keskiviikko 25. syyskuuta 2013

"Tuli polttaa kaiken, tuli vapauttaa."

Minussa on sisäistä julmuutta, joka on jostakin syystä viimeaikoina päässyt pintaan jotenkin voimakkaammin, kuin ehkä yleensä. Tavallisesti se on jossain alitajunnassa, tiedostan sen olemassaolon ja sen ristiriidan, jonka se aiheuttaa siihen epämääräiseen kompleksiin, jota kutsun sielukseni ja jonka tiedän ruokkivan kaikkea tekemistäni hautaan asti. Se puoli minusta on purkautunut lähinnä musiikkiin, kirjoittamiseen, Cut To Fitiin, kaikkeen siihen. Se on se puoli, joka tämän ihan empaattisen ja humanistisen ihmisen päässä suunnittelee täysin huvikseen hirveimpiä mahdollisia trippejä hipeille, laittaa juuri merkitsevän elämän muutoksen tehneen ihmisen tukehtumaan pullamössöleipään, kirjoittamaan biisejä siitä miten vitun likaisia kaikki ympäröivät ihmiset ovat. Se piirtää suurimman osan kuvista, kirjoittaa suurimman osan biiseistä, jotkut novelleista. Ennen se oli aina tappelemassa kaikkien kanssa, ei mistään henkisestä epävarmuudesta, vaan päästäkseen ulos. Jonkinlainen psykopatia, joka toisaalta myös syventää samassa päässä olevaa empatiaa, koska se auttaa ymmärtämään omankin haurautensa. Sen, että vaikka juuri nyt menee hyvin, huomenna kaikki voi mennä päin vittua. Koko tämä tasapaino voi mennä koska tahansa jonnekin päänsisäiseen maailmankaikkeuteen revenneeseen henkiseen mustaan aukkoon, joka jättää jäljelle vain sen julmuuden, tulen joka nyt on valjastettu lähinnä rengeksi, mutta joka palaa puutalossa keskellä lattiaa.

Sitä on aina yhtä kiehtovaa tuijottaa turvallisen välimatkan päästä. Mitä helvettiä se oikein on? Se on jokin sellainen puoli, joka hyppii tasajalkaa aina, kun vaikkapa Breaking Badissa Walter White antaa periksi sisäiselle Heisenbergilleen. Uskon, että Bukowski kutittelee tätä puolta minussa myös, ja siksi nautin hänen lukemisestaan muuta runoutta enemmän. Koska välillä hänestä vilahtaa se sama puoli, hän kohdistaa sen ennen kaikkea itseensä, terävänä itseironiana. Se herättää minussa vahvan samastumisen tunteen juuri siihen puoleen, muuten minulla ei ole tuohon äijään juurikaan yhdistäviä siteitä. En juo, enkä nussikaan samoissa mittasuhteissa, kuin hän aikanaan. Tietysti joku en ehkä tajunnutkin, että koko länsimainen kirjallisuus tuntuu olevan minulle yhtä suurta isähahmon rakentamista, ainakin päätellen siitä miten vähän olen lukenut naiskirjailijoita. Mutta se on myös itsetutkiskelua, tahtoa oppia ymmärtämään ja käsittelemään tätä outoa voimaa, joka tekee kaikesta elämässäni hiukan ristiriitaista.

Lukeminen pelasti minut aika monelta asialta. Ennen kaikkea tuon sisäisen julmuuden ylenpalttiselta kasvulta. Luin ja näin, etten ollut missään suhteessa ainutlaatuinen, maailman historia oli täynnä temperamenttisia ja potentiaalisesti väkivaltaisia miehiä, joista suuri osa on päätynyt hautaan ilman sen kummempia jälkiä tai muistomerkkejä, mutta joista osa on luonut minua vahvasti puhuttelevaa taidetta, niin musiikin, kirjallisuuden kuin kuvataiteenkin saralla. Sitten, kun luki niitä, pääsi jäljille. Joissain yhteyksissä he alkoivat puhua omista vaikuttamistaan, rakensivat teksteihinsä viittauksia muihin teksteihin, jotka kaivoin ja luin. Ja aina taaksepäin ja taaksepäin. Lukeminenkin on minulle jotenkin aggressiivista toimintaa. Lainaan liikaa kirjoja, aikomuksena hakata ja voittaa ne kaikki. Lopulta kuitenkin kirjastolasku pakottaa palauttamaan suuren osan, mutta tällä haravatekniikalla saan vähän kerrallaan piestyä aika monta kirjaa. Lukiessani tahdon saada koko paskan mahdollisimman äkkiä pois alta, kunnes se sitten vie mennessään, enkä tajuakaan lukevani. Kirjoittaminen oli alitajuisesti ehkä jo ennen lukemista, vaikka sen varhaisin muoto taisi olla pulpetteihin lyijykynillä raapusteltu "VITTUSAATANAPERKELEVITUNVITTU!" Se on kuitenkin alku. Siitä on seurannut aika paljon kaiken näköistä, että on saanut sen kanavan aikanaan auki tunteiden ja ajatusten purkamiselle. Se on tarjonnut terveen vaihtoehdon sille, että kiertäisin tuolla jossain ottamassa turpaani, että saisin sen sisäisen tulen tukahdutettua. Olen jo kuitenkin riittävän älykäs ymmärtääkseni, ettei sen tulen ruokkiminen väkivallalla mitenkään tukahduta sitä. Se on bensaa. Näyttää nesteeltä, mutta jos heität sen liekkeihin, kaikki palaa vain paljon nopeammin. Siksi on oltava muita tapoja. Sellaisia, joilla tulta ei tarvitse tappaa, koska se on muutenkin mahdotonta kuolematta itse, mutta joilla pääsee siihen tilaan, että tuli tarjoaa lämpöä ja ruokkii henkistä ymmärrystä. Se ei ole helppoa, mutta ei mikään elämässä ole.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti