Tajusin tänään hyvin voimallisesti, että tämä elämäni murrosvaihe ei ota laantuakseen. Se voimistuu. Kaikki ne rakenteet ja asiat, joiden olen kuvitellut tuovan tasapainoa elämääni, joiden olen luullut olevan keskeisessä asemassa tässä uudessa alkavassa elämänvaiheessa saattavatkin olla vain transitiovaiheen välineitä. Tänään näin jotenkin elävästi, lähes konkreettisesti tämän todellisuuden vain sulavan, häviävän tyhjiin. Tajusin, että lopultakin olen kuitenkin yksin tässä kaikessa tulevassa. Kaikki on nyt täysin epävarmaa, se mihin tämä löytynyt käsitykseni rakkaudesta tulee minut johtamaan, vai tuleeko se johtamaan minua yhtään mihinkään, mitä työ tulee tekemään minulle, miten suhteeni soittamiseen muuttuu ja mitä kulkee mukana ja mitä jää. Tajusin elämäni olevan tällä hetkellä yhtä vitun kaaosta. Ei tietoakaan siitä tasapainosta, jota näin vielä vaikkapa viime viikolla. Osa minusta hymyilee. Juuri se osa, jonka jotenkin koen olennaisimmaksi ytimeksi minussa, yksinäinen kulkuri, se joka virnistää rehellisestä ilosta ja innostuksesta, kun muut kääntävät päänsä sähköisen melun edessä, se joka kulkee kaaoksessa ja varjoissa, vaikka valossa näkisi eteensä.
Kuuntelen tässä Neurosiksen Pariisin keikkaa, ja uusimman levyn At The Wellin korostuvat sanat "In a Shadow World we hide in Light" tuntuvat juuri nyt osuvan. Suurin osa siitä on sellaista henkistä kokemista, jota en edes osaa tai kykene ilmaisemaan sanoin, sellaista ymmärrystä siitä, että juuri nyt minun valoni on muiden varjo. Ja jos tulisin täältä valoon, pääsisin pakoon tältä elämältä, omalta mieleltäni, mutta olisin väärässä paikassa. Piilottelisin muiden seassa, yrittäisin olla jotain mitä en ole. Tänään pääsin yhteisymmärrykseen eräästä tähän liittyvästä asiasta, josta nyt kuitenkaan ei ole syytä puhua tässä yhteydessä tämän enempää. Kryptisyys sallittakoon, kun kyseessä on sellainen asia, joka ei enää ole minun, mutta jossa saan silti olla mukana niin tahtoessani tavalla, joka tuntuu minulle ehkä hieman luonnollisemmalta kuin se tapa jolla nyt osallistun. Tämä varjo tuntuu nyt luonnollisemmalta, kuin se valo joka voisi olla edessä. Kaikki tämä epävarmuus ja sekaiset tunteen, minä otan ne mukaani, kannan ne syvemmälle pimeään ja teen niistä jotain uutta. Tämä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän jokasyksyinen prosessi, vaikkakin se tuntuu aina muuttavan sävyään jonkin verran. Nyt kuitenkin tiedän, että seuraavaksi edessä on ainakin musiikillisesti se portti, jonka tahdoin tulevan jo viime syksynä. Tämä vuosi on tuonut hienoja kokemuksia ja hyviä juttuja, mutta nyt on edessä jotain muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti