tiistai 24. syyskuuta 2013

Mickey.


He raahasivat hänet ylös takahuoneen sohvalta varttia yli kahdentoista. Hän tunsi  kaksien vahvojen käsien tarttuvan molempiin hartioihinsa, pujottautuvan  kainaloiden alta ja riuhtaisevan hänet voimalla ylös. Hän ynähti ja murisi humalaisesti. Avattuaan silmänsä hän alkoi vähitellen tajuta missä oli, kuka oli ja mitä hänen olisi tarkoitus tehdä. Takahuoneen himmeässä valossa hän pystyi erottamaan pienen pöydän ja seinällä roikkuvan peilin. Hän näki humalaiset kasvonsa, harittavat silmänsä ja sotkuisen tukkansa. Häntä raahattiin väkisin paskaisen lattian poikki kohti ovea, jonka takaa hän erotti epämääräisten ihmisjoukkojen hälinän.
                             ”Aina tätä saatanan samaa...” huokasi toinen häntä raahaavista miehistä. Hän käännähti tuttua ääntä kohti ja tunnisti tämän managerikseen.
                             ”Hei! Mitä me taas ollaankaan tekemässä..?” Hän kysyi hymyillen vaimeasti.
                             ”Keikka, Mickey, keikka. Taas tätä samaa vitun paskaa sun kanssa. Aina niin vitun päissään, mikset vois jo rauhottua?” Manageri  murahteli hampaidensa välistä katsomatta vanhaa ystäväänsä päinkään.
                             ”Ei se vaan käy enää niin, Henry.” Mickey, joka hiljalleen alkoi muistaa nimensä ja naamansa välisen yhteyden, sanoi väsyneesti. ”Ei näin vanhana enää muuteta tapoja. Näin ne hommat vaan toimii. Tästä hautaan.. Eihän sitä nyt enää jaksa...”
                             Mickeyn puoliksi raahautuvat jalat kolistelivat lasisia pulloja ympäri saastaista lattiaa. Manageri ja häntä kantava järjestyksenvalvoja avasivat oven, jonka takana lämmittelevän bändin soittajat odottivat hermostuneina. Yleisö oli selkeästi kärsimätön, eikä kukaan ollut osannut sanoa heille, koska illan pääesiintyjä saataisiin hereille ja lavalle.  Osa oli suuttunut ja lähtenyt jo kotiinsa, ajatellen koko illan olleen pelkkää rahan ja ajan hukkaa. Jos kuluttaja käyttää arvokkaita, muuten nukkumiseen meneviä tuntejaan arki-iltana jonkun juopon odotteluun, niin olisi toki aivan kohtuullista, jos se saakelin juoppo ilmestyisi edes lavalle! Toiset puolestaan käyttivät odotuksen suoman mahdollisuuden hyödykseen ja keskittyivät täyttämään päätänsä ravintolan kalliilla oluella. Niinhän illan pääesiintyjäkin oli ilmeisesti päättänyt tehdä.
                             Lämmittelijänä oli soittanut jokin paikallinen, nuorten miesten bändi, joka aloitteli pitkää ja kivistä tietään musiikin parissa. Mickey kykeni helposti muistamaan ne alkupään päivät. Rahattomuuden, nälän, paskat keikat ja kusettavat keikkajärjestäjät, jotka vetivät pari satasta joka välistä ja antoivat hänelle kympin illan lopuksi. Mickey hymyili surullisesti nuorille miehille, jotka katsoivat häntä puoliksi ihaillen ja puoliksi pelokkaina.  Eihän heidän uransa tulisi olemaan lähellekään samanlainen, kuin hänen. Tänä päivänä oli internet ja kaikki se. Nytkin yksi noista nuorista miehistä näpytteli vain puhelintaan, eikä nostanut katsettaan siitä pääesiintyjän raahustaessa ohi. Liian kiireinen päivittämään elämäänsä internetiin elääkseen elämäänsä, Mickey ajatteli. Äkkiä hän tunsi itsensä helvetin vanhaksi ja vihaiseksi, hänen teki mieli hakata tuolta pennulta nenä poskelle. Skarppaa, saatana!
                             Manageri jätti hänet huojumaan lavan reunalle verhon taakse tapellakseen äänekkäästi keikkamyyjän kanssa. Mickey raapi päätään ja naksautti niskaansa pari kertaa. Kohta hän pääsisi tekemään sen ainoan asian, jota koki elämässään koskaan osanneensa. Hän oli melko humalassa, ja kaikki tuntui jotenkin tylpältä, mutta hän tiesi soittamisen sujuvan siitä huolimatta. Se sujuisi aina. Sen kanssa hänellä ei koskaan ollut mitään ongelmaa. Henry tuli takaisin ja käski hänen mennä lavalle välittömästi. Mickey käänsi hänelle selkänsä, kaivoi taskustaan tupakan puolikkaan ja sytytti sen.
                             ”Ei täällä saa polttaa. Kyllä sinä sen tiedät helvetin hyvin!” Henry tiuskaisi. Tämän miehen managerointi oli vanhentanut häntä ennenaikaisesti varmasti vuosikymmeniä. Aina enemmän ongelmia, kuin ratkaisuja.  Tappeluita, kusetusta, liiallista ryyppäämistä,  aina ongelmissa poliisin kanssa. Mickey katsoi häneen ja he kumpikin tiesivät, että tämä valssi oli tanssittu loppuun monta kertaa ennenkin.  Lopultakin Mickey teki aina juuri niinkuin tahtoi ja Henryn tehtävä oli lähinnä kulkea perässä paikkaamassa tuhoja.  Hän huokaisi syvään. Mitä muutakaan hän olisi voinut enää tehdä.
Mickey poltteli puolikkaan tupakansa loppuun ja tumppasi sen kalliilla kengällään. Hänellä oli aina hyvät kengät. Hänen nähdäkseen koko elämä oli kenkien valinta kysymys. Oikeat kengät oikeaan tilanteeseen, ja kaikki meni hyvin. Sateella ei vituta yhtään niin paljon, jos kengät pitävät vettä ja sukat pysyvät kuivina. Ja keikkansa hän soitti aina parhaissa kengissään. Muuten hän olikin pukeutunut vanhoihin ja kuluneisiin vaatteisiin, huonosti istuviin puvun housuihin ja eri puvusta otettuun takkiin.  Hänen takkuiset hiuksensa roikkuivat partaa puskevilla poskilla ja hänen otsansa kiilteli hiestä.
                             Mickey astui verhon takaa lavalle, parhaat päivänsä nähneelle persialaiselle matolle, joka näytti siltä kuin siihen olisi tumpattu parikin tupakkaa.  Etulamppu hohkasi kuumuuttaan kuin parin metrin päähän raahattu auringolle ja esti häntä näkemästä yhtään mitään eturiviä pitemmälle pimeyteen. Ihmiset olivat hiljentyneet ja kääntyneet katsomaan lavalle jännittyneinä. Mickey naksautti sormensa lähinnä peittääkseen käsiensä lievää vapinaa. Hänen sydämensä hakkasi lujaa, aivan kuin se olisi koittanut hakata tiensä läpi hänen rintakehästään.
                             Hän istuutui ison, mustan pianon eteen penkille ja hengähti syvään. Hän varjosti silmiään ja koitti katsoa yleisöön päin. Hän hymyili humalaisesti ja kurotti lähemmäs hänelle tarkoitettua mirkofonia, joka alkoi kiertää ja päästi terävän vingahduksen ennen kuin asettui.
                             ”Kiitos kaikille teille kärsivällisyydestä.. Ja hyvää iltaa.” hän sanoi jopa lähes ujosti. Hän kääntyi pianoa kohti ja alkoi soittaa.  Musiikki virtasi ulos hänestä kuten aina ennenkin, vapaana, kauniina,  puhtaana asiana. Hänen ei tarvinnut keskittyä siihen lainkaan. Hänen ei tarvinnut olla paikalla lainkaan. Hänen ei tarvinnut pohtia huomista krapulaa tai kriitikoiden arvosteluja vanhan kehäraakin kolhuisista päivistä tai itkunsekaista ylistystä koskettavasta tulkitsemisesta, hänen ei tarvinnut olla lähelläkään koko tilannetta. Samat tutut kappaleet soittivat itse itseään, hän kuuli oman äänensä laulavan tuttuja sanoja, kertovan tarinoita menneiltä vuosilta, kaikki se tuntui hänestä tutulta ja turvalliselta. Hän oli kotonaan tässä tilanteessa. Ainoassa turvapaikassa, joka oli kantanut häntä läpi elämän.
                             Hän ei ajatellut ajan kulkua. Hän tiesi soittaneensa suunnilleen tunnin, kuten aina ennenkin. Koska oli arki-ilta, monet olivat jo lähteneet koteihinsa. Lavan eteen raahattu aurinko esti häntä näkemästä juuri ketään, mistä hän oli osittain kiitollinenkin. Hänelle oli puhuttu etukäteen jotain loppuun myydystä paikasta. Toisaalta hän ei ollut juurikaan keskittynyt keskusteluun, joten Henry oli yhtä hyvin saattanut puhua jostakin seuraavan viikon keikasta.
                             Mickeyn sormet soittivat hänet illan viimeiseen kappaleeseen, ne soittivat sen läpi viimeisiin nuotteihin ja hän kiitti yleisöään kärsivällisyydestä hänen kanssaan. Hän käveli lavalta suoraan baari tiskille ihmisten läpi. Hän huomasi yllättävänkin monien jääneen, ja useat paljon häntä nuoremmat miehet ja naiset pysäyttivät hänet pyytääkseen nimikirjoituksia ja kehuakseen keikkaa. Mickey vastaili heille kohteliaasti, mutta väsyneesti, hän oli mielestään selvinnyt keikan aikana aivan liikaa ja tahtoi vain uuden oluen.  Tiskille päästyään hän napsautti sormiaan ja baarimikko oli salamana hänen edessään.
                             ”Napsauta sormias vielä kerran ja lennät ihan vitun nopeasti pihalle täältä, mulle on aivan vitun sama mitä soitat ja missä.” Baarimikkokin oli nuorempi. Mickey alkoi tulla siihen kiusalliseen ikään, jossa kaikki ovat nuorempia kuin hän. Hänen ikätoverinsa olivat kaikki joko tappaneet itsensä, tai tappaneet jonkun muun ja päässeet linnaan. Hän tunsi olonsa kadotetuksi sieluksi, joka oli jäänyt nuoruuden limboon selvittämään keskeneräisiä asioita. Asioita, jotka eivät välttämättä koskaan selviäisi.
                             Mickey nyökkäsi baarimikolle nöyrän anteeksipyytävästi ja pyysi oluen. Hän oli oppinut ajat sitten, että rähinöintiä kannatti välttää aina silloin, kuin se ei ollut väistämätöntä. Tai kun ei ollut liian kännissä.  Hän katseli ympärilleen ja huokaisi tuoppiinsa. Maailma oli niin paska. Oli ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Vaikka hän tuli toimeen niin tai näin, sai maksettua yksiönsä vuokran ja suurimman osan laskuista ajallaan, hänellä ei ollut mitään eläkesuunnitelmaa.  Eikä mitään muutakaan suunnitelmaa sen paremmin. Hän oli valmistautunut vain ja ainoastaan jatkamaan tätä, kunnes saisi riittävästi rohkeutta kerättyä tappaakseen itsensä. Se olisi hänen palveluksensa Henrylle. Kaikesta vaivasta. Hän tappaisi itsensä ja tekisi managerinsa rikkaaksi, tai ainakin kohtuullisesti toimeentulevaksi.  Tai ainakin hän saisi hieman rahaa. Toivottavasti.
                            
Mickey ja Henry seisoivat viimeisellä tupakalla baarin ulkopuolella. Katulamput saivat märän asfaltin kiiltämään. Oli varhaissyksy, päivät olivat harmaita ja yöt pimeitä. Henry työnsi Mickeylle pari satasen seteliä käteen ja kiitti siitä, että tämä oli kyennyt edes soittamaan, olihan sekin kai jo jotain. Mickey nyökkäili vain vaimeasti takaisin ja mietti jo nukkumista. Hän hyvästeli pitkäaikaisen managerinsa ja lähti raahautumaan kostean tuoksuisten katujen läpi kohti yksiötään.
                             Katulamput valaisivat hänen tietään heittäen pitkiä heijastuksiaan takaisin märästä kadusta. Hänen päästessään omalle, huonommalle asuinaluelleen hän tosin huomasi taas niiden räpsivän enemmän. Osa oli täysin pimeänä. Sellaista se on nykyään aina ja joka paikassa. Huonommat alueet eivät kiinnosta ketään ja niistä tulee nopeasti turvattomampia. Täälläkään ei ollut mitenkään tavatonta kuulla aseiden laukauksia yöaikaan, ei se mitenkään jokaöistä herkkua ollut, mutta ei nyt ihan vierastakaan.
                             Puoli neljältä Mickey saapui kotiinsa. Hän yritti kulkea hitaasti kaikuvassa rappukäytävässä, mutta se oli yllättävän vaikeaa noinkaan humalassa. Hänellä kesti hetken aikaa ennen kuin avain sopi lukkoon, pienen tönäisyn jälkeen ovi aukesi ja rappukäytävän valo tulvi sisään pieneen yksiöön. Hän laittoi kirjahyllyn laitaan kiinnittämänsä lukulampun päälle, se oli asunnon ainoa valo television lisäksi. Hän avasi senkin, ennemmin juuri valoksi kuin katsoakseen sitä. Hän selasi kuitenkin kanavia läpi. Kaikilla joko myytiin jotain tai lähetettiin jonkinlaista keskustelua, jossa lähinnä työttömät tuntuivat raivoavan toisilleen. Keksisivät jotain parempaa käyttöä rahoilleen ja öilleen.
                             Mickey asteli pieneen keittiösyvennökseensä ja tiskasi odottavien velvollisuuksien vuoresta itselleen lasin, johon laski hieman rasvan makuista vettä. Hän oli ajan myötä tottunut sen outoon sivumakuun, mutta mietti silti toisinaan, että puhdas vesi on kyllä melko keskeinen edellytys ihmisarvoiselle elämälle. Hän ei tuntenut oloaan mitenkään kauhean arvokkaaksi. Kyllähän ihmiset hänet tunnistivat, mutta hän sai silti kuljeksia kadullakin rauhassa. Monet korkeintaan kuiskivat perään, jotkut kyselivät nimikirjoituksia tai tahtoivat välttämättä tarjota oluen. Hän vastasi jokaiseen tarjoukseen kuitenkin kieltävästi, ellei ollut jo valmiiksi baarissa olut kädessään. Silloinkin hän piti huolen siitä, että joisi vain sen yhden tarjotun oluen ja lähtisi sen jälkeen kotiin jollakin huonolla tekosyyllä. Hän tunsi silti vahvasti, että hän oli jäänyt elämänsä vangiksi. Saadakseen soittaa musiikkiaan ihmisten edessä hänen piti tehdä niin paljon kaikkea luontonsa vastaista, että hän mietti joskus oliko koko touhu sen arvoista. Mutta ei hän osannut tehdä mitään muutakaan. Ei häntä kiinnostanut tehdä mitään muutakaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa. 
                             Mies istui sohvalle ja hieroi pömpöttävää mahaansa katsellen sitä laskuhumalan tuomalla mietteliäisyydellä. Olisiko hänen kuitenkin joko lopetettava ryyppääminen tai eläminen? Tietystikään ensimmäinen ei ollut vaihtoehto, jos hän päätti jatkaa jälkimmäistä, koska hän ei vain voinut sietää ihmisiä selvinpäin. Hän ei jaksanut katsella heitä, eikä soittaminen selvinpäinkään tulisi kysymykseen. Jos hän puolestaan päättäisi tappaa itsensä, hänen ei tarvitsisi pohtia myöskään ensimmäistä kysymystä. Itsemurha olisi oikea vastaus kaikkeen. Jokaiseen kuviteltavissa olevaan yhtälöön se oli x, joka sopi ja täydensi lausekkeen kauniisti ja täydellisesti, partaveitsen terävällä tarkkuudella.
                             Partaveistä hän olikin usein pitänyt kaulallaan. Hänella oli siinä suhteessa ehkä taipumusta jonkinlaiseen romanttiseen hölynpölyyn. Hän oli ottanut kaapista suvussa monien sukupolvien ajan kiertäneen vanhan partaveitsen, jollaisia ei nykypäivänä enää käytetty mihinkään muuhun kuin itsemurhiin, pitänyt sitä kaulallaan ja miettinyt, että lähtisi juuri sen partaveitsen kautta. Se olisi hänelle jotenkin tärkeää, että hänet löydettäisiin juuri se veitsi käteen puristuneena omasta verestään.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuola poskella sohvaltaan epämääräiseen päänsärkyyn ja krapulaiseen pahoinvointiin. Olo ei ollut mitenkään älyttömän paha, olihan hän tajunnut juoda edes lasin vettä ennen nukkumaan menoa. Tai sammumista. Joskus se raja on vähän häilyvä. Ei tosin eilisen tapauksessa, hän oli melko selkeästi vain sammunut avoimen television eteen.  Nyt siellä pyörivät mainokset, mehua, polkupyöriä, pesuainetta, aivan sama mihin aikaan hän istui television eteen, se yritti aina myydä hänelle jotain. Se oli hänestä todella vastenmielistä. Hän siirtyi sähköpianonsa eteen ja soitteli sitä hetken aikaa. Sitä hän ei myisi koskaan. Ei vaikka menettäisi asuntonsa maksamattomien vuokrien takia. Jotkut asiat olivat pyhiä. Sähköpiano oli sellainen asia.
                             Hänellä olisi keikka tänäkin iltana. Samassa kaupungissa, mutta eri paikassa. Eilinen olisi tähän verrattuna hieno ravintola. Tämän paikan kohdalla oli kyse kapakasta, jolla ei ollut edes kunnon lavaa. Eikä lämmitteleviä esiintyjiä. Tänään hän olisi omillaan, mutta toisaalta omiensa joukossa. Päähän potkittuja, elämänsä vangitsemia luusereita koko porukka! Nistejäkin, niitähän oli nykyään joka helvetin paikassa. Niitä ei päässyt pakoon vaikka yritti mennä minne, huumeet vaan vaihtuvat kalliimpiin elintason noustessa.
                             Mickey ei ollut koskaan välittänyt huumeista. Hän ei varsinaisesti pitänyt sekaisin olosta, hän joi lähinnä jaksaakseen ihmisiä. Siksi hän ei kokenut että tahtoisi varsinaisesti kiihdyttää tai turruttaa mieltään. Silti hänelle oli täysi mysteeri, miksi hän sitten oli valinnut alkoholin. Ehkä sitä oli vain niin helppo kaataa kurkusta alas. Se se varmaan oli. Ei mitään huumeiden säätämisen vaivaa tai vaikeutta. Sen kun kävelet tiskille, jos baarimikko ei huomaa sinua heti niin napsautat sormiasi. Sen ne kaikki tuntuvat kuulevan, vaikka musiikki soisi täysillä. He kyllä kertovat nopeasti sinulle, ettei se napsuttelu toimi enää. Mutta toimii se. Aina se toimii.
                             Mickey kävi nopeasti suihkussa pesten suurimman osan krapulasta ja monen päivän hiestä pois niskastaan.  Kuuma vesi tuntui korventavan kaiken ylimääräisen pois. Hän nieleskeli sitä hieman ja hieroi saippuaa silmistään. Hän ajatteli voivansa mennä paskaiseen räkälään soittamaan, mutta tekisi edes sen tyylillä. Hän ajatteli, että voisi juoda vähän vähemmän. Olihan tänään kuitenkin hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä, kuten vanhat ja kuluneet kliseet sanoivat. Jos hänella olisi helvetisti onnea, se saattaisi olla myös viimeinen päivä.
                             Hän ajoi partansa ja otti taas peilikaapista vanhan veitsen. Vasta nyt hänen mieleensä juolahti ajatus, että ehkä sillä ei edes kykenisi tappamaan itseään. Ehkä terä olisi niin tylsä, ettei se edes purisi hänen nahkansa läpi. Hän koetti sitä sormellaan. Se oli erittäin tylsä. Voi vittu, hän ajatteli päässään, kaikki nämä kerrat tässä peilin edessä hän on seissyt tylppä veitsi kädessään. Voisi nolottaa, jos joku tietäisi. Mutta ei kukaan tiedä. Eikä kukaan saa koskaan tietää.
                             Hän valitsi päälleen puhtaat vaatteet, joi lasin rasvaista vettä ja koetti keskittyä. Kello mateli hitaasti kohti iltaa, Henry soitti ja kertoi, että hänen tulisi olla paikalla seitsemältä. Hän lähti puolen jälkeen raahustamaan kohti kapakkaa. Tuntui siltä, että hänen täytyi työntyä paksun harmaan sään läpi, kuin jäänsärkijä. Hän tunsi olonsa vastenmieliseksi. Taas sinne, kaikkien ihmisten eteen, soittamaan samoja biisejä, joita hän oli soittanut vuosikausia, ei mitään uutta ohjelmistossa. Nyt se hetken rauha mielestä tuntui hänestä lähinnä vankilalta, loukunomaiselta rutiinilta, joka ei tarjonnut hänelle minkäänlaista helpotusta. Se näytti vain hänen oman luovuutensa jättämältä märältä läntiltä. Hänen kadonneen luovuutensa. Ehkä Henryn pitäisi kohta etsiä hänelle jokin ulkopuolinen tuottaja, joka voisi tehdä hänelle kappaleita uutta levyä varten. Sitten hän kiertäisi muutamassa televisio-ohjelmassa selittämässä jotain biiseistä, jotka eivät olisi hänen, aivan kuin omistaisi ne jollakin tavalla. Häntä kuvotti jo valmiiksi.

Mickey saapui baariin vartin myöhässä, poltteli tupakan kaikessa rauhassa oven edessä ja näytti sisältä viittilöivälle Henrylle keskisormea. Ei hänellä olisi kiire. Hän näki, että piano oli paikallaan, kaikki oli jo valmiina ja tehty. Yksi mies ei juuri soundcheckistä kostu. Hän astui sisään ja muutamat pöydissään istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. Kaikki tunnistivat hänet välittömästi. Putkimiehiä, yksinhuoltajia, parturikampaajia, työttömiä ja oman elämänsä lotossa kaksi oikein saaneita.  Mickey nyökkäsi kuitatakseen saamansa huomion ja käveli Henryn luo.
                             ”Miten sä et koskaan voi tulla ajoissa paikalle?” tämä kysyi väsyneesti, ei erityisemmin vihaisenakaan, mikä oli Mickeylle jopa hieman yllätys.
                             ”Taasko tästä pitää jauhaa.. Luulis sun jo tajuavan..” Mickey mutisi. ”Oon sentään selvinpäin. Vielä. Saattaa olla, että pysynkin, jos et ala ruikuttaa.” Hän yllättyi itsekin sanojaan. Oliko hän päättänyt olla selvinpäin tämän illan? Hän ei tiennyt.
                             Samassa joku  lyhyt mies asteli tiskiltä tuopin kanssa ja tyrkkäsi sen Mickeyn käteen, kätellen toista kättä innokkaasti.
                             ”Mä oon jo vuosia kuunnellut sun musiikkia! Kiitos, se on pitäny mut hengissä vaikeiden aikojen läpi!”  Mies oli mustahiuksinen, melko tukeva, näytti siltä, että hän oli viihtynyt tässä paikassa enemmän, kuin töissä.
                             ”Sitten meitä on kaksi.” Mickey hymyili valjusti ja hörppi olutta innottomasti. Mies alkoi samantien avautua hänelle avioerostaan, vanhemman poikansa itsemurhasta ja nuoremman masennuksesta, omista potkuistaan ja ryyppäämisestään, kuinka oli kuunnellut laskuhumalassa Mickey Barnesin levyjä ja ollut varma siitä, että tämän on täytynyt tuntea samoin noita biisejä tehdessään. Päässään Mickey ajatteli, että saattoi ollakin, hän ei kyennyt muistamaan paljonkaan miehen puheessa vilahtelevien levyjen teosta, koska oli ollut niin humalassa koko tuon aikakauden. Hän päätti soittaa jonkun noista kappaleista illalla, kun kerrankin oli joku joka tahtoi niitäkin kuunnella. Hän muisti ulkoa tasan yhden. Sillä siis mentäisiin, ilmeisesti.
                             Mies kertoi nimensä, mutta se vaipui saman tien unohduksiin, kuten suurin osa muustakin miehen selittämästä. Mickey kieltäytyi toisesta oluesta ja katseli ympärilleen, etsien tekosyytä irrottautua keskustelusta. Hän sanoi, että hänen täytyisi syödä jotain ennen keikkaa, pahoitteli ja poistui. Hän meni baarin lähellä olevaan pizzapaikkaan. Hän tilasi murtaen puhuvalta pizzerian omistajalta numeron 22, Mexicanan. Odotellessaan hän kuuli radiosta jonkun toimittajan puhuvan sattumalta hänen eilisestä keikastaan. Toimittaja tuntui nauttineen esityksestä. Hyvä. Vaihteeksi jotain positiivistakin palautetta.
                             Hän söi pizzansa hitaasti, yrittäen kuluttaa aikaa mahdollisimman paljon. Yhdeksän aikaan pizzerian omistaja tuli häätämään hänet pois. Soiton oli määrä alkaa kymmeneltä. Mickey meni takaisin baariin, hänen helpotuksekseen mies oli hävinnyt. Henry näytti selkeästi yllättyneeltä, kun hänen ei tarvinnut vielä tähän aikaan pitää illan artistin hiuksia tämän oksentaessa. Ei sillä, että hän olisi niitä muutenkaan pidellyt.
                             Mickey tilasi tiskiltä veden. Se oli parempaa, kuin hänen hanastaan tuleva vesi. Baariin alkoi kerääntyä vakioporukkaa. Heille taisi olla aivan sama, soittaisiko Mickey siellä vai ei. Ehkä heistä olisi mukavampi, jos hän jättäisi soittamatta, kuulisi keskustellakin paljon paremmin. Tasan kymmeneltä Mickey istuutui pianon taakse ja aloitti settinsä. Tuntia myöhemmin hän poistui sieltä väsyneiden aplodien saattelemana.  Tunnelma oli lähes täysin erilainen, kuin edeltävänä iltana, osin varmasti siksi, että Mickey itse oli selvänä. Hän istui hetken nurkkapöydässä Henryn kanssa. Kumpikaan heistä ei oikeastaan sanonut juuri mitään. Lopulta Henry nousi ja taputti miestä olalle, hymyillen rohkaisevasti.
                             ”Tällaista tämä voisi olla useamminkin, Mickey. Tällaista tämän kuuluisi olla.”
                             ”Miten vaan...” Mickey tuijotti pöytää mietteliäänä. Hän ajatteli, että tänään voisi olla loistava ilta kuolla. Sitten hän muisti tylsän veitsen. Ehkä hänen pitäisi käyttää tavallisia partateriä, vaikkakin se olisi tylsempi tapa kuolla. Ei yhtään niin dramaattinen ja täydellinen, kuin suvun veitsellä itsensä tappaminen. Hän tunsi pettymystä veitsen johdosta. Ehkä hän voisi käyttää sitä jollakin, joka voisi teroittaa sen? Olisiko se aivan hölmöä..
                             Mickey nousi ja lähti pois. Hän käveli raahautuvin askelin pimeydessä ja katulamppujen oranssissa valossa asunnolleen, pohtien koko ajan kaiken mielekkyyttä. Hänen täytyi lopettaa joko juominen tai eläminen. Se olisi hänen suuri valintansa. Se olisi tehtävä tänä yönä.  Jos hän jatkaisi elämää, hän jatkaisi juomista. Jos hän lopettaisi elämän, loppuisi myös juominen. Valinta tuntui selkeältä. Helpolta. Kivuttomalta.  Hän muisti taas tylsän veitsen. Noloa. Ehkä hänen onnistuisi kuolla jollakin muulla tavalla. Junan alle hyppääminen olisi nopea tapa lähteä. Hän muisti lukeneensa nuoruudessaan jonkun Kafkan novellin, jossa nuori mies juoksi junan alle muutamassa rivissä. Hänen loppunsa voisi olla samanlainen. Muutamia rivejä, piste, ja loput sivut tyhjää.
                             Hän saapui kämpälleen, avain kääntyi lukossa huomattavasti edellisiltaa nopeammin ja vaivattomammin. Voisi kai tällaiseenkin elämään tottua. Mikäli ei tarvitsisi koskaan kohdata ihmisiä.  Muut ihmiset laukaisivat hänen juomisensa. Hänen päänsä ei vain kestänyt ihmisiä.
                             Mickey kävi kusella ja asteli keittiösyvennökseensä. Hän katsoi tiskivuorta, jossa kasvoi joissakin kohdin jo hometta. Hän huokaisi ja alkoi alistuneesti tiskata. Mitäpä muutakaan sitä voi tehdä illalla, jos ei kerta meinannut ryypätä. Yllättäen tiskaaminen tuntui hänestä jotenkin rauhoittavalta. Hän katseli käsiensä mekaanisen toistavaa työtä, hän hinkkasi lian pois juoksevan veden alla, laittoi saippuaa rasvaiselle lautaselle ja pesi rasvan pois. Kädet kuivasivat astian pyyhkeeseen ja laittoivat sen kaappiin. Toisto. Toisto. Toisto. Hän sai kaiken tiskattua nopeammin, kuin oli kuvitellutkaan. Ehkä elämä voisi sittenkin näyttää paremmalta, mikäli hän lopettaisi juomisensa.
                             Hän päätti yrittää. Hän laittoi Henrylle viestin, ettei häntä tarvinnut häiritä muutamiin päiviin, mielellään ennen seuraavaa keikkapäivää. Hän aikoi laittaa elämänsä järjestykseen. Mickey tunsi positiivisuuden täyttävän mielensä. Hän pystyisi tekemään muutoksen. Hän pystyisi elämään vielä monia vuosia, saada aikaan jotain hyvää ja kaunista, nauttia elämästään täysin siemauksin.
                             Mies päätti juhlistaa uutta elämäänsä juhla-aterialla. Hän katsoi jääkaappiinsa. Vaaleaa, paksua vehnäleipää, voita ja vanha purkki maitoa. Pari kaljaa. Heti ensimmäisenä hän kaatoi kaljat lavuaariin, vihaisena siitä, että ne olivat siellä yhä piinaamassa häntä, vaikka hän oli juuri päättänyt tehdä muutoksen. Hän voiteli itselleen neljä leipää, laski itselleen lasin vettä ja meni sohvalle. Hän laittoi television päälle. Siellä pyöri jokin keskusteluohjelma. Juontaja nauratti yleisöä pilkkaamalla vierastaan, joka kiemurteli tuolissaan. Hän ei selkeästi ajatellut joutuvansa vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin tullessaan promotoimaan uusinta tekelettään. Mitä ikinä oli tehnytkään. Koko maailma oli niin helvetin mutkalla. Niin vinossa.  Mickey nautti juhlaillallistaan hartaassa hiljaisuudessa, tuijottaen televisiota mietteliäänä.
                             Yhtäkkiä hän veti suussa mössöytyneen leivän väärään kurkkuun. Se tukki hänen keuhkoputkensa. Hän yritti refleksinä yskiä sen pois, mutta ei onnistunut. Paniikki hiipi hänen tajuntaansa, kietoen sormensa hänen verisuontensa ympärille, puristaen niin että hän tunsi sydämen sykkeen päässään. Hänen kasvojaan kuumotti, hänen silmänsä vuotivat vettä. Hän tukehtuisi! Hän nousi ja yritti suoristaa selkäänsä. Hänen silmissään alkoi pimetä. Hän tunsi kaatuvansa lattialle, lyöden päänsä matkalla pöydän laitaan. Hän tunsi maton poskeaan vasten. Näkökenttä tuntui hämärtyvän, veren rummutus tuntui voimakkaampana ja pakottavana hänen päässään. Viimeinen asia, mitä kuoleva Mickey näki, oli television juontajan ivallinen hymy lähikuvassa.

2 kommenttia:

  1. Huomaa että Bukowski on tällä hetkellä ns. tapetilla :). Kerkesin jo tykästymään hahmoon ja sitten kävi niin kuin kävi. Hurmaavaa kohtalon ivaa

    JPR

    VastaaPoista