torstai 5. syyskuuta 2013

Talouden Madonluvut (docventures)

Katselin myös Docventuresin dokkarin Talouden Madonluvut (tai fiksummin englanniksi Four Horsemen). Siitäkin heräsi kesken aika monenlaisia ajatuksia, jotka kuitenkin on tässä kontekstissa varmaan niin peruskauraa, että siirryn mieluummin niihin pariin oudompaan ajatukseen, joista sain otteen tuon puolentoistatunnin aikana. Ensinnäkin se, että elämme nyt mielenkiintoista aikaa, suuren maailmanvallan luhistuessa omaan ylpeyteensä ja henkiseen tyhjyyteensä kaiken tämän eksessiivisen rahan ja blingblingin esittelyn keskellä. Piirit pienenevät ja kaikki jotain tiukkaa prosenttikerhoa lukuunottamatta jäävät sen ulkopuolelle. Arjesta tulee aina vain hirveämpää, ahdistavampaa ja vastenmielisempää, mutta koska ihminen on nykymaailman tarpeiden mukaan rakennettu uhrautuvaksi ja sovinnaisuushakuiseksi, kukaan ei mielellään tahdo huomata tätä todellisuutta, vaan ajattelee, että kyllä sen kestää, kunhan saa nollata välillä. Tällaisessa rankan polarisaation maailmassa on synkintä se, että kaikki polarisoituu. Kaikenlaiset ääripäät korostuvat, raskaat työt vaativat raskaat huvit, joista taas koituu sitten aika helvetisti kaikenlaista vahinkoa niitä huveja seuraavaan arkeen.

Huxleyn esseissä puhuttiin paljolti siitä, että ihmisellä on melko universaali tarve ottaa lomaa ihmisyydestä, ja jostain merkillisestä syystä länsimaailman suosikkilomakohteeksi on valikoitunut lähes yksimielisesti alkoholi, joka on kaikista mielenturrutus tavoista tuhoisin. Tutkitaanpa mitä tahansa ihmisten hengestä pääsemis-tilastoja, niin selvinpäin sekoillessa täältä olisi hävinnyt aika paljon vähemmän porukkaa. En nyt tässäkin yhteydessä syvenny tähän asiaan sen enempää, kuin toteamalla, että voisi olla fiksumpiakin tapoja toteuttaa tätä tarvetta pitää taukoa ihmisyydestä, mutta niitä ei tahdota käyttää, koska tunnetusti alkoholin pois ottaminen johtaisi aivan järjettömiin ongelmiin kansan ja minkä tahansa hallinnon välillä.  Se onkin suunnilleen ainoa asia, joka tässäkin maassa saa ihmiset korottamaan ääntään ja nousemaan ainakin ylös ruokapöydästä, jos nyt ei ihan vielä barrikadeille.

En tiedä, miten tätä aikakautta tullaan kuvaamaan jälkipolville, mutta voi olla helvetin mielenkiintoista olla siinä porukassa, joka koittaa selvitellä tätä järjetöntä soppaa, jossa kaikki osoittelevat sormilla toisiaan, eikä kukaan oikeastaan tee mitään. Kapitalismi, tai tämä kapitalismin kuvatus, joka meillä on, pienentää maailmaa järjettömästi ja vaatii aina enemmän vastineeksi vähemmästä. Mielenkiintoisinta on katsella, kuinka vanhat kurpat selittelee, ettei tätä voida muuttaa, kun ei ole riittävästi ihmisiä tekemään muutosta, ja ettei ihmisiä kiinnosta. Minä taas väittäisin, että tälläkin hetkellä kasvaa nuorien sukupolvi, joka hyppii tasajalkaa ja huutaa päässään, että "kuolkaa dinosaurukset jo vittuun, niin me päästään tekemään tästä maailmasta parempi."  Ongelma, jota nuoret eivät ymmärrä on aika. Täällä ei tule mitään vanhojen kaakkien massasukupuuttoa (luojan kiitos!), joka jättäisi pelikentän nuorille. Ongelmana on se, että ihmiset vanhenevat luonnollisesti. Nuorimmat niistä kaakeista eivät välttämättä ole kuin vaikka 20 vuotta vanhempia, kuin nämä nuoret. Ja siinä vaiheessa, kun he jäävät pois pelistä, nämä nuoret ovat jo kaavoihin kangistuneita, anteeksi, pelin sääntöihin opastettuja, eikä heillä enää riitä spontaania ja räjähtävää energiaa asioiden muuttamiseen. Koska he ovat luultavimmin myös irrallaan aikansa nuorista kapinallisista, he eivät näe ruohonjuuritason liikkeitä, ja luulevat, ettei niitä enää ole. Vähän kuin vanhat ihmiset valittavat, ettei muka olisi enää heinäsirkkojakaan vain siksi, etteivät itse enää kuule niitä.

Vallankumous on yksilöissä. Tänä näennäisen individualismin aikana ei ole mitään kumouksellisempaa, kuin olla oikeasti, rehellisesti ja todellisesti oma itsensä. Harva uskaltaa. Useimmat tuuditetaan vain siihen turvalliseen uskoon siitä, että heillä on vapaus valita, ja koska he voivat valita, heidän täytyy olla joku. Jos valitset siitä, mitä sinulle tarjotaan nenän eteen, et ole sen vapaampi, kuin sika karsinassa. Se on binäärivalinta, joko syöt tai et syö. Ykkönen tai nolla. Oikea vapaus ja yksilöllisyys vaatii rohkeutta. Pitää osata katsoa itseensä, kääntyä sisäänpäin ja tutkia omaa itseä, oppia tuntemaan kuka oikein on, ja mikä tuntuu hyvältä ja luonnolliselta juuri minulle. Ei korostaa itseään yli muiden, vaan ymmärtää miten toimimalla voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa. Eikä sillä ole mitään tekemistä minkäänlaisen statuksen tai rahan kanssa, yhtä paljon täydellisen harmonisia yksilöitä voi olla jossakin Afrikan köyhimmässä kolkassa, ja todennäköisemmin onkin.

Mielenkiintoista tämän jälkeen oli myös ajatella, miten meiltä nyt vaaditaan enemmän ja enemmän työtä, enemmän kuin koskaan ennen, jotta saataisiin syydettyä rahaa siihen taloudessa ammottavaan reikään, joka meinaa imaista....minkä? Lähinnä sen systeemin. Ihmisten yhteisen mielikuvituksen ja kollektiivisen illuusion varaan rakennetun aparatuksen, joka todellisuudessa ei koituisi välttämättä yhtään kenenkään kohtaloksi. Muutama pankkiiri varmasti tappaisi itsensä, jos kaikki raha yhdessä yössä vaan häviäisi ja pitäisi aloittaa alusta, tehdä taas OIKEASTI töitä sen eteen, että saa rahaa jostain. Meiltä vaaditaan nyt enemmän ja enemmän töitä ja juuri satuin lukaisemaan liiallisen työn teon olevan viiden eniten kuolinvuoteilla kadutun asian listalla. Ne, jotka oikeasti tekivät ikänsä töitä, ne joita me pidämme sankareina, katuvat juuri sitä ihmisyytensä uhraamista tällaisen mielikuvituskoneiston rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.  Ehkä meidän pitäisi alkaa rakentaa henkisesti ja filosofisesti erilaista työkulttuuria? Ei pakosta, ei mielipuolisesta pelosta, vaan ymmärryksestä. Tiedän, että tässä idealisti puhuu kuuroille korville. Minä olen tehnyt päätöksen, etten tee paskaduunia. Paskaduunilla ei minulle ole mitään tekemistä työn laadun tai palkan laadun kanssa, vaan paskaduuni on sellaista työtä, jota en voi tehdä omana itsenäni, omalla persoonallani, omilla taidoillani, työn antajalle jota arvostan ja kunnioitan. Olen päässyt töihin jokaiseen paikkaan, johon olen hakenut ja tahtonut. Nytkin minulla on tiedossa sellaista työtä.

Vitut sisäisestä yrittäjyydestä. Työn täytyy olla sellaista, että olisin valmis tekemään sitä vaikka ilman palkkaa. Työyhteisön tulee olla terve, sellainen, että siinä on tilaa yksilöille. Näitä paikkoja ei ole mitenkään liikaa, ja esimerkiksi monessa tehtaassa olosuhteet ovat jämähtäneet 1800-luvulle. Moni sanoo, että taistelen tuulimyllyjä vastaan, eikä kaikkea voi valita. Voi. Aina voi valita. Monesti se valinta tarkoittaa kivistä polkua ja nälkää, mutta niihin minä olen jo tottunut. Eikä se ole keneltäkään pois, että minä olen päättänyt elää elämäni näin. Se mikä tavallisimmin saa ihmiset varpailleen, on pelko, oma rohkeuden puute tehdä samoin. Kahden kesken saan kuitenkin niin paljon palautetta siitä, että "meikästä on hienoa, että olet juuri tuollainen", että ymmärrän suurimman osan siitä olevan ryhmäpainetta ja yleisen sosiaalisen paheksunnan pelkoa. Siksi annan paskan sataa, jos on sataakseen. Ei se ole minulta pois, jos joku kokee minut tai elämäntapani jotenkin vastenmielisenä. Ei satu yhtään. Muutos lähtee kuitenkin yksilöistä, ja jokainen meistä on osaltaan joko luomassa jotain uutta, tai lujittamassa jotain vanhaa.

Huomaatteko, että tänään on vähän tehnyt mieli kirjoittaa asioista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti