkörokla, joka
tuntui toimivan kaikkia luonnonlakeja vastaan. Jaoin myös mainoksia kaksi
päivää, ennen kuin vitutti liikaa kantaa käsissä Valintatalon muovipusseissa
viisisataa mainosta, joita kukaan ei halunnut. Siitä työstä sain kahden kuuden
tunnin päivän korvaukseksi neljä euroa. Ensimmäisellä kerralla tein tämän yksin,
toisella kolme kaveriani, ja se oli silti aivan vitun perseestä. Siinä ei ollut
mitään hienoa tai jaloa, se oli vain kusetusta.
Kävin kokeilemassa
myös puhelinmyyntiä. Sen verran, että istuin pöytään ja sain eteeni
sopimuspaperin. Äijä lähti etsimään jollekin tyypille kynää. Kuuntelin miten
tekopirteät, robottimaiset äänet lukivat toisessa huoneessa pyhiä mantrojaan
halvaantuneena luurin toisessa päässä kuuntelevaan ihmiskorvaan. Kirjoitin
omaan paperiini ”KIITOS, RIITTI!” Ja lähdin pois ennen kuin äijä kerkesi edes
tulla takaisin. Ei todellakaan kiinnostanut sitä hetkeä enempää.
Olin mukana
työllistämisprojektissa, jossa tehtiin autovarkaitten, nistien,
pikkurikollisten ja muiden syrjäytymisvaaraisten hämyjen kanssa kaikenlaisia
hanttihommia. Rakenneltiin aitoja, maalailtiin niitä, tehtiin lumihommia,
hakattiin halkoja, haravoitiin pihoja ja hautausmaita. Paras duuni, jossa olen
ollut, ja ehdottomasti paras työporukka. En usko, että sellaista välttämättä
tuleekaan enää vastaan, koska niin rennot ihmiset eivät välttämättä hakeudu
saman alan hommiin, kuin minä.
Tietysti sivuutin
yhden elämäni ankeimmista työpaikoista. Museossa siviilipalvelusmiehenä.
Hanttihommat, kuten lehtien haravointi ja lumityöt, olivat yhtä hyviä hommia,
kuin mitä ne ovat aina. Mutta kaikki ne päivät kassalla, ilman asiakkaita,
toisiaan selkään puukottavien ihmisten keskellä.. Se vuosi kyynisti minua
tehokkaammin, kuin koko siihen astinen elämäni, joka oli kyllä ollut
melkolailla kyynisyyden leimaama. Useat ihmiset tulevat kuulema iän myötä
kyynisemmiksi. Minä olin pentuna ehkä kyynisin kakara maan päällä, kaikki oli
paskaa ja ihmiset loisia metsän selässä.
Kun olen kasvanut, olen saanut elää niin loistavia hetkiä niin
loistavien ihmisten kanssa, etten missään nimessä sanoisi itseäni minkään
sortin misantroopiksi. Vihaan ennemmin tyhmyyttä ihmisissä, kuin ihmisiä.
Ihmiset on ihan okei. Ainakin paperilla.
Sitten löysin
jonkinlaisen kutsumusammattini vahingossa. Nuorisotyö. Aloitin sen
nuorisotalolla, melko tavanomaisilla hommilla. Sitten menin hankkimaan
koulutusta siihen hommaan. Sain heti ensimmäisessä joulujuhlassa elokuvalipun,
joita jaeltiin stipendeinä. Kaikkien muiden perusteet, joita luettiin siellä
edessä, olivat tasoa ”iloinen oppilas”, ”reipas asenne”, ”on jaksanut käydä
tunneilla”. Meikäläisen lipussa luki ”kriittinen ja rakentava suhtautuminen
nuva-alaan ja ympäröivään yhteiskuntaan.” Olin siitä ihan otettu, hetken aikaa.
En kuitenkaan ole niin vahvasti ulkona käyvää sorttia, ja elokuvalippu lojuu
vieläkin jossain kämppäni lattialla, muistaakseni samassa peltilootassa, jossa
säilytän tusseja.
Koulun kautta
pääsin kuitenkin tutustumaan moniin sellaisiin ihmisiin, jotka muovasivat koko
maailmankuvaani hyvin merkittävällä tavalla. Sillä perustavalla tavalla, että
omat yleistyksesi muuttuvat mahdottomiksi. On esimerkiksi vaikea sanoa, että
kaikki rikkaat olisivat pelkkiä ahneita mulkkuja, kun heti vieressä istui yksi
anteliaimmista, älykkäimmistä, hauskimmista ja hyväsydämisimmistä ihmisistä. Ja
minun näkökulmastani hän on aika helvetin rikas. En ole ihmeissäni, että jotenkin miellyin
tuohonkin ihmiseen niin kovasti. Lukiossakin toinen suosikki kouluihmisistäni
oli uskovainen muusikko, vaikka minulla oli ehkä vahvin ateismitrippi päällä
juuri siinä iässä.
Erilaisuus ei
missään tapauksessa ole ikinä ollut minulle mitenkään ihmisiä pois sulkeva
asia. Se on nimenomaan se asia, joka minua ihmisissä eniten kiehtoo. Toisaalta
joskus tunnen itseni joksikin vieraalta planeetalta tupsahtaneeksi
tarkastelijaksi, Twainin Salaperäiseksi vieraaksi, joka saattaa kiintyä
ihmisiin, mutta pitää niitä yhtäkaikki haitallisina ja vähän ikävinä. Silti,
kun erilaisuuteen osaa suhtautua hyvin, se ruokkii ystävyyttä vahvemmin, kuin
mikään muu. Lukion liikuntatunneilla tein reklamaation cooperin testissä, kun
kaverini sai paremman tuloksen juosten, kuin minä kävellen. Sanoin, että
helppohan se nyt on juosta, kun Pyhä Henki kantaa joka askeleella, meikäläistä
vetää Saatana alas kaikella voimalla eikä mistään meinaa tulla oikein mitään.
Olen myös oppinut
jo lapsena sen, että ystäviä tulee ja menee. Vaikka kliseet sanoisi mitä.
Todellisuudessa jokaisella ihmisellä on aikansa ja paikkansa sinun elämässäsi,
ne ovat kartuttamassa sitä henkistä kuvakirjaasi, joskus he tulevat takaisin,
joskus menevät pysyvästi, mutta sitäkään ei ikinä tiedä. Sitä ei voi tietää,
ennen kuin on kuollut, eikä silloin tiedä enää mitään. Eli niin kauan, kuin
kumpikin teistä on elossa, voitte tavata koska tahansa. Mutta ei se ole aina
välttämätöntä. Ihmisillä on taipumusta roikkua vanhoissa ja menneissä jutuissa,
toivoen saavansa vanhan kipinän lämmitettyä uuteen liekkiin, mutta ei
todellisuus toimi sillä tavalla. Vanhoista jutuista pitää osata myös päästää
joskus irti, jotta niiden tilalle voi tulla jotain uutta, jonka merkitys kasvaa
sen vanhan kokemuksen tuoman ymmärryksen myötä.
Ihmiset hokevat
usein sellaisia ajatuksia, kuin ”täydellisessä maailmassa ei olisi orjuutta”,
tai milloin mitäkin ihmisten agendaan sopivaa. Tässä he ovat täysin oikeassa.
Täydellisessä maailmassa ei olisi mitään. Täydellistä maailmaa ei olisi
nimittäin olemassa. Jos tämä maailma olisi alunalkaenkaan ollut täydellinen,
symmetrinen, hiukkasia ja antihiukkasia olisi syntynyt yhtä paljon, eikä täällä
olisi ollut yhtään materiaa, josta muodostua tähtiä ja galakseja ja planeettoja
ja mitä vielä. Ei olisi syntynyt mitään tästä, mitä me pidämme todellisuutena,
eikä myöskään kehittynyt mahdollisuuksia sellaiselle elämälle, joka kykenee
kehittymään niin älykkäälle asteelle, että tajuaa oman sijaintinsa ajassa ja
avaruudessa ja pystyy vielä käsittämään kokemustaan siitä jotenkin ulkoa päin.
Joten mielestäni, tämä maailma on aivan riittävän täydellinen, koska muut
vaihtoehdot näyttävät olemassaolon kannalta hieman huonommilta.
Toki meidän tulee
yhdessä taistella sen puolesta, että ihmisillä ja ihmiskunnalla olisi
jonkinlainen yhteinen tulevaisuus, joka ei ole pelkkää ydinsotaa, kyynisyyttä,
misantropiaa ja taivaalta satavaa paskaa. Miten se onnistuu? Sillä, että
jokainen lopettaa oman elämänsä vip-passirokkitähden esittämisen, keskittyy
olemaan toisilleen ihmisiä, vastaa vihaan rakkaudella ja kyynisyyteen
myötätunnolla, huutoon ja raivoamiseen elämäniloisella naurulla. Koska
paskimmillaankin tilanne on aina hyvä. Saamme olla olemassa, ryömimässä kaiken
sen sonnan, kärsimyksen ja sohjon läpi, sen sijaan että emme kokisi mitään.
Mitä enemmän jaksamme naurattaa toisiamme, sitä vähemmän täällä kaivataan
kaltaisiani pään rääpijöitä yhtään mihinkään.