lauantai 7. syyskuuta 2013

Sielun harhatulkinnasta psykedeeliseen kokemukseen.

Tiedättekö sen tunteen, kun päässä synapsit räjähtelevät auki ja muodostavat uusia yhteyksiä, jota kautta tajunta laajenee ja aiemmin hajanaisilta vaikuttavat kokonaisuudet mielessä löytävät paikkansa? Vittu että mä rakastan sitä tunnetta!

Tässä dokkarissa käsitellään heti alussa tätä asiaa, jota olen miettinyt jo aika paljon viime aikoina, mielen sisäistä kolmatta persoonaa ja ihmisten harhatulkintoja sen suhteen. Mietin Kumaren jälkeen, miksi astraalisekoilijahipit aina kokevat ulkoavaruudet ja muukalaiset niin voimakkaina, ja päädyin siihen, että kyseessä on ihmisen sielun virhetulkinta huumausaineiden vaikutuksen alaisena tai muuten harhaisessa tilassa (esim. skitsofrenia), jolloin sitä ei tunnista osaksi itseään, vaan kokee sen sisäisen äänensä jonain ulkoisena tekijänä. Tästä syystä esimerkiksi liian korkeat dopamiinitasot voivat tehdä hallusinaatioista erittäinkin todellisia ja konkreettisesti luoda vaikutelman siitä sisäisen äänen ulkoisesta persoonasta, esimerkiksi enkelikokemuksen tai muun vastaavan muodossa.

Meskaliinin ja LSD:n ja oikeastaan kaikkien muidenkin psykedeelisten aineiden toiminta on hyvin samankaltaista, kuin adrenaliinin erään hajoamistuotteen, adrenokromin. Sitä syntyy kehossa luonnollisesti etenkin tilanteissa, joissa adrenaliinia kehittyy ja hajoaa paljon ja lyhyessä ajassa, se aiheuttaa euforisen olon ja muuntuneen, äärimmäisen herkän tajunnantilan. Kirjoitin joskus adrenaliinin aiheuttamasta muuntuneesta tajunnantilasta, ja vaikka en ehkä täysin ymmärtänytkään sen yhteyttä psykedeelisiin kokemuksiin, ymmärsin myöhemmin että keikoilla kysymys on täysin samasta kokemuksesta. Aiheutan kahdenkymmenen minuutin riehumisella ja huutamisella kehooni tilan, jossa verenkierrossani ja aivoissani on paljon vähemmän happea kuin normaalisti, minkä lisäksi adrenaliinia on aivan vitusti. Sen vuoksi keikkojen jälkeen makaan jossakin eteerisessa katarsiksessa ja hengitän, palauttaen hitaasti taas mieleen sen, kuka olen ja missä olen ja miksi minun päähäni sattuu näin vitusti. Se on psykedeelinen kokemus, muuntunut tajunnantila, minätön hetki. Huxley kuvasi lukuisissa esseissään sitä, miten skitsofreenikon ja psykedeelisten huumeiden käyttäjien ero on siinä, että psykedeelista huumetta käyttävä ihminen tietää tämän tilan olevan kemiallisesti tuotettu ja väliaikainen, kun taas skitsofreenikolle tämä tila on arvaamaton, pelottava ja hämmentävä. Koska kyse on omasta mielestä, on kokemukseen suhtautumisella järjettömän suuri vaikutus siihen, millaisena se kokijalle näyttäytyy.

Osa varmasti paheksuu sitä, että puhun laissa kielletyistä huumausaineista näin suurella innolla ja antaumuksella, vaikka en itsekään käytä niitä. Täytyyhän tällaisen ihmisen päässä olla jonkinlainen moraalinen vääristymä? Kykenen selittämään tämän suunnilleen kaiken, koska Walesissa huomasin, että kaikki minua kiinnostaneet asiat kuolemasta, psykedeeleistä, Charles Mansonista, psykologiasta ja maailmanpolitiikasta sattumaan ja musiikkiin tai vallankumoukseen ovat hyvin läheisesti sidoksissa keskenään. Suosittelen kaikkia lukemaan kirjan Elephants on Acid, koska muiden viihteellisten ja outojen tutkimustensa ohella se esittää myös 1960-luvun vaihtoehtoisen historian, joka sitoi omalta kohdaltani kaikki nämä ajatukset ja kokemukset lopullisesti yhteen. 1959, ennen 60-luvun iloista hippimaailmaa, Aldous Huxley oli vielä varma, että yleistyessään LSD ja meskaliini tulevat korvaamaan ihmiskunnalta täysin alkoholin tarpeen, poistamaan sen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ja tarjoamaan ihmisille kanavan tutustua oman mielensä "Uuteen Maailmaan" ja kasvaa inhimmillisemmiksi ihmisiksi. Tuolloin hän, Humphry Osmond ja monet muut tutkijat tekivät pienissä piireissä laajamittaisia tutkimuksia näillä aineilla, ja saivat sen suuntaisia tuloksia, että 70 % kaikista käyttäjistä psykedeelien aiheuttama kokemus on hyvä, ja jäljelle jäävässä 30 prosentissakin vain osan kokemukset ovat äärimmäisen pahoja. Lisäksi se auttoi alkoholisteja, kuolettavasti sairaita ja vaikkapa syöpäpotilaita kohtaamaan tilanteensa huomattavasti paremmin. Miksi tämä ihmelääke sitten ei ole tänä päivänä kaikkien kauppojen hyllyillä?

Muutaman sattuman kautta. Yksi niistä on mainitsemani kirjan kuvaava tutkimus elefanteista ja LSDstä. Tutkijat olivat havainneet, että tiettyyn ikään tullessaan uroselefantit tulevat "hulluiksi" ja erittävät päästään möhnää. Koska tiedettiin psykedeelisen kokemuksen vastaavan skitsofreenista kokemusta, tahdottiin selvittää onko kyseessä sama asia, ja voitaisiinko psykedeeleistä kehittää hoitomuoto skitsofreniaan. Elikkäs: Tyrkätään elefantille happoa kitusiin, jos se alkaa erittää möhnää päästään, meillä on jonkinlainen haju siitä, miten homma toimii. Ongelma oli se, ettei kukaan tiennyt, miten paljon fantille pitää syöttää happoa, että se alkaa futaamaan. Koska oma kappaleeni on tällä hetkellä lainassa, en kykene tarkastamaan määriä tässä. Muistaakseni kyse oli jostain 200 grammasta, mutta en vakuuta, että näin oli. Koska se ei näennäisesti alkanut toimia, tyrkättiin elefanttiin lisää happoa, ja vaikutuksen kiihdyttämiseksi annettiin vielä barbituraatteja. Niitä annettiin liikaa, elefantin hengitystiet turposivat umpeen ja se tukehtui. Tietysti lehdistö innostui uutisesta, että LSDtä tutkivat tiedemiehet tappoivat viattoman elefantin.

Toinen isku oli kaikkien psykedeelien vetäjien täysin syyttä ihannoima Tim Leary. Huxley ja eurooppalaiset tutkijat saivat pidettyä hänet aisoissa. Hän oli monessa mielessä tyypillinen amerikkalainen, juuri sellainen "PARTY ON, WAYNE!"-jätkä, jota hipit pitivät suurena profeettanaan. Tietysti tämä näkemykseni on värittynyt henkilökohtaisilla mieltymyksilläni, koska itse pidän Huxleyn Aldousia lähestulkoon älykkäimpänä ja empaattisimpana ihmisolentona, joka tällä pallolla on kävellyt. Ei pidä unohtaa, että hänkin hairahtui joskus juttelemaan skientologeille. Kuitenkin, Aldousin kuoltua Leary sai potkaista ilman vastustusta täysillä käyntiin hippivallankumouksensa, jonka seurauksena LSD levisi räjähdysmäisen nopeasti kaduille, muuttui epäpuhtaaksi ja alkoi aiheuttaa ongelmia, kun sitäkin alettiin väärinkäyttää kuten mitä tahansa huumetta. Tässäkään vaiheessa se ei ollut laitonta. Se kiellettiin vuonna 1966 Kaliforniassa, ja vuotta myöhemmin koko Yhdysvalloissa. Lopullinen niitti tälle kaikelle tuli kuitenkin vuonna 1969, Mansonin Perheen suorittamien murhien myötä, kun joukko psykedeelisiä huumeita käyttäviä nuoria, johtajanaan ehkä historiamme suurin syntipukki, tappoi rikkaita valkoisia ihmisiä. Se tavallaan sulki ovet siltä, että psykedeelisiä huumeita voitaisiin enää koskaan laillistaa, koska aina voidaan vedota siihen kaaokseen, joka huipentui noihin murhiin vuonna 1969. Kyse on pienten ja hienovaraisten sattumien johtamisesta toisiinsa, valtavasta verkosta joka on kudottu pienistä säikeistä, ja jotka muovaavat meidän nykyistä maailmankuvaamme merkittävästi. Tämän jälkeen koe elefanteillakin on uusittu, ilman barbituraatteja, eivätkä eläimet tehneet juuri muuta, kuin hoippuivat paikallaan ja yrittivät peittää itsensä heinällä.

En sano, että kenenkään tulisi nyt mennä kadun kulmaan kyselemään lappuja joltakin epämääräisen näköiseltä hipiltä. Luultavasti sillä mitä saat ei ole mitään tekemistä LSD:n kanssa. Se, minkä tahtoisin nähdä tapahtuvan, olisi älyllisen ja järjellisen suhtautumisen palaaminen tähän kaikkeen, tutkimuksen laillistaminen ja jatkaminen siitä mihin se jäi 60-luvulla, koska todellisuudessa ihminen on kaikesta tästä tämän hetkisestä kehityksestään velkaa tuolle psykedeeliselle kokemukselle. Kary Mullis käsitti DNAn olemassaolon ja kopioitumisen periaatteen happopäissään, Steve Jobs kehitti maailmaa mullistavat koskettelulelunsa, Bill Gateskin totesi sen olleen elämässään merkittävä tekijä, puhumattakaan kaikesta minulle vähänkään merkittävästä taiteesta, joka tuntuu lähes poikkeuksetta olevan psykedeelipäissään tehtyä: Neurosis, Jimi Hendrix, Huxley, South Park, ei näitä ole edes järkeä alkaa listata.

Vaikka psykedeelit olisivat laillisia, en silti juoksisi lähimpään apteekkiin väärennetyn reseptin kanssa hakemaan niitä. Päihteetön elämäntapani on minulle luontaisin ja täydellisin tapa elää ja käsittää tätä maailmaa, silti kannattaisin psykedeeliterapian käyttöönottoa hoitomuotona niille, joista siitä voisi olla TODELLISTA, merkittävää hyötyä. Ainoat itseäni tässä asiassa kiinnostavat aspektit ovat migreeni, jonka takia alunperinkin kiinnostuin LSDstä (Hoffman yritti alunperin valmistaa migreenilääkettä. Minä tahtoisin tietää, kuinka tämä aine vaikuttaa auralliseen migreeniin: syventääkö se kokemusta, vai lopettaako se kohtauksen kokonaan?) ja kuoleman parempi hahmottaminen. En tahtoisi tämän maailman olevan niin hölmö, että kaikkea pitäisi käyttää vain siksi, että se on laillista, mutta niin se nyt vain tuntuu olevan. Tästä syystä huumausaineiden täydellinen laillistaminen ei toimi, mutta mielestäni tutkimuksen kuristaminen estää meitä ymmärtämästä näiden asioiden todellisia, mielipiteiden ja pelkojen värittämättömiä olemuksia.

Ja ollakseni täysin rehellinen, ei minunkaan tajuntani nyt mitenkään täysin peukaloimaton ole. Olen juonut tämän tekstin kirjoittamisen aikana kolme kuppia kahvia, joten kehossani on noin 300 milligrammaa kofeiinia (perustuen siihen oletukseen 1,25 desilitraa sisältää noin 90 milligrammaa kofeiinia. Minun kuppini on hieman päälle kaksi desilitraa, joten tuokin saattaa olla alakanttiin heitetty arvio.) Lisäksi olen  nauttinut yhden suklaapatukan, joten kehossani on luultavasti n. 61 milligrammaa teobromiinia.Yhdessä nämä aineet vaikuttavat lievästi tajunnantilaani. Jos valvon enemmän, olen alttiimpi vaikutuksille väsymyksen voimasta (puhumattakaan kaikista niistä luontaisista aineista, joita kehoni siinä vaiheessa tuottaa jo itsenäisesti), ja voin selkeästi tuntea niiden suuremman yhteisvaikutuksen.

Nyt ehkä kuitenkin keskityn ja katson tuota dokumenttia kuitenkin vähän pitemmälle, kuin ensimmäiset 11 minuuttia. Piti vain saada tämäkin asia ulos systeemistä tässä välissä. Tiedän kirjoittaneeni samoja asioita aiemminkin, ja itseni toistaminen ärsyttää itseäni suuresti, mutta tiedän myös suurimman osan ihmisistä olevan niin laiskoja, ettei kukaan jaksa penkoa 1200 tekstin joukosta sitä yhtä, johon olisin voinut viitata.

7 kommenttia:

  1. haha iha vitu hyvä

    VastaaPoista
  2. Onko arvon blogistille tullut koskaan emotionaalisesti herkistynyt mielentila kofeiinia nauttineena?

    Kysyn lähinnä, että onko kofeiinilla ja iNFP:n välisyydessä jokin, joka pistää irrationaalisesti tunteet liikkeelle. VÄlillä on kirjoitellut flow tekniikalla sanoituksia ylös suurella vimmalla, johon on vaikuttanut suuri herkistyminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tajunnut jotenkin yhdistää tuollaista kofeiiniin, kun sitä tavaraa ei virtaa meikäläisen suonissa kuitenkaan kauhean säännöllisesti, kun taas irrationaaliset tunnereaktiot tuntuvat enemmän tai vähemmän säännöllisiltä :D

      Jotenkin tuntuu, että mikäli INFPinä ei pääse purkamaan sitä luontaista taipumusta tuntemiseen ja myötäelämiseen (jota minulle tulee hyvin paljon tämän epävirallisen "ammattini", "terapeutin/shamaanin", roolissa), tunteminen jotenkin kasaantuu. INFPejä kuitenkin kuvaillaan "Parantajiksi", joten uskoisin tällaisen myötäelämisen ja empatian olevan hyvin vahva ja luontainen eteenpäin ajava voima. Mikäli sitä puolta itsestään ei pääse ilmaisemaan ns. normaalilla tavalla, se purkautuu ulos ryöppyinä. Vaikka en olekaan hyvä itkemään oikeasti, tunnen valtavaa mielenliikutusta lukiessani esimerkiksi jonkun kirjoittamia muistokirjoituksia minulle täysin tuntemattomista ihmisistä, koska tunnen tuon ihmisen tuskan menetyksen johdosta. Lisäksi musiikki esimerkiksi herkistää melko vahvasti.

      Eli lyhyenä vastauksena, en ole tajunnut tutkia asiaa siltä kantilta, josko kofeiinilla olisi varsinaista vaikutusta. Väsyneenä voi olla, että se vahvistaa niitäkin tuntemuksia aika paljon.

      Poista
  3. Okei! Itselleni juuri kahvi saa ajatukset ja assosiaatiot lievästi kasvamaan, joka johtaa musiikin sekä sanoituksia kuunnellessa voimakkaisiinkin tunteisiin. En ole tutkinut tai löytänyt mitään tätä enempää, mutta vahvasta, lähes spirituaalisesta tunteesta on kysymys.

    Onko terapeuttina oleminen ollut raskasta koskaan?
    Minä saan välillä niin voimakkaita empatisia kokemuksia, että voin melkein tuntea todella miltä toisesta tuntuu. "Kärsimykseen osaa ottava" on oikea sana, paikallinen nasarettilainen.
    Mutta nykyään olen alkanut hieman hylkiä tätä nasarettilaisena olemista, sillä jos ihmiset jostakin jauhavat niin negatiivisista asioista ja tapahtumista ja huomaan että ne negatiiviset fiilikset saavat oman mielialan valtaan myös, tavallaan kuin imisin sitä negatiivista myrkkyä itseeni.
    En halua omaa egoani kohoittaa, mutta minulle tulee mielikuva jostakin metsän laidalla asuvasta druidista, jolta onnettomat elämäänsä elävät ihmiset tulevat kysymään neuvoa ja hakemaan parempaa oloa ja kun he ovat hakemansa saaneet, he poistuvat kiittämättömästi South park hengessä: "Thänx!"

    Toisaalta en, mä siitä mitään oikeastaan haluaisikaan kun alkaa miettiä. Kukin hoitaa oman osansa ja vaikka tuntuu et kyynisyys on ainoa keino selvitä nyky-yhteiskunnassa, ikinä ei saa antaa sille ainakaan liikaa periksi. Eikös sekin ole jonkinmoista kyynisyyttä, että mies antoi osansa muille ja ihmiset saivat miehestä jotakin itseensä? Kaikki muut on toissijaista.

    VastaaPoista
  4. Palatakseni vielä huume- ja päihdekeskusteluun. Tuen täysin päihteetöntä elämän tapaa, vaikka osa ajastani kuluukin sokerilientä, kofeiinia ja nikotiinia kuluttaessani. Välillä nämäkin aineet aiheuttavat morkkiksen itselleni.

    Lainatakseni, tämän kohdan voi myös kääntää toisinpäin:
    "En tahtoisi tämän maailman olevan niin hölmö, että kaikkea pitäisi käyttää vain siksi, että se on laillista--". Osa ihmisistä käyttää, myös siksi, että sen kuuluisi olla laillista ja tavallaan tukee passiivisesti sen laillisuusaseman muutosta. Tietenkään kukaan täysin absolutisti kaikinpuolin tuskin alkaan alkaa trippailemaan happopäissään, jos/kun haluaisi laillisuusaseman muutoksen, mutta ainakin se on keino perustella omaa päihdekäyttäytymistä.

    Vaikka Frank Zappa ei täysin päihteetön ollut- kahvin ja tupakan voimalla työnsä hoiti- pidän hänen tavastaan, että hullua musiikkia voi soittaa ja säveltää ilman huumeita. Tosin puhutaan että Zappa oli kokeillut noin kymmenen kertaa tätä myös Suomessa kiisteltyä pyhää muinaista yrttiä 60-luvulla, muttei pitänyt sitä miellyttävänä substanssina.


    ps. vitsailen aina lukion biologian 2. kurssista, että kun suoritin sitä toista kertaa reputettuani sen ensimmmäisellä kerralla. Tajusin kirjasta lukemani tekstin, kun asetin itseni solutasolle pienen pieneksi tarkkailijaksi ja sain kokeesta 8 arvosanan ja jos olisin ollut hapoissa olisin saanut kiitettävän. En mitenkään voi epäillä DNA:n ja LSD:n yhteyttä tässä asiassa.

    VastaaPoista
  5. Mulla on myös hyvin vahvasti tuo kokemus että imee itteensä toisten kärsimystä. Ihan kun joku suodatin johon ympäristön henkinen paska tarttuu. Monessa ihmisessä vetoaa jotenkin se tuttu tie tai tila mitä ne käy läpi. Itse on kulkenut ja selvinnyt siitä hengissä ja suht terveenä ja haluaisi opastaa sen ihmisen tänne missä on helpompi hengittää.

    Oon nähnyt sen dna vai kromosomi tuplakierrehommelin joskus todella tarkasti unessa. Psykedeelit on jollain tasolla kuin unennäkemistä hereillä.

    VastaaPoista
  6. Uskon, että tuo toisten terapioiminen tulee tuon yhdistelman Introvert Intuitive Feeling Perceiving lähes jokaisessa kohdassa alleviivattuna, kuten liikanimikin ("Parantaja") antaa ymmärtää. Introverttinä ihminen on riittävän ulkopuolinen muiden ihmisten suoranaisiin kokemuksiin, intuitiivisenä riittävän avoin ottamaan kokemuksia vastaan, tuntevana ja kokevana ihmisenä taas kyvykäs asettamaan itsensä toisen ihmisen asemaan ja synnyttämään vahvaa empaattista ymmärrystä toisen ihmisen ajatuksille. Tämän lisäksi olen huomannut, että tämä kielellinen ilmaisu on itselläni melko isossa osassa: Ihmiset keskustelevat kanssani, prosessoin heidän ajatuksiaan heille itselleen jotenkin ymmärrettävään muotoon, jolloin he ehkä itsekin ymmärtävät kunnolla, mitä siellä sielussa tapahtuu. En edes yritä väittää, että ajatukset olisivat jotenkin minusta lähtöisin, vaan autan näitä ihmisiä lähinnä ilmaisemaan itseään, koska ymmärrän etteivät kaikki vain löydä sanoja samalla tavalla.

    Itse näen tämän auttamisen kahdella tavalla: Ensinnäkin se on hyökkäys kyynisyyttä ja passiivisuutta kohtaan. Se katkaisee osaltani sen kierteen, ettei kukaan muka välitä kenestäkään, jättää ihmisille jonkinlaisen hyvän teon siemenen, jota on mahdollista antaa eteenpäin. Se on vastarintaa kylmyyttä ja tyhmyyttä kohtaan, eikä se ole minulta pois. Toisekseen se on minulle hyvin kiintoisa alue, koska se valottaa ihmismielen toimintaa ja tarjoaa minulle lisää erilaisia subjektiivisiä näkemyksiä ja maailmankatsomuksia, joiden kautta voin kyseenalaistaa omaani. Se ei ole minulta pois, mutta tuon enempää en varsinaisesti hyödykään siitä enempiä. Se on vain kokemuksellista, johon voi myöhemmin varovaisesti referoida "eräs ystäväni oli kerran vastaavassa tilanteessa.." henkisillä tarinoilla.

    Mietin joskus, miksi monien ihmisten helvetin raskaatkaan jutut eivät juuri satuta minua. Sitten tajusin sen johtuvan siitä, että ilmaisen itseäni niin paljon. Se valuu koko ajan vähän kerrallaan ulos kuvina ja ääninä, joita teen täysin tajunnanvirtana. Kaikki ihmettelevät aina, miten teen niin huumeista musiikkia, mutta ehkä sekin on vaikutusta siitä, että olen kuunnellut niin monien huumeiden käyttäjien, myyjien, läheisten ja ties keiden asioita ja huolia, että jossain mieleni kolkassa vain puran niitä tunteita, joita jonkin tietyn ihmisen näkökulma ja elämäntilanne on minussa herättänyt. Esimerkiksi tuota Mr. Mule-levyä nettiin ladatessani mietin, että miten olen laulanut naisen lähdöstä ja huumeista, kun ei elämässäni ole koskaan sellaista tilannetta ollut, mutta sitten tajusin sen olevan aivan suoraan erään tutun parin vuoden takainen elämäntilanne parin minuutin biisissä. Se on vielä tullut ulos harvinaisen suoraviivaisena, tavallisesti asiat ovat ehkä hieman kryptisempiä, jopa itselleni.

    Mutta uskon, että osaltaan juuri siitä syystä etenkin nämä INFPit tuntuvat saavan tästä blogista jotain konkreettista irti, että kerrankin voi myötäkokea ja tuntea jonkun vähänkin samanlaisen ihmisen tuntemuksia ja ajatuksia, ilman että tarvitsee aina ajatella olevansa se yksinäinen voodoo-huru-ukko jossain metsämökissä parantelemassa ihmisiä. Ja osaltaan jo sen kautta tämä on mielestäni (ja toivoakseni) lunastanut paikkansa internetissä, vaikka kävijöitä onkin n. sata kertaa vähemmän, kuin minkä tahansa 16-vuotiaan tytön meikkiblogissa.

    VastaaPoista