He
raahasivat hänet ylös takahuoneen sohvalta varttia yli kahdentoista. Hän
tunsi kaksien vahvojen käsien tarttuvan
molempiin hartioihinsa, pujottautuvan
kainaloiden alta ja riuhtaisevan hänet voimalla ylös. Hän ynähti ja
murisi humalaisesti. Avattuaan silmänsä hän alkoi vähitellen tajuta missä oli,
kuka oli ja mitä hänen olisi tarkoitus tehdä. Takahuoneen himmeässä valossa hän
pystyi erottamaan pienen pöydän ja seinällä roikkuvan peilin. Hän näki
humalaiset kasvonsa, harittavat silmänsä ja sotkuisen tukkansa. Häntä
raahattiin väkisin paskaisen lattian poikki kohti ovea, jonka takaa hän erotti
epämääräisten ihmisjoukkojen hälinän.
”Aina tätä saatanan
samaa...” huokasi toinen häntä raahaavista miehistä. Hän käännähti tuttua ääntä
kohti ja tunnisti tämän managerikseen.
”Hei! Mitä me taas
ollaankaan tekemässä..?” Hän kysyi hymyillen vaimeasti.
”Keikka, Mickey,
keikka. Taas tätä samaa vitun paskaa sun kanssa. Aina niin vitun päissään,
mikset vois jo rauhottua?” Manageri
murahteli hampaidensa välistä katsomatta vanhaa ystäväänsä päinkään.
”Ei se vaan käy
enää niin, Henry.” Mickey, joka hiljalleen alkoi muistaa nimensä ja naamansa
välisen yhteyden, sanoi väsyneesti. ”Ei näin vanhana enää muuteta tapoja. Näin
ne hommat vaan toimii. Tästä hautaan.. Eihän sitä nyt enää jaksa...”
Mickeyn puoliksi
raahautuvat jalat kolistelivat lasisia pulloja ympäri saastaista lattiaa.
Manageri ja häntä kantava järjestyksenvalvoja avasivat oven, jonka takana
lämmittelevän bändin soittajat odottivat hermostuneina. Yleisö oli selkeästi
kärsimätön, eikä kukaan ollut osannut sanoa heille, koska illan pääesiintyjä
saataisiin hereille ja lavalle. Osa oli
suuttunut ja lähtenyt jo kotiinsa, ajatellen koko illan olleen pelkkää rahan ja
ajan hukkaa. Jos kuluttaja käyttää arvokkaita, muuten nukkumiseen meneviä
tuntejaan arki-iltana jonkun juopon odotteluun, niin olisi toki aivan
kohtuullista, jos se saakelin juoppo ilmestyisi edes lavalle! Toiset puolestaan
käyttivät odotuksen suoman mahdollisuuden hyödykseen ja keskittyivät täyttämään
päätänsä ravintolan kalliilla oluella. Niinhän illan pääesiintyjäkin oli
ilmeisesti päättänyt tehdä.
Lämmittelijänä oli
soittanut jokin paikallinen, nuorten miesten bändi, joka aloitteli pitkää ja
kivistä tietään musiikin parissa. Mickey kykeni helposti muistamaan ne alkupään
päivät. Rahattomuuden, nälän, paskat keikat ja kusettavat keikkajärjestäjät,
jotka vetivät pari satasta joka välistä ja antoivat hänelle kympin illan
lopuksi. Mickey hymyili surullisesti nuorille miehille, jotka katsoivat häntä
puoliksi ihaillen ja puoliksi pelokkaina.
Eihän heidän uransa tulisi olemaan lähellekään samanlainen, kuin hänen.
Tänä päivänä oli internet ja kaikki se. Nytkin yksi noista nuorista miehistä
näpytteli vain puhelintaan, eikä nostanut katsettaan siitä pääesiintyjän raahustaessa
ohi. Liian kiireinen päivittämään elämäänsä internetiin elääkseen elämäänsä,
Mickey ajatteli. Äkkiä hän tunsi itsensä helvetin vanhaksi ja vihaiseksi, hänen
teki mieli hakata tuolta pennulta nenä poskelle. Skarppaa, saatana!
Manageri jätti hänet
huojumaan lavan reunalle verhon taakse tapellakseen äänekkäästi keikkamyyjän
kanssa. Mickey raapi päätään ja naksautti niskaansa pari kertaa. Kohta hän
pääsisi tekemään sen ainoan asian, jota koki elämässään koskaan osanneensa. Hän
oli melko humalassa, ja kaikki tuntui jotenkin tylpältä, mutta hän tiesi
soittamisen sujuvan siitä huolimatta. Se sujuisi aina. Sen kanssa hänellä ei
koskaan ollut mitään ongelmaa. Henry tuli takaisin ja käski hänen mennä lavalle
välittömästi. Mickey käänsi hänelle selkänsä, kaivoi taskustaan tupakan
puolikkaan ja sytytti sen.
”Ei täällä saa
polttaa. Kyllä sinä sen tiedät helvetin hyvin!” Henry tiuskaisi. Tämän miehen
managerointi oli vanhentanut häntä ennenaikaisesti varmasti vuosikymmeniä. Aina
enemmän ongelmia, kuin ratkaisuja. Tappeluita, kusetusta, liiallista
ryyppäämistä, aina ongelmissa poliisin
kanssa. Mickey katsoi häneen ja he kumpikin tiesivät, että tämä valssi oli
tanssittu loppuun monta kertaa ennenkin.
Lopultakin Mickey teki aina juuri niinkuin tahtoi ja Henryn tehtävä oli
lähinnä kulkea perässä paikkaamassa tuhoja.
Hän huokaisi syvään. Mitä muutakaan hän olisi voinut enää tehdä.
Mickey
poltteli puolikkaan tupakansa loppuun ja tumppasi sen kalliilla kengällään.
Hänellä oli aina hyvät kengät. Hänen nähdäkseen koko elämä oli kenkien valinta
kysymys. Oikeat kengät oikeaan tilanteeseen, ja kaikki meni hyvin. Sateella ei
vituta yhtään niin paljon, jos kengät pitävät vettä ja sukat pysyvät kuivina.
Ja keikkansa hän soitti aina parhaissa kengissään. Muuten hän olikin pukeutunut
vanhoihin ja kuluneisiin vaatteisiin, huonosti istuviin puvun housuihin ja eri
puvusta otettuun takkiin. Hänen
takkuiset hiuksensa roikkuivat partaa puskevilla poskilla ja hänen otsansa
kiilteli hiestä.
Mickey astui verhon
takaa lavalle, parhaat päivänsä nähneelle persialaiselle matolle, joka näytti
siltä kuin siihen olisi tumpattu parikin tupakkaa. Etulamppu hohkasi kuumuuttaan kuin parin
metrin päähän raahattu auringolle ja esti häntä näkemästä yhtään mitään
eturiviä pitemmälle pimeyteen. Ihmiset olivat hiljentyneet ja kääntyneet
katsomaan lavalle jännittyneinä. Mickey naksautti sormensa lähinnä peittääkseen
käsiensä lievää vapinaa. Hänen sydämensä hakkasi lujaa, aivan kuin se olisi
koittanut hakata tiensä läpi hänen rintakehästään.
Hän istuutui ison,
mustan pianon eteen penkille ja hengähti syvään. Hän varjosti silmiään ja
koitti katsoa yleisöön päin. Hän hymyili humalaisesti ja kurotti lähemmäs
hänelle tarkoitettua mirkofonia, joka alkoi kiertää ja päästi terävän
vingahduksen ennen kuin asettui.
”Kiitos kaikille
teille kärsivällisyydestä.. Ja hyvää iltaa.” hän sanoi jopa lähes ujosti. Hän
kääntyi pianoa kohti ja alkoi soittaa.
Musiikki virtasi ulos hänestä kuten aina ennenkin, vapaana,
kauniina, puhtaana asiana. Hänen ei
tarvinnut keskittyä siihen lainkaan. Hänen ei tarvinnut olla paikalla lainkaan.
Hänen ei tarvinnut pohtia huomista krapulaa tai kriitikoiden arvosteluja vanhan
kehäraakin kolhuisista päivistä tai itkunsekaista ylistystä koskettavasta
tulkitsemisesta, hänen ei tarvinnut olla lähelläkään koko tilannetta. Samat
tutut kappaleet soittivat itse itseään, hän kuuli oman äänensä laulavan tuttuja
sanoja, kertovan tarinoita menneiltä vuosilta, kaikki se tuntui hänestä tutulta
ja turvalliselta. Hän oli kotonaan tässä tilanteessa. Ainoassa turvapaikassa,
joka oli kantanut häntä läpi elämän.
Hän ei ajatellut
ajan kulkua. Hän tiesi soittaneensa suunnilleen tunnin, kuten aina ennenkin.
Koska oli arki-ilta, monet olivat jo lähteneet koteihinsa. Lavan eteen raahattu
aurinko esti häntä näkemästä juuri ketään, mistä hän oli osittain
kiitollinenkin. Hänelle oli puhuttu etukäteen jotain loppuun myydystä paikasta.
Toisaalta hän ei ollut juurikaan keskittynyt keskusteluun, joten Henry oli yhtä
hyvin saattanut puhua jostakin seuraavan viikon keikasta.
Mickeyn sormet
soittivat hänet illan viimeiseen kappaleeseen, ne soittivat sen läpi viimeisiin
nuotteihin ja hän kiitti yleisöään kärsivällisyydestä hänen kanssaan. Hän
käveli lavalta suoraan baari tiskille ihmisten läpi. Hän huomasi yllättävänkin
monien jääneen, ja useat paljon häntä nuoremmat miehet ja naiset pysäyttivät
hänet pyytääkseen nimikirjoituksia ja kehuakseen keikkaa. Mickey vastaili
heille kohteliaasti, mutta väsyneesti, hän oli mielestään selvinnyt keikan
aikana aivan liikaa ja tahtoi vain uuden oluen.
Tiskille päästyään hän napsautti sormiaan ja baarimikko oli salamana
hänen edessään.
”Napsauta sormias
vielä kerran ja lennät ihan vitun nopeasti pihalle täältä, mulle on aivan vitun
sama mitä soitat ja missä.” Baarimikkokin oli nuorempi. Mickey alkoi tulla
siihen kiusalliseen ikään, jossa kaikki ovat nuorempia kuin hän. Hänen
ikätoverinsa olivat kaikki joko tappaneet itsensä, tai tappaneet jonkun muun ja
päässeet linnaan. Hän tunsi olonsa kadotetuksi sieluksi, joka oli jäänyt
nuoruuden limboon selvittämään keskeneräisiä asioita. Asioita, jotka eivät
välttämättä koskaan selviäisi.
Mickey nyökkäsi
baarimikolle nöyrän anteeksipyytävästi ja pyysi oluen. Hän oli oppinut ajat
sitten, että rähinöintiä kannatti välttää aina silloin, kuin se ei ollut
väistämätöntä. Tai kun ei ollut liian kännissä.
Hän katseli ympärilleen ja huokaisi tuoppiinsa. Maailma oli niin paska.
Oli ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Vaikka hän tuli toimeen niin tai
näin, sai maksettua yksiönsä vuokran ja suurimman osan laskuista ajallaan,
hänellä ei ollut mitään eläkesuunnitelmaa. Eikä mitään muutakaan suunnitelmaa sen
paremmin. Hän oli valmistautunut vain ja ainoastaan jatkamaan tätä, kunnes
saisi riittävästi rohkeutta kerättyä tappaakseen itsensä. Se olisi hänen palveluksensa
Henrylle. Kaikesta vaivasta. Hän tappaisi itsensä ja tekisi managerinsa
rikkaaksi, tai ainakin kohtuullisesti toimeentulevaksi. Tai ainakin hän saisi hieman rahaa.
Toivottavasti.
Mickey ja
Henry seisoivat viimeisellä tupakalla baarin ulkopuolella. Katulamput saivat
märän asfaltin kiiltämään. Oli varhaissyksy, päivät olivat harmaita ja yöt
pimeitä. Henry työnsi Mickeylle pari satasen seteliä käteen ja kiitti siitä,
että tämä oli kyennyt edes soittamaan, olihan sekin kai jo jotain. Mickey
nyökkäili vain vaimeasti takaisin ja mietti jo nukkumista. Hän hyvästeli
pitkäaikaisen managerinsa ja lähti raahautumaan kostean tuoksuisten katujen
läpi kohti yksiötään.
Katulamput
valaisivat hänen tietään heittäen pitkiä heijastuksiaan takaisin märästä
kadusta. Hänen päästessään omalle, huonommalle asuinaluelleen hän tosin huomasi
taas niiden räpsivän enemmän. Osa oli täysin pimeänä. Sellaista se on nykyään
aina ja joka paikassa. Huonommat alueet eivät kiinnosta ketään ja niistä tulee
nopeasti turvattomampia. Täälläkään ei ollut mitenkään tavatonta kuulla aseiden
laukauksia yöaikaan, ei se mitenkään jokaöistä herkkua ollut, mutta ei nyt ihan
vierastakaan.
Puoli neljältä
Mickey saapui kotiinsa. Hän yritti kulkea hitaasti kaikuvassa rappukäytävässä,
mutta se oli yllättävän vaikeaa noinkaan humalassa. Hänellä kesti hetken aikaa
ennen kuin avain sopi lukkoon, pienen tönäisyn jälkeen ovi aukesi ja
rappukäytävän valo tulvi sisään pieneen yksiöön. Hän laittoi kirjahyllyn
laitaan kiinnittämänsä lukulampun päälle, se oli asunnon ainoa valo television
lisäksi. Hän avasi senkin, ennemmin juuri valoksi kuin katsoakseen sitä. Hän
selasi kuitenkin kanavia läpi. Kaikilla joko myytiin jotain tai lähetettiin
jonkinlaista keskustelua, jossa lähinnä työttömät tuntuivat raivoavan toisilleen.
Keksisivät jotain parempaa käyttöä rahoilleen ja öilleen.
Mickey asteli
pieneen keittiösyvennökseensä ja tiskasi odottavien velvollisuuksien vuoresta
itselleen lasin, johon laski hieman rasvan makuista vettä. Hän oli ajan myötä
tottunut sen outoon sivumakuun, mutta mietti silti toisinaan, että puhdas vesi
on kyllä melko keskeinen edellytys ihmisarvoiselle elämälle. Hän ei tuntenut
oloaan mitenkään kauhean arvokkaaksi. Kyllähän ihmiset hänet tunnistivat, mutta
hän sai silti kuljeksia kadullakin rauhassa. Monet korkeintaan kuiskivat
perään, jotkut kyselivät nimikirjoituksia tai tahtoivat välttämättä tarjota
oluen. Hän vastasi jokaiseen tarjoukseen kuitenkin kieltävästi, ellei ollut jo
valmiiksi baarissa olut kädessään. Silloinkin hän piti huolen siitä, että joisi
vain sen yhden tarjotun oluen ja lähtisi sen jälkeen kotiin jollakin huonolla
tekosyyllä. Hän tunsi silti vahvasti, että hän oli jäänyt elämänsä vangiksi.
Saadakseen soittaa musiikkiaan ihmisten edessä hänen piti tehdä niin paljon
kaikkea luontonsa vastaista, että hän mietti joskus oliko koko touhu sen
arvoista. Mutta ei hän osannut tehdä mitään muutakaan. Ei häntä kiinnostanut
tehdä mitään muutakaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa.
Mies istui sohvalle
ja hieroi pömpöttävää mahaansa katsellen sitä laskuhumalan tuomalla
mietteliäisyydellä. Olisiko hänen kuitenkin joko lopetettava ryyppääminen tai
eläminen? Tietystikään ensimmäinen ei ollut vaihtoehto, jos hän päätti jatkaa
jälkimmäistä, koska hän ei vain voinut sietää ihmisiä selvinpäin. Hän ei
jaksanut katsella heitä, eikä soittaminen selvinpäinkään tulisi kysymykseen.
Jos hän puolestaan päättäisi tappaa itsensä, hänen ei tarvitsisi pohtia
myöskään ensimmäistä kysymystä. Itsemurha olisi oikea vastaus kaikkeen.
Jokaiseen kuviteltavissa olevaan yhtälöön se oli x, joka sopi ja täydensi
lausekkeen kauniisti ja täydellisesti, partaveitsen terävällä tarkkuudella.
Partaveistä hän
olikin usein pitänyt kaulallaan. Hänella oli siinä suhteessa ehkä taipumusta
jonkinlaiseen romanttiseen hölynpölyyn. Hän oli ottanut kaapista suvussa monien
sukupolvien ajan kiertäneen vanhan partaveitsen, jollaisia ei nykypäivänä enää
käytetty mihinkään muuhun kuin itsemurhiin, pitänyt sitä kaulallaan ja
miettinyt, että lähtisi juuri sen partaveitsen kautta. Se olisi hänelle
jotenkin tärkeää, että hänet löydettäisiin juuri se veitsi käteen puristuneena
omasta verestään.
Seuraavana
aamuna hän heräsi kuola poskella sohvaltaan epämääräiseen päänsärkyyn ja
krapulaiseen pahoinvointiin. Olo ei ollut mitenkään älyttömän paha, olihan hän
tajunnut juoda edes lasin vettä ennen nukkumaan menoa. Tai sammumista. Joskus
se raja on vähän häilyvä. Ei tosin eilisen tapauksessa, hän oli melko selkeästi
vain sammunut avoimen television eteen.
Nyt siellä pyörivät mainokset, mehua, polkupyöriä, pesuainetta, aivan
sama mihin aikaan hän istui television eteen, se yritti aina myydä hänelle
jotain. Se oli hänestä todella vastenmielistä. Hän siirtyi sähköpianonsa eteen
ja soitteli sitä hetken aikaa. Sitä hän ei myisi koskaan. Ei vaikka menettäisi
asuntonsa maksamattomien vuokrien takia. Jotkut asiat olivat pyhiä. Sähköpiano
oli sellainen asia.
Hänellä olisi
keikka tänäkin iltana. Samassa kaupungissa, mutta eri paikassa. Eilinen olisi
tähän verrattuna hieno ravintola. Tämän paikan kohdalla oli kyse kapakasta,
jolla ei ollut edes kunnon lavaa. Eikä lämmitteleviä esiintyjiä. Tänään hän
olisi omillaan, mutta toisaalta omiensa joukossa. Päähän potkittuja, elämänsä
vangitsemia luusereita koko porukka! Nistejäkin, niitähän oli nykyään joka
helvetin paikassa. Niitä ei päässyt pakoon vaikka yritti mennä minne, huumeet
vaan vaihtuvat kalliimpiin elintason noustessa.
Mickey ei ollut
koskaan välittänyt huumeista. Hän ei varsinaisesti pitänyt sekaisin olosta, hän
joi lähinnä jaksaakseen ihmisiä. Siksi hän ei kokenut että tahtoisi
varsinaisesti kiihdyttää tai turruttaa mieltään. Silti hänelle oli täysi
mysteeri, miksi hän sitten oli valinnut alkoholin. Ehkä sitä oli vain niin
helppo kaataa kurkusta alas. Se se varmaan oli. Ei mitään huumeiden säätämisen
vaivaa tai vaikeutta. Sen kun kävelet tiskille, jos baarimikko ei huomaa sinua
heti niin napsautat sormiasi. Sen ne kaikki tuntuvat kuulevan, vaikka musiikki
soisi täysillä. He kyllä kertovat nopeasti sinulle, ettei se napsuttelu toimi
enää. Mutta toimii se. Aina se toimii.
Mickey kävi
nopeasti suihkussa pesten suurimman osan krapulasta ja monen päivän hiestä pois
niskastaan. Kuuma vesi tuntui
korventavan kaiken ylimääräisen pois. Hän nieleskeli sitä hieman ja hieroi
saippuaa silmistään. Hän ajatteli voivansa mennä paskaiseen räkälään
soittamaan, mutta tekisi edes sen tyylillä. Hän ajatteli, että voisi juoda
vähän vähemmän. Olihan tänään kuitenkin hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä,
kuten vanhat ja kuluneet kliseet sanoivat. Jos hänella olisi helvetisti onnea,
se saattaisi olla myös viimeinen päivä.
Hän ajoi partansa
ja otti taas peilikaapista vanhan veitsen. Vasta nyt hänen mieleensä juolahti
ajatus, että ehkä sillä ei edes kykenisi tappamaan itseään. Ehkä terä olisi
niin tylsä, ettei se edes purisi hänen nahkansa läpi. Hän koetti sitä
sormellaan. Se oli erittäin tylsä. Voi vittu, hän ajatteli päässään, kaikki
nämä kerrat tässä peilin edessä hän on seissyt tylppä veitsi kädessään. Voisi
nolottaa, jos joku tietäisi. Mutta ei kukaan tiedä. Eikä kukaan saa koskaan
tietää.
Hän valitsi
päälleen puhtaat vaatteet, joi lasin rasvaista vettä ja koetti keskittyä. Kello
mateli hitaasti kohti iltaa, Henry soitti ja kertoi, että hänen tulisi olla
paikalla seitsemältä. Hän lähti puolen jälkeen raahustamaan kohti kapakkaa.
Tuntui siltä, että hänen täytyi työntyä paksun harmaan sään läpi, kuin
jäänsärkijä. Hän tunsi olonsa vastenmieliseksi. Taas sinne, kaikkien ihmisten
eteen, soittamaan samoja biisejä, joita hän oli soittanut vuosikausia, ei
mitään uutta ohjelmistossa. Nyt se hetken rauha mielestä tuntui hänestä lähinnä
vankilalta, loukunomaiselta rutiinilta, joka ei tarjonnut hänelle minkäänlaista
helpotusta. Se näytti vain hänen oman luovuutensa jättämältä märältä läntiltä.
Hänen kadonneen luovuutensa. Ehkä Henryn pitäisi kohta etsiä hänelle jokin
ulkopuolinen tuottaja, joka voisi tehdä hänelle kappaleita uutta levyä varten.
Sitten hän kiertäisi muutamassa televisio-ohjelmassa selittämässä jotain
biiseistä, jotka eivät olisi hänen, aivan kuin omistaisi ne jollakin tavalla.
Häntä kuvotti jo valmiiksi.
Mickey
saapui baariin vartin myöhässä, poltteli tupakan kaikessa rauhassa oven edessä
ja näytti sisältä viittilöivälle Henrylle keskisormea. Ei hänellä olisi kiire.
Hän näki, että piano oli paikallaan, kaikki oli jo valmiina ja tehty. Yksi mies
ei juuri soundcheckistä kostu. Hän astui sisään ja muutamat pöydissään istuvat
ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. Kaikki tunnistivat hänet välittömästi.
Putkimiehiä, yksinhuoltajia, parturikampaajia, työttömiä ja oman elämänsä
lotossa kaksi oikein saaneita. Mickey
nyökkäsi kuitatakseen saamansa huomion ja käveli Henryn luo.
”Miten sä et
koskaan voi tulla ajoissa paikalle?” tämä kysyi väsyneesti, ei erityisemmin
vihaisenakaan, mikä oli Mickeylle jopa hieman yllätys.
”Taasko tästä pitää
jauhaa.. Luulis sun jo tajuavan..” Mickey mutisi. ”Oon sentään selvinpäin.
Vielä. Saattaa olla, että pysynkin, jos et ala ruikuttaa.” Hän yllättyi itsekin
sanojaan. Oliko hän päättänyt olla selvinpäin tämän illan? Hän ei tiennyt.
Samassa joku lyhyt mies asteli tiskiltä tuopin kanssa ja
tyrkkäsi sen Mickeyn käteen, kätellen toista kättä innokkaasti.
”Mä oon jo vuosia
kuunnellut sun musiikkia! Kiitos, se on pitäny mut hengissä vaikeiden aikojen
läpi!” Mies oli mustahiuksinen, melko
tukeva, näytti siltä, että hän oli viihtynyt tässä paikassa enemmän, kuin
töissä.
”Sitten meitä on
kaksi.” Mickey hymyili valjusti ja hörppi olutta innottomasti. Mies alkoi
samantien avautua hänelle avioerostaan, vanhemman poikansa itsemurhasta ja
nuoremman masennuksesta, omista potkuistaan ja ryyppäämisestään, kuinka oli
kuunnellut laskuhumalassa Mickey Barnesin levyjä ja ollut varma siitä, että
tämän on täytynyt tuntea samoin noita biisejä tehdessään. Päässään Mickey
ajatteli, että saattoi ollakin, hän ei kyennyt muistamaan paljonkaan miehen
puheessa vilahtelevien levyjen teosta, koska oli ollut niin humalassa koko tuon
aikakauden. Hän päätti soittaa jonkun noista kappaleista illalla, kun kerrankin
oli joku joka tahtoi niitäkin kuunnella. Hän muisti ulkoa tasan yhden. Sillä
siis mentäisiin, ilmeisesti.
Mies kertoi
nimensä, mutta se vaipui saman tien unohduksiin, kuten suurin osa muustakin
miehen selittämästä. Mickey kieltäytyi toisesta oluesta ja katseli ympärilleen,
etsien tekosyytä irrottautua keskustelusta. Hän sanoi, että hänen täytyisi
syödä jotain ennen keikkaa, pahoitteli ja poistui. Hän meni baarin lähellä
olevaan pizzapaikkaan. Hän tilasi murtaen puhuvalta pizzerian omistajalta
numeron 22, Mexicanan. Odotellessaan hän kuuli radiosta jonkun toimittajan puhuvan
sattumalta hänen eilisestä keikastaan. Toimittaja tuntui nauttineen
esityksestä. Hyvä. Vaihteeksi jotain positiivistakin palautetta.
Hän söi pizzansa
hitaasti, yrittäen kuluttaa aikaa mahdollisimman paljon. Yhdeksän aikaan
pizzerian omistaja tuli häätämään hänet pois. Soiton oli määrä alkaa
kymmeneltä. Mickey meni takaisin baariin, hänen helpotuksekseen mies oli
hävinnyt. Henry näytti selkeästi yllättyneeltä, kun hänen ei tarvinnut vielä
tähän aikaan pitää illan artistin hiuksia tämän oksentaessa. Ei sillä, että hän
olisi niitä muutenkaan pidellyt.
Mickey tilasi
tiskiltä veden. Se oli parempaa, kuin hänen hanastaan tuleva vesi. Baariin
alkoi kerääntyä vakioporukkaa. Heille taisi olla aivan sama, soittaisiko Mickey
siellä vai ei. Ehkä heistä olisi mukavampi, jos hän jättäisi soittamatta,
kuulisi keskustellakin paljon paremmin. Tasan kymmeneltä Mickey istuutui pianon
taakse ja aloitti settinsä. Tuntia myöhemmin hän poistui sieltä väsyneiden
aplodien saattelemana. Tunnelma oli
lähes täysin erilainen, kuin edeltävänä iltana, osin varmasti siksi, että
Mickey itse oli selvänä. Hän istui hetken nurkkapöydässä Henryn kanssa.
Kumpikaan heistä ei oikeastaan sanonut juuri mitään. Lopulta Henry nousi ja
taputti miestä olalle, hymyillen rohkaisevasti.
”Tällaista tämä
voisi olla useamminkin, Mickey. Tällaista tämän kuuluisi olla.”
”Miten vaan...”
Mickey tuijotti pöytää mietteliäänä. Hän ajatteli, että tänään voisi olla
loistava ilta kuolla. Sitten hän muisti tylsän veitsen. Ehkä hänen pitäisi
käyttää tavallisia partateriä, vaikkakin se olisi tylsempi tapa kuolla. Ei
yhtään niin dramaattinen ja täydellinen, kuin suvun veitsellä itsensä
tappaminen. Hän tunsi pettymystä veitsen johdosta. Ehkä hän voisi käyttää sitä
jollakin, joka voisi teroittaa sen? Olisiko se aivan hölmöä..
Mickey nousi ja
lähti pois. Hän käveli raahautuvin askelin pimeydessä ja katulamppujen
oranssissa valossa asunnolleen, pohtien koko ajan kaiken mielekkyyttä. Hänen
täytyi lopettaa joko juominen tai eläminen. Se olisi hänen suuri valintansa. Se
olisi tehtävä tänä yönä. Jos hän
jatkaisi elämää, hän jatkaisi juomista. Jos hän lopettaisi elämän, loppuisi
myös juominen. Valinta tuntui selkeältä. Helpolta. Kivuttomalta. Hän muisti taas tylsän veitsen. Noloa. Ehkä
hänen onnistuisi kuolla jollakin muulla tavalla. Junan alle hyppääminen olisi
nopea tapa lähteä. Hän muisti lukeneensa nuoruudessaan jonkun Kafkan novellin,
jossa nuori mies juoksi junan alle muutamassa rivissä. Hänen loppunsa voisi
olla samanlainen. Muutamia rivejä, piste, ja loput sivut tyhjää.
Hän saapui
kämpälleen, avain kääntyi lukossa huomattavasti edellisiltaa nopeammin ja
vaivattomammin. Voisi kai tällaiseenkin elämään tottua. Mikäli ei tarvitsisi
koskaan kohdata ihmisiä. Muut ihmiset
laukaisivat hänen juomisensa. Hänen päänsä ei vain kestänyt ihmisiä.
Mickey kävi kusella
ja asteli keittiösyvennökseensä. Hän katsoi tiskivuorta, jossa kasvoi joissakin
kohdin jo hometta. Hän huokaisi ja alkoi alistuneesti tiskata. Mitäpä muutakaan
sitä voi tehdä illalla, jos ei kerta meinannut ryypätä. Yllättäen tiskaaminen
tuntui hänestä jotenkin rauhoittavalta. Hän katseli käsiensä mekaanisen
toistavaa työtä, hän hinkkasi lian pois juoksevan veden alla, laittoi saippuaa
rasvaiselle lautaselle ja pesi rasvan pois. Kädet kuivasivat astian pyyhkeeseen
ja laittoivat sen kaappiin. Toisto. Toisto. Toisto. Hän sai kaiken tiskattua
nopeammin, kuin oli kuvitellutkaan. Ehkä elämä voisi sittenkin näyttää
paremmalta, mikäli hän lopettaisi juomisensa.
Hän päätti yrittää.
Hän laittoi Henrylle viestin, ettei häntä tarvinnut häiritä muutamiin päiviin,
mielellään ennen seuraavaa keikkapäivää. Hän aikoi laittaa elämänsä
järjestykseen. Mickey tunsi positiivisuuden täyttävän mielensä. Hän pystyisi
tekemään muutoksen. Hän pystyisi elämään vielä monia vuosia, saada aikaan
jotain hyvää ja kaunista, nauttia elämästään täysin siemauksin.
Mies päätti
juhlistaa uutta elämäänsä juhla-aterialla. Hän katsoi jääkaappiinsa. Vaaleaa,
paksua vehnäleipää, voita ja vanha purkki maitoa. Pari kaljaa. Heti
ensimmäisenä hän kaatoi kaljat lavuaariin, vihaisena siitä, että ne olivat
siellä yhä piinaamassa häntä, vaikka hän oli juuri päättänyt tehdä muutoksen.
Hän voiteli itselleen neljä leipää, laski itselleen lasin vettä ja meni
sohvalle. Hän laittoi television päälle. Siellä pyöri jokin keskusteluohjelma.
Juontaja nauratti yleisöä pilkkaamalla vierastaan, joka kiemurteli tuolissaan.
Hän ei selkeästi ajatellut joutuvansa vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin
tullessaan promotoimaan uusinta tekelettään. Mitä ikinä oli tehnytkään. Koko
maailma oli niin helvetin mutkalla. Niin vinossa. Mickey nautti juhlaillallistaan hartaassa
hiljaisuudessa, tuijottaen televisiota mietteliäänä.
Yhtäkkiä hän veti
suussa mössöytyneen leivän väärään kurkkuun. Se tukki hänen keuhkoputkensa. Hän
yritti refleksinä yskiä sen pois, mutta ei onnistunut. Paniikki hiipi hänen
tajuntaansa, kietoen sormensa hänen verisuontensa ympärille, puristaen niin
että hän tunsi sydämen sykkeen päässään. Hänen kasvojaan kuumotti, hänen
silmänsä vuotivat vettä. Hän tukehtuisi! Hän nousi ja yritti suoristaa
selkäänsä. Hänen silmissään alkoi pimetä. Hän tunsi kaatuvansa lattialle,
lyöden päänsä matkalla pöydän laitaan. Hän tunsi maton poskeaan vasten.
Näkökenttä tuntui hämärtyvän, veren rummutus tuntui voimakkaampana ja
pakottavana hänen päässään. Viimeinen asia, mitä kuoleva Mickey näki, oli
television juontajan ivallinen hymy lähikuvassa.
Huomaa että Bukowski on tällä hetkellä ns. tapetilla :). Kerkesin jo tykästymään hahmoon ja sitten kävi niin kuin kävi. Hurmaavaa kohtalon ivaa
VastaaPoistaJPR
Bukowskin hahmolle Vonnegutin niskalaukaus.
Poista