Musiikki & kaaos

Löysin kirpparilta kirjoituskoneen vitosella, uusi mustenauha pitäisi vain hommata varmaan toisella samanmoisella kustannuksella. Hyvä minä, hyvä kirpparit. Yleltä oli näköjään tullut taas tuo dokkari Scott Walkerista, sen innoittamana laitoin sitten miehen tuotannon taas soimaan ja aloin pohtia musiikkia. Aloin alunperin kuunnella hevimeteliä, koska se oli vastenmielistä, kaoottista, siitä ei meinannut saada mitään selvää, parhaimmillaan se oli vähän pelottavaa ja helvetin vihaista. Sitten siihen tottui. Sen lisäksi se saavutti maailmanlaajuisen suosion ja yleisen hyväksynnän osaksi pop-kulttuuria, mistä syystä se myös vakiintui, standardisoitui ja kesyyntyi. Ei tämän päivän death metalkaan ole Sentencedin alkupään levyjen kaltaista, vaikka ne soittaisivat täysin samoja biisejä, niin ne eivät enää tee samoja asioita. Se on silti vakiinnutettua, turvallista, helppoa. Siitä on raskaus vitun kaukana. Hevi ei ole enää raskasta musiikkia. Itse käsitän raskauden sinä, että sitä musiikkia on raskasta kuunnella: Se aiheuttaa tuntemuksia, joita ihminen ei välttämättä tahdo kokea ja käsittää. Hevin tehtävä ei enää aikoihin ole ollut aiheuttaa mitään sellaista, jopa black metal koittaa vain kuulostaa mahdollisimman geneeriseltä ja turvalliselta black metallilta. Tästä syystä hakeudun aina kaoottisemman, oikeasti raskaamman musiikin pariin. Tiedän, että Scott Walkerissakin on siihen vähän liikaa rakennetta, mutta se on silti rakennettu niin kiehtovalla tavalla, että sitä kuuntelee pakostakin ihmettyneenä. Lisäksi Scott Walker saa minut näköjään aina pohtimaan suhdettani musiikkiin, joten selkeästi se on hyvää ja inspiroivaa musiikkia.

Totta kai korva tottuu kaikkeen, kaaoksesta huomaa aina säännönmukaisuutta ja siihenkin tottuu. Noise ei kuitenkaan ole koskaan täyttänyt jotenkin meikän tarkoitusperiä, koska se taas ei ole kuitenkaan riittävän "kuljettavaa" ollakseen inspiroivaa. Se on monesti vain joku hikinen ja finninaamainen hevari jossain nurkassa yksinään kitaravahvarin kanssa huutamassa, että "MINÄ TEEN MUSIIKKIA JOTA KUKAAN EI SAA KOSKAAN KUUNNELLA!" Sitten se julkaisee sen yhdellä C-kasetilla ja piilottaa vasempaan sukkaansa, jonka hautaa vaatehuoneensa perälle. Se on vähän turhan itsetarkoituksellista, se raja on jotenkin hiuksen hieno ja helvetin vaikea selittää. Tarkoitan, että musiikissa pitää olla jotakin sellaista, kuin Swansissa ja Neurosiksessa ja Godspeed! You Black Emperorissa ja kaikessa näissä: Jokin visio, henki, joka kuljettaa sen koko paskan läpi ilman kompromissejä, äänen ja voiman ehdolla. Se visio voi olla myös yhden ihmisen päästä, mutta se ei ole mikään Yngwie Malmsteenin tunnin kitarasoolo, se on vaan egoboostia, julkista masturbointia, ei musiikin tekemistä musiikin omilla ehdoilla.  Siitä syystä nautin Walkerin ja Giran kaltaisten tekijöiden musiikista, koska koen sen jonkinlaiseksi huru-ukkojen universaaliksi vertaistukiryhmäksi, en tunne oloani niin vitun yksinäiseksi näiden näkemysteni kanssa ja uskon, että jos seuraan tätä epämääräistä intuitiota, voin itsekin joskus vuosien päästä löytää sellaisia soittajia, jotka tajuavat, mitä oikein yritän ajaa takaa..

On todella turhauttavaa plarailla puolentuhannen levyn hyllyä läpi ja tajuta, että tietää mitä tahtoo kuunnella, mutta tietää ettei sellaista musiikkia ole tehty riittävästi. Tiedän, että sellaista kyllä on tehty, mutta monesti siihen suuntaan menevät yritykset ovat liian kesyjä, liian "lapasessa". Siksi esimerkiksi tuo Kauko Röyhkän Nartun live-levyltä napattu Pois Valoista sai meikässä aikaan hyvinkin positiivisiä värinöitä. Kerrankin tällaista musaa, mitä olen saanut duunailla lähinnä yksinäni, kun ei kukaan muu tajua kaoottisesta hakkaamisesta ja ulvomisesta riittävästi. Jos jollain on Tuomari Nurmion, Howlin' Wolfin, Tom Waitsin ja Beefheartin lisäksi tiedossa tuollaista meininkiä, niin meikäläisen levyhyllyn täytteeksi saa ehdotella kaikkea vastaavaa. Meikä nimittäin nauttii hyvin harvasta musiikista yhtä paljon, kuin kaaoottisesta bluesista. Tahtoisin yhden sellaisen porukan, jonka kanssa voisi kierrellä baareissa soittelemassa tuota Mr. Mule -levyä, sekä tuota vanhempaa Vihreät Kalat -lättyä. Taidanpa ostaa tuonkin levyn, kunhan jossain välissä on rahaa.