tiistai 10. syyskuuta 2013

Melankoliasta ja itsetuhoisuudesta.

Tulin tänään puolivahingossa pohtineeksi erään ystäväni entisten aikojen alkoholin käyttöä. Tämä ihminen on nyt ollut kolmatta vuotta raittiina, ja on meikäläiselle aika Zen-mestari kaikin puolin hänkin, vaikka onkin ihmisenä melko eri palikoista kasattu, kuin meikäläinen. Kävimme "lounastamassa" Golden Raxin (hassua puhua ravintolasta, kun on saman niminen ystävä, ja kerrankin yrittää olla tarkoittmaatta sitä) hirvittävän tuhovoimaisessa buffetissa, joka ainakin meikäläisellä alkoi vääntää vatsaa saman tien hyvinkin voimakkaasti ja väkivaltaisesti. Kokemuksena 1/5, en suosittele kenellekään, joka tahtoo elää yli neljä viikkoa syömispäivästä, mutta pitihän se taas käydä kokeilemassa pitkän ajan jälkeen. Tulin siinä sitten pohtineeksi, että vaikka hänen alkoholinkäyttönsä oli äärettömän eksessiivistä ja johti aina ties minkälaisiin sekoiluihin ja mystisiin episodeihin, pystyin silti samastumaan siihen ehkä enemmän, kuin kenenkään muun tuntemani ihmisen alkoholin käyttöön. Siinä oli sellaista määrätietoista itsetuhoisuutta, systemaattista pyrkimystä päästä irti minästä ja itsestä, että tunnistin siinä ne täysin samat ajatukset ja pohjavireen, jonka kanssa taistelin koko lapsuuteni ja teini-ikäni. Siinä missä muut joivat juhliakseen ja pitääkseen hauskaa, elääkseen rokkenroll-elämäänsä, tämä ihminen joi päästäkseen ulos itsestään. Hän oli se, joka aiheutti tuollaisten ihmisten bileissä vaivaantuneita, hiljaisia ja kiusallisia hetkiä, koska asiat menivät melko nopeasti melko syviksi, eivätkä hauskaa pitävät ihmiset tahdo joutua liian syviin vesiin.

Viimeinen syksy päissään oli, no, melkoisen intensiivinen ajanjakso, josta suurimman osan hän taisi viettää meidän sohvalla. Jotenkin ensinnäkin tahdoin pitää tuon ihmisen jonkinlaisessa valvonnassa, koska vaistosin, että tilanteet ovat menossa vahvasti siihen suuntaan, että kohta tapahtuu jotakin lopullista. Tietysti se on helppo sanoa näin jälkeenpäin muka tajunneensa jotain tuollaista, mutta uskon, että molemmat tiedettiin ja ymmärrettiin, että tämä on jonkinlainen "viimeinen syksy". Kaikkien onneksi tämä lopullinen päätös olikin sitten se, että korkki meni kiinni, ja sen jälkeen on kuljettu pitkää ja muhkuraista tietä kaikenlaisista menneisyyden varjoista aika helvetin hyvään elämäntilanteeseen. Noin niinkuin minun nähdäkseni. Minulle tullaan selittämään aina, miten on hienoa, kun jollain on olla selkärankaa olla selvinpäin. Tavallisesti sanon melko nopeasti, että ei se minun kohdallani ole selkärankaa, mutta tämän ihmisen kohdalla kyllä. Minulle alkoholi ei ikinä ole ollut minkäänlainen houkutus, mutta ihminen joka saa tavallaan koko ajan taistella sitä kaikkea, etenkin menneisyyden toimintamalleja vastaan, on oikeasti sellainen jolla on selkärankaa. Ja minusta on aivan järjettömän hienoa, että se ranka kestää. Se inspiroi aina muitakin ihmisiä ympärillä näkemään, että jonkinlainen muutos on mahdollinen. Se yksi esimerkki saa muut heijastelemaan omia valintojaan, katsomaan itseään uudesta näkökulmasta, joka on aina helvetin tervettä.

En tiedä, miksi varsinaisesti päätin kirjoittaa tästäkin. Jotenkin tuo ajatus tuosta merkillisestä yhteydestä itsetuhoisuuteen sai minut miettimään itseäni. En varsinaisesti ole kymmeneen vuoteen ainakaan tahtonut päästä irti itsestäni, siis lopullisesti. Silti tunnen jotenkin hyvin merkittävää, todellista yhteyttä itsetuhoisiin ihmisiin, sellaista joka ylittää ehkä tavanomaisen empatiankin rajat. Ehkä tässä on jotakin sellaista, mitä Hessen Arosudessa on. Jokin sellainen asia, elämän läpi leikkaava melankolia, joka yhdistää alitajuisesti kaikkia niitä ihmisiä, joita se on oikeasti koskettanut: Arosuden elämän tragedia oli se, että hän oli itsemurhaaja, joka ei tulisi tappamaan itseään. Jotenkin koin sen ajatuksen heti omakseni. Elämässä on jotain niin järjettömän vakavaa, raskasta ja isoa, että itsensä tappaminen olisi ihan hyvä vaihtoehto, ellei ainoa elämää raskaampi, vakavampi ja isompi asia olisi kuolema. Sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei sitä tunne, ehkä täysin mahdoton. Vaihdoin tuota viimeistä sanaa monesti, ensin kauniiksi, sitten pelottavaksi, sitten hienoksi, sitten isoksi. En oikein osaa kuvailla sitä elämää ja kuolemaa yhdistävää tekijää, joka toisaalta pitää minut elossa ja poissa kuolemassa, mutta toisaalta vetää lähemmäs kuolemaa ja ajaa kauemmas elämästä. Se on jokin "sama" asia niissä molemmissa, jokin ristiriita, josta tiedän etten tule koskaan saamaan siihen tasapainoa. Se on aivan, kuin neljä magneettia jotka kaikki on yritetty liittää väärin päin ja ne vain hylkivät toisiaan, vaikka toisella tavoin järjestettynä ne loksahtaisivat kiinni luonnollisesti.. Tämä asia, kuten Arosudessakin taidettiin mainita, on sellainen joka yhdistää kaikkia ihmisiä, jotka sen tunteen kokevat, se tietynlainen vakavamielisyys. Toisaalta se on sama sisäisen valaistuksen lähde, jota Hesse kuvailee Siddharthassa moninkin hienoin kääntein. Yhtäkaikki se on jotain hyvin hesseläistä, jotain sellaista jonka tunnistan lähes kaikissa minulle tärkeimmissä ihmisissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti