tiistai 10. syyskuuta 2013

Passion & Detachment

Olen usein luomisia katsellessani ja kuunnellessani miettinyt, että missä suhteessa niissä on minua. Niiden tekeminen on minulle sitä meditaatiota, minätöntä olemista ja toimintaa, jota jotkut kokevat psykedeelipäissään tai väittävät kokevansa istuessaan hymistelemässä rivissä kaikkien muiden hymistelijöiden kanssa jossain ohjatun joukkohulluuden simulaatiossa. Ainakin uskon sen olevan minulle samaa kokemusta, eilen areenasta katsomani dokumentti luomisesta nimenomaan vahvistaa käsitykseni siitä, kun ilmeisesti improvisoidessa otsalohko häivyttää minuutta sääteleviä toimintoja. Se on nimenomaan kaiken tekemiseni ydin. Se on se kokemus, jonka tarvitsen kaikelta musiikilta, tai se ei ole minulle juuri minkään arvoista. Tästä syystä myös perinteiset, turvalliset ja helpot ratkaisut tuntuvat minusta aika helvetin tylsiltä.

Silti tiedän, että niin musiikissa, kuin kuvataiteessakin omaan melko vahvan käden jäljen. Minkä tahansa tekeleen tunnistaa minun tekemäkseni, vaikka se "minä" on silti ollut jossakin aivan muualla. Eikös silloin pitäisi tulla sellaista rompetta, millä ei ole tekemistä minun kanssani? Tämä on se suuri dilemma, joka on mietityttänyt minua vuosia ja laittanut pohtimaan, onko jokin itsekeskeinen superego jossakin tuolla tajunnan pinnan alla väijymässä minua kriiseinensä ja neurooseinensa? Tästä syystä olen viimeaikoina kiinnostunut myös enemmän siitä mahdollisuudesta, että kävisin jossakin hypnoosissa. Vaikka en usko menneisiin elämiin, olisi minusta mielenkiintoista kuulla, kuka minun egoni oikein kuvittelee olleensa mennessä elämässään, jotta saan jotain perspektiiviä siihen, miten suuruudenhullu, tyhmä ja vaarallinen tämä mahdollinen alitajuinen voima oikein on. Nyt kuitenkin, lueskellessani Laura Archera-Huxleyn Love & Workia, joka on yhden Aldousin psilosybiini-tripin raportti jonkinlaisella kommenttiraidalla varustettuna, sain jonkinlaisen vastauksen tuohon pohdintaani siitä, miten voin olla irti kokemuksesta, jossa olen niin vahvasti läsnä.

Aldous lainasi Bhagavad-Gitaa (jonka muuten sattumalta löysin viime viikolla pertunmaalaiselta kirpputorilta kahdella eurolla, ja joka nyt pomppasi lukulistalla pari pykälää ylöspäin), jossa kuvailtiin kolmenlaisia taistelijoita:sattwat, rajasit ja tamasit, ensimmäiset inspiraation energian ajamia, toiset toiminnan enrgian ajamia ja kolmannet velttouden energian vaivaamia. Aivan sama, miten nämä nähdään uskonnollisista perspektiiveistä, siihen en nyt ota kantaa, tässä keskityn psykologiseen puoleen. Sattwaa kuvattiin näin:

"The doer without desire
Who does not boast of his deed
Who is ardent, enduring
Untouched by triumph
In failure untroubled:
He is a man of sattwa (The energy of inspiration)"

Huxley jatkoi selventämällä: "One can see what it is - he is not involved even though he is involved up to the limit." Tajusin sen vastauksen olevan siinä kysymyksessä itsessään. Minua ei kiinnosta, minkälaisen vastaanoton tekemäni asiat saavat, jaksan tehdä samaa asiaa niin kauan, kuin se on minusta inspiroivaa ja sitä kautta palkitsevaa, mutta muiden tunnustus tai haukut eivät vaivaa minua. Ne eivät kuitenkaan voi parantaa tai huonontaa tekemisiäni juuri mitenkään, ne ovat minusta irrallisia asioita. Suhtaudun tekemisiini intohimoisesti tekemisen itsensä takia, siksi että inspiraatio on itseään ruokkiva liekki. Mutta itse tekeminen tuntuu aina lähinnä kanavoinnilta, ikään kuin vain johtaisin vaikkapa tämän ihmisten kuuntelun myötä keräämiäni tuntemuksia ja muiden kärsimyksiä johonkin uuteen, ideoiden ja ajatusten ja kuvien ja äänten maailmankaikkeuteen, jossa niillä ei varsinaisesti ole enää tekemistä keidenkään meidän kanssa. Ne eivät enää ole niitä samoja kokemuksia, joita nämä ihmiset kävivät läpi kertoessaan asioitaan minulle. Ne ovat minun alitajuntani tulkinta siitä, miten olen toisen ihmisen kokemukset käsittänyt. Se on sama asia, kuin uudestaan ja uudestaan tallennettu tiedosto, jonka laatu huononee koko ajan. Se tunne, jonka ilmaisen vaikkapa musiikissa, ei ole yhtä vahva kuin se tunne, joka minulle ilmaistiin jossain tilanteessa. Mutta se on se kokemus, joka minulla on siitä jäljellä. Koska saan ruokkia tuota inspiraatiota, jaksan tehdä kaikkea muutakin elämässäni, eikä voitto tai tappio jää vaivaamaan minua millään tavalla. Huxley taas selvensi tuolla sitä, että tekijä suhtautuu intohimolla siihen, että saa tuntea olonsa irralliseksi, intohimo ja irrallisuus, jotka kietoutuvat toisiinsa. En tiedä vielä, mitä tälläkin informaatiolla teen, mutta ymmärränpä itseäni kai nyt hieman paremmin noiltakin osin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti