perjantai 27. syyskuuta 2013

Musiikista ja viinasta.

Meikäläinen on käyttänyt tämän aamupäivän (11-13 välinen aika on tässä taloudessa aamupäivä) lähinnä taas sen miettimiseen, miten raskaasta musiikista on tullut niin tylsää ja yhdentekevää paskaa. Minä en tahtoisi juuri muuta, kuin että se potkisi minua ylös, tekisi oloni vähän vaikeaksi ja näyttäisi mistä kana kusee. Sen sijaan suurin osa tänäkin vuonna tehdystä suomalaisesta raskaasta musiikista on aivan yhdentekevää. Ei siis mitenkään varsinaisen huonoa, mutta ei herätä ihan kauheasti fiiliksiäkään. Koska sanoitukset ja ajatukset niiden takana ovat minulle todella tärkeä osa tunnelmaa ja ilmapiiriä ja kaikkea, vaivaa todella paljon, ettei kukaan sano yhtään mitään. Voihan sitä länkyttää nussimisesta ja zombeista ja tappamisesta maailmanääriin, sitten sanoa haastattelussa, että "haha, joke joke, täytyy päästellä ulos höyryi ettei tapa getää niiq oikeessa elämässä. Oikeesti me ollaan lupsakoita hevijanttereita ja tykätää ottaa vähän viinaa......" nämä haastettelutkin alkavat käydä tylsiksi. Onnekseni olen kyllä saanut myös huomata, että ajatuksia keskivertohevarinkin silmien takana saattaa levyä väsätessä vilahtaa vähän enemmänkin, kuin muutamia vuosiakaan sitten, ja tästä kehityksestä olen mielissäni. Sitten kun vielä saadaan se vielä jotenkin päin ulos, ja ehkä tarkoitetaankin sitä mitä sanotaan, niin aletaan saada aikaan jotain mielenkiintoista.

En edes väitä, että uskoisin oman tekemiseni näyttäytyvän ulkopuoliselle yhtään merkityksellisempänä. Sillä onkin merkitystä vain minulle itselleni, eikä minua kiinnosta onko sillä merkitystä muille, koska minun täytyy kuitenkin tehdä sitä siitä huolimatta. Siitä syystä en mielelläni tällaisessa yhteydessä tiputtele edes niitä minua ärsyttävimpiä nimiä, koska en todellakaan tahdo halventaa sitä arvoa, joka sillä tekemisellä varmasti tekijälleen on. Minulle sillä vaan ei ole mitään arvoa, ja tämä blogi sattuu olemaan se paikka, missä vuodan tämän suuntaiset vitutukset ulos. Täällä ei arvostella levyjä tai bändejä, korkeintaankin nostetaan sellaisia juttuja, jotka on vitun siistejä. Toisaalta olen joskus miettinyt, että voisin tehdä silloin tällöin muutamia haastatteluja, saadakseni tekosyyn keskustella mielenkiintoisten ihmisten kanssa mielenkiintoisista asioista.

Toki tiedän, että suurin osa tästä kulttuurisesta dissosiaatiostanikin johtuu lähinnä siitä, etten juo viinaa, jolloin viinaa juovat perusjätkät näyttävät minulle monesti lähinnä aikaansa ja omaa lahjakkuuttaan hukkaavilta ja tappavilta juopoilta. Eivät tietysti kaikki. Ei koskaan kaikki. Eikä kaikki juominen ole tuollaista. Ja sitä tavanomaista sössönsöötä. Tässä maassa pitää aina ottaa takaisin, ettei näyttäydy keuhkoavana absolutistina (jollainen minä tietysti epäilemättä olenkin), eihän sellainen voi koskaan tajuta, mitä juominen on. Vaikkakin suurin osa niistä on nimenomaan niitä, jotka ymmärtävät näitä amatööridokaajia paremmin, mitä se todellinen juominen on. Minä en ole, mutta tunnen niitäkin. Kun aikansa katselee kaikkea tätä, oppii tuntemaan kaikenlaisia tyyppejä. Eikä mikään tapa ole toista parempi. Ei se ole yhä eikä edelleenkään minkäänlainen paremmuuskysymys. Sellaisen siitä tekevät lähinnä ne, jotka tuntevat itsensä alemmiksi ja yrittävät syyttää siitä muita. Jokainen tulee itsensä ja nuppinsa kanssa toimeen eri tavalla, jokainen tekee omat valintansa pärjäämisensä suhteen. Minua se vituttaa siinä vaiheessa, kun näen miten se musiikin ohella vähän ryyppääminen vaihtuu ryyppäämisen ohella vähän soitteluksi.

Silti yksi parhaista ystävistänikin on sellainen, joka ei ole kauheasti soittamisen kanssa tekemisissä kuin keikoilla, muutamissa treeneissä vuodessa ja levyjen nauhotuksissa. Se ei tarkoittaisi, etteikö musiikki olisi hänellekin pääasia, se on vain jonkinlaisella olosuhteiden tuomalla tauolla tällä hetkellä. Lisäksi hänen silmistään näkee sen, että vaikka hän on taipuvainen hassutteluun ja yleiseen hulinaan, siellä ollaan kuitenkin koko ajan itse puikoissa. Osataan rauhoittua, kun tajutaan että hommat lähtevät kädestä. Se on melko harvinaista. Olen myös saanut nähdä, miten minulle tärkeistä ihmisistä on kasvanut lintujen ja käärmeiden sijasta liskoja ja korppikotkia, miten se hidas muutos on tapahtunut, ja pillu ja ryyppääminen ovat vieneet fokuksen pois siitä, missä se alunalkaen oli. Sellaista on minusta ehkä kaikkein raskainta katsoa. Ne ovat niitä asioita, mitkä rakentavat meikäläisen ympärille jotain linnantornia, ei mistään vitun norsunluusta, vaan tiilistä ja kaikesta ylimääräisestä romusta, jota ympärillä vain sattuu lojumaan. Ei meikällä olisi koskaan edes varaa (rahallisesti tai moraalisesti) norsunluutorniin. Vaikka olisihan sellainen siisti tuossa kerrostalon takapihalla.

Tämä on taas näitä päiviä, kun tykittelen Pig Destroyeria ja kirjoitan jonkun miljoona biisiä valmiiksi odottelemaan, että saadaan varattua jostain kaikkien kiireisiin aikatauluihin sopiva reikä, jolloin voidaan mennä treenikselle. Tekisi mieli vaan repiä tämä bändi irti tästä kaupungista, töistä, kouluista, ihmisistä, viedä se johonkin sellaiseen maahan, josta ei tunne ketään ja keskittyä tekemään tätä. Sitten kun tuntee sieltä liikaa ihmisiä, muuttaa taas jonnekin missä voi vaan tehdä sitä ja keskittyä olennaiseen. Mikään muu ei juuri kiinnosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti