perjantai 6. syyskuuta 2013

Rakkaudesta & Kärsimyksestä.

Rakkaus taitaa pohjimmiltaan olla jotakuinkin sitä, kun toisen ihmisen kärsimys ja oma avuttomuutesi sen edessä tuntuvat raskaammalta, kuin mitkään taakat joita olet saanut omalla kohdallasi kantaa. Sitä, kun tunnet oman pienuutesi, kyvyttömyytesi ja mitättömyytesi kasvavan vain sen takia, ettet kykene auttamaan sitä ihmistä, jota tahtoisit auttaa kaikkein eniten. Niin se on ainakin minun kohdallani tuntunut olevan, oikeastaan aina. Rakastin isovanhempiani, heidän kärsimyksilleen, isoäitini tapauksessa fyysisille ja isoisäni tapauksessa sittemmin henkisille, en mahtanut mitään. Se voimattomuus, sen aiheuttama ahdistus oli rakkautta. Äärimmäistä välittämistä. Toki rakkaus on niitä asioita, joita yleisesti pidämme "hyvinä" (oikeampi sana taitaa olla miellyttävä). Mutta ahdistuksen tai kärsimyksen väittämistä pahoiksi asioiksi vain siksi, että ne ovat tunteina epämiellyttävämpiä, on näiden asioiden yksinkertaistamista. Ne ovat vaikeampia asioita, koska ne ovat puhdistavia tuntemuksia. Ne kääntävät meidän katseemme itseemme, ne asettavat meidät oikeaan perspektiiviin ja näyttävät meille oman heikkoutemme, joka on punottu sisään siihen välittämiseen, ymmärrykseen ja kaipaukseen, joka antaa meille suurimman ilomme. Rakkaus on kaikkea tätä, ne miellyttävät ja epämiellyttävät tuntemukset. Siltä pohjalta uskallan sanoa rakastavani. Koska minulla ei ole aikoihin ollut näin paskaa päivää. Eikä minulla itselläni ole mitään varsinaista syytä surumielisyyteen, minun asiani ovat kai paremmin kuin hyvin. Tämä kaikki on myötäkärsimystä, äärimmäistä empatiaa ja varovaisia toiveita siitä, että myrskyisten merien jälkeen toinen saisi vihdoin jo rauhassa yrittää löytää oman suuntansa.

Tämä voimattomuuden tunne on tässä kaikesta pahinta. Se tuo aina mieleeni isoäitini kuoleman, sen jättämän voimattomuuden trauman. Koska hän oli sairastanut syöpää koko ikäni ja selvinnyt siitä aina, olin täysin varma, että se ihminen tulee vaikka ennemmin putoamaan lentokoneesta (hänen tapauksessaan erittäin epätodennäköinen kuolinsyy), kuin kuolemaan syöpään. Ajattelin aina, että jonkinlainen kohtalo estää sen. Siksipä hänen syöpään kuolemisensa tuntui äärimmäisen kovalta iskulta maailmankatsomustani kohtaan. Siksi tuntui siltä, että matto oli todellakin vedetty alta. Kuuntelin Neurosiksen The Eye of Every Storm levyä koko tuota seuranneen ajan. Silloin varsinaisesti aloin aktiivisesti kirjoittaa tänne, joten tämä kaikki alkaa kai olla jo uudelleenkirjoittamista. Voi sitä surutyötä lukea sieltäkin. Pappa sanoi silmät kyynelissä, että paskemmasta tekstistä on annettu kaiken maailman pulitzerejä ja muita, ja tämä luultavasti jää koko maailmalta näkemättä. Se oli kaikin puolin hajottavaa aikaa.

Neurosiksen A Season In The Sky etenkin tuntui suurimmalta mahdolliselta surutyöltä. Sen sanoitus tiivisti kaiken sen voimattomuuden, luulon siitä, että käsitykseni rakkaudesta olisi vääristynyt tuon seurauksena. Mutta ei. Todellisuudessa menetys ja voimattomuus eivät vääristä tai hävitä rakkautta. Ne lujittavat sitä. Ne tekevät selväksi sen, ettet sinä yksin ole minkäänlainen yli-ihminen tällä planeetalla. Sinä tarvitset aina muita ihmisiä voidaksesi olla oma itsesi. Koska olet oma itsesi vain ja ainoastaan suhteessa muihin ihmisiin. Ei ole erilaisuutta ilman samanlaisuutta, ei ole olemassa mitään toista ilman yhtä, kaikki paradoksit, joita huumepäissään voi ihmismieli keksiä, ovat aivan yhtä totta selvinpäin, kun asioita ajattelee pitemmälle. Rakkaus on kärsimystä, mutta myös kärsimys, toisen puolesta kärsimys, on rakkautta. Sen ei tarvitse olla kompromisseja ja uhrauksia, se voi olla omaehtoista, myötätuntoista ja kirkkaana ihmisestä toiseen loistavaa valoa. Joskus sen katseleminenkin riittää satuttamaan, joskus se parantaa. Valo on aina sama, meidän perspektiivimme siihen muuttuu. Se on samaan aikaan hienointa, kauneinta, puhdistavinta ja pelottavinta, mitä ihmismielessä voi asustaa. Se sama ajatus oli myös yhtenä osana Cloud Atlasta, ehkä suurimpana ja voimakkaimpana voimana koko elokuvassa, ja siksi se herkisti minutkin. Koska ymmärsin samalla sen puolen itsestäni. Rakkaus ei varsinaisesti ole ollut tabu, olen vain suhtautunut siihen aika helvetin kovin varauksin, koska se ei mielestäni ole koskaan ollut sitä, mitä ihmiset hakevat rakkaudelta; alkuhuumaa, feromoneja, kemiallista ja hormonaalista epätasapainoa, joka rauhoittuu kyllä äkkiä. Kun huomaat kärsiväsi, ymmärrät myös rakastavasi..

1 kommentti: