Viimeyönä näin ihan mielenkiintoisia, mutta symbolisesti kuivia uniakin, mutta mieluummin keskityn siihen tilaan, joka minulla oli ennen sitä. Koin nimittäin elämäni siisteimmän unihalvauksen. Miksi näin kävi? Olen varma, että se johtui siitä, että luin Huxleyn psykedeeliesseet loppuun ja viimeiset kirjoitukset olivat Lauran kirjoituksia hänen viimeisistä päivistään, ja eräänlainen Tiibetiläisen Kuolleiden Kirjan muunnos psykedeelitripille kuolemanjälkeisen bardon sijaan. Olen aiemminkin puhunut siitä, että kaikessa yliempaattisuudessani tarve samastua on melko suuri, esimerkiksi Hessen Gertrudia aikanaan lukiessani koin aivan järjetöntä ja mystistä jalkakipua, joka loppui suunnilleen samoihin aikoihin, kun sain kirjan luettua. Olin varma, että kun alan katsoa Breaking Badia, saan syövän. Mutta jo lukiessa tunsin, miten yritin samaistua kuolevan miehen utuiseen trippailuun, siihen puolivalveilla olevaan vajaan ymmärryksen, mutta korkeamman tietoisuuden tilaan.
Nyt tiedän, että olisin henkisesti kykenevä vastaanottamaan psykedeelisen kokemuksen. Miksi? Koska viimeyö oli aika vitun psykedeelinen kokemus. Sitä paitsi unien näkeminen on pitkälti psykedeelinäkin käytetyn DMT:n aikaansaannos, ja tämän kaltaiset tilat ovat käytännössä tilanteita, joissa sinun pitäisi olla unessa, mutta tietoisuus on unohtunut päälle. Koska suurin osa mieleen tulevista kuvista on systemaattisen kaoottisia tai irrallisia, ihmismielen on vaikea ottaa niistä tolkkua. Uskon että monien unihalvauksessakin kokema "tuolla nurkassa on joku"-ajattelu on sitä samaa oman kolmannen persoonan harhatulkintaa, jota ihminen tekee kaikissa muissakin primitiivisiin elintoimintoihin perustuvassa tilanteessa. Joskus se vain näyttää enkeliltä, näissä tilanteissa lähinnä saatanalta. Minulla ei nyt ollut vastaavaa kokemusta.
Kokemukseni oli se, että kun olen illalla laittanut oven kiinni kissoilta, nyt pikkukissa pääsikin kolistelemaan oven raosta sen auki (rakoa ei tietenkään oikeasti ollut), juoksenteli ja sinkoili ympäri huonetta ja hyppäsi sänkyyn, jalkopäähän. Tietysti pelkäsin sen heti kusevan sänkyyn, ja oli aikeissa nousta heittämään sen pois, jolloin se pinkaisikin sieltä käteni ja naamani päälle, upottaen kyntensä nahkaani. Kivun tuntemus oli todellinen, aivan täsmälleen sama tunne, kuin jos tuo ötökkä olisi raapaissut meikää oikeasti. Yritän liikuttaa käsiäni (muistiinpanon mukaan "elimistöäni", mikä on aika mielenkiintoinen ilmaus, ehkä alitajuisesti yritin vaikuttaa vain niihin elimiin, jotka päättävät liikuttaa käsiäni?). Tuntuu siltä, kuin kaikkialle lihaksiin olisi kudottu tahmaa, liikkuminen on äärettömän raskasta, hidasta ja vaikeaa, aivan kuin koko maailmankaikkeudeen painovoima olisi kohdistettu siihen, että nuo kädet ja sormet pysyvät juuri siinä asennossa, missä ne ovat.
Taistelen tätä aistimusta vastaan, kunnes ymmärrän, että aivoni ohjaavat signaalin ohi! Viesti ei mene oikeille käsilleni, vaan uniruumiini käsille, jonkinlaiseen toiseen todellisuuteen, joka on kudottu yhteen tämän maailman kanssa, jossa tietoisuuteni on. Yritän liikuttaa käsiäni, tunne on vastaava, kuin vetelisi eri vipuja ja katsoo mitä niistä tapahtuu. Kun oikea hermorata löytyy, käsi liikkuukin yllättävän helposti, mutta silti kokemus unikäden liikkumattomuudesta ja raskaudesta ei häviä. Se oli juuri sellainen tila, jota varmasti kuvataan hypnoosiin vaivuttaessa! Sellaista lyijynraskautta, henkistä sludgea. Minulla oli siis kahdet raajat samaan aikaan, toiset oikeat, toiset raskaat ja liikkumattomat. Vähän kerrallaan sain tajuntani täysin hereille, toiset raajat vain haipuivat ja lakkasivat olemasta. Kirjoitin nämä tuntemukset ylös kännykän viestien luonnoksiin, kello oli kahtakymmentä yli neljä aamulla. Suljin silmäni, ja pimeys, jota näin, valui ja aaltoili. Silloin tajusin yhdistää tämän kaiken varsinaisesti uneen ja DMT:hen, tai muihin kehon tuottamiin "uniaineisiin". Lisäksi koitin myös sukuelintäni varmistaakseni, etten vain ollut normaalissa REM-unessa. En ollut. Kyse oli vahvasta rajahaahuilusta, eikä se ollut minusta niinkään ahdistavaa, kuin aivan vitun mielenkiintoista. Ehkä kykenin tuossakin tilassa käsittämään kaikki harhani niin suuresti osaksi itseäni, etten synnyttänyt varsinaista kolmatta persoonaa, vaikkakin kissa hyppi käsille. En tiedä, mutta harvoin sitä pääsee noin todistamaan näinkin vahvaa muuntunutta tajunnantilaa, jota kykenee jälkeenpäin vielä kuvailemaan näin tarkasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti