sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Mielen vapaus tehdä ja mennä miten tykkää.

Jotenkin aina yhtäkkiä tulee sellaisia äärettömän kauniita, pieniä hetkiä jolloin miettii, miten kukaan voi tarvita huumeita tajutakseen miten vitun siisti paikka tämä maailma on, ja miten helvetin hieno asia olemassaolo on. Kävin ihan lyhyellä kävelyllä ja ihan arkisesti ja normaalisti kävelin vain tuossa Lyseon takana kulkevaa polkua. Jotenkin äkkiä, yhtäkkisenä valaistuksena vain käsitin, että ei saatana, tästä suoraan ylöspäin oli ääretön määrä pelkkää tyhjyyttä! Avaruutta, järjettömän isoa ja pitkää ja korkeaa ja suurta ja mitätöntä tyhjää tilaa kaikelle mahdolliselle materialle, ja sen jokaisen atomin jokaisen pienimmän osan väleissä sinkoilee vielä koko ajan kaikkea sellaista, jolle meillä ei ole juuri mitään muita kuin epämääräisiä nimiä ja konsepteja, mutta ei oikeastaan mitään hajua siitä, mitä vittua se oikein on. Tottakai sitä luulisi, että näihin tällaisiin kokemuksiinkin tottuisi n. miljoonannen kerran jälkeen, mutta ei se vain mene niin. Jokainen tuollainen oivalluksen hetki tuntuu aina yhtä täydellisen uudelta, vaikka se olisi sama asia jonka olet oivaltanut monet kerrat. Sitä on todella hankala selittää. Joskus ne ovat tuollaisia ympäristöä koskevia kokemuksia ja ymmärryksen hetkiä, joskus joitain ihmisyyttä ja olemassaoloa koskevia valaistumisia, joskus taas vaikkapa jonkin levyn lopullinen avautuminen, luonteeltaan erilaisia ja tuntemustensa puolesta vaihtelevia.

Tietysti voimakkaimmilta tuntuvat sellaiset äkilliset käsitykset, jotka koskevat itseä, ja joiden sävy on usein omasta näkökulmasta hankala. Sellaisia mahan pohjassa tuntuvia painoja, jotka pakottavat kohtaamaan itsensä sellaisena, kuin kaiken paskan alla todellisuudessa on. Sellaisten kokemusten anti on tietenkin aina arvokasta, mutta on monesti ihmisestä kiinni miten nopeasti sitä kohti suostuu katsomaan. Olen saanut kehitettyä tämän syklin melko nopeaksi: Joku ihminen tarjoilee minulle sellaisia puolia itsestäni, joiden näkeminen on minulle epämieluista, suutun heti, kiellän saman tien, rauhoitun, alan tutkia asiaa objektiivisesti ja toivottavasti jo saman illan aikana kykenen sulattamaan tämän puolen. En ole siis pitkävihainen, mutta saatan vaikuttaa räiskyvältä ja epätasapainoiselta. Yritän vain saada sen pakollisen suuttumuksen, luontaisen puolustuskeinon, äkkiä pois tieltä. Se ei palvele ketään, sen tarkoitus on vain suojata egoa ymmärrykseltä. Kun sen on johtanut jollakin johdattimella turvallisesti maaperään, voi energiaa käyttää johonkin muuhun.

Suurin osa noista voimakkaista, positiivisista valaistumisen kokemuksista tulee lähes poikkeuksetta luonnosta. Koska luonnossa ihminen kokee vapauden ja rajattomuuden vahvemmin, kuin missään muualla. Mitä enemmän taivasta, sen vapaampi sielu. Se ei ole vangittu näihin tavanomaisiin laatikoihin, joissa vietämme aivan liikaa aikaa. Mitä vangitumpi ruumis, sen vangitumpi sielu, siksi en käsitä miten olemme voineet jalostua tällaiseksi urbaaniksi lajiksi. Minä huomaan selkeän eron heti lähtiessäni maalle. Töissä hoidin kaikki duunit ja luin vielä päältä 100 sivua noita esseitä, katsoin kolmetuntisen elokuvankin ja kun olisin kerennyt vielä tehdä vaikka mitä kaiken meditaation ohessa, tänne tullessa tuntuu etten ole saanut mitään aikaan, vaikka eihän sekään nyt täysin pidä paikkaansa. Olen kyllä piirrellyt ja kaikkea muuta, mutta yleisvire on minulla koko ajan häiriintyneempi.

Tässä viime yönä tuolle Huxleyn The Doors Of Perceptionille vastapainoksi piirtämäni kuva, jonka pointtina on se, että tajunta ja maailman kokeminen on jokaiselle täysin subjektiivinen asia, ja jokainen kokee koko maailman täysin omalla tavallaan.

Some Doors Are Different.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti