torstai 5. syyskuuta 2013

Lisää eristyksestä ja vuorovaikutuksesta.

Vihdoinkin pääsin kirjoittamaan! Vuorokauden ajan on ollut sellainen olo, että voisi vaikka räjähtää heti kun pääsee näppäimistön ääreen. En edes uskaltanut käydä lukemassa sähköposteja, kun pelkäsin kirjoittavani jollekin afrikkalaiselle liikemiehelle neljän liuskan mailin. Sitten herättäisin hänen toivonsa ja kirjoitusinnon lopulta laannuttua sivujen loppuun mennessä kieltäytyisin mitä kohteliaimmin kunniasta ja mahdollisuudesta tienata miljoonia kahden sadan euron sijoituksella.  Töitä tuli ehkä seuraavallekin viikolle, jos ei toisista töistä kuulu mitään niin voin yhtä hyvin mennäkin. Harvalla työttömällä on näin paljon duunia. Tekisi mieli kirjoittaa miljoonista asioista, joten täytyy kai alkaa jäsennellä tätä hommaa tuttuun tapaan: se ajatus, joka pääsee ensimmäisenä hermorataa pitkin sormen päihin, voittaa. Noin.

Kun olen esitellyt tätä ajatustani syrjään vetäytymisestä ja eristyksestä, se on herättänyt ihmisissä todella yllättäviä reaktioita. Olen kuulema hylkäämässä kavereita ja luulen olevani jotenkin parempi ihminen. Tällainen kuulosti jotenkin hämmästyttävältä. Lisäksi pohdinnat siitä, että syrjään vetäytyminen on egoistinen teko saivat minut rapsuttelemaan päätäni epämääräisesti. Mietin ensinnäkin, että miten lapsellinen ja pikkusieluinen täytyy olla, jos katselee maailmaa kiinteästi "parempi-huonompi"-lasien läpi. Tai siis en oikein näe, miten muiden ihmisten luota lähteminen saisi mitenkään tehtyä kenestäkään näitä parempaa, eikä minun päähäni oikein mahdu miten joku voi tuntea olevansa parempi kuin muut, jos on itse tehnyt itseään koskevan päätöksen eristyksesta? Sehän on vähän sama asia, kuin kruunaisi itsensä kuninkaaksi ja selittäisi vaan kaikille, miten tässä maassa on hyvä ja oikeudenmukainen kuningas. Se on mielestäni tällaisista psykologis-filosofisista prosesseista lähteville toiminnoille jotenkin täysin irrallinen kysymyksen asettelu.  Kysymys on vain ja ainoastaan erilaisuudesta muihin ihmisiin nähden, siitä että en koe olevani aina edes samaa rotua ympäröivän maailman kanssa. Kumpi on sun mielestä parempi, kotka vai hauki? Ehkä se vähän riippuu siitä, mitä ollaan tekemässä. Jos tarkoituksena on käydä lentäen puun latvassa, on hauki vähän epäkäytännöllisempi, eli huonompi vaihtoehto.. Vedenalaisissa hommissa kotkalta taas loppuu happi melko nopeasti.

Egoistinen teko taas on siinä mielessä lähempänä, että teen sen toki itseni vuoksi. Mutta en eristäytyäkseni maailmasta ja tuudittautuakseni omaan erikoisuuteeni. Minä tahdon vähentää ja rajoittaa sitä oikeiden sosiaalisten kontaktien ja kanssakäymisten määrää, koska viimeaikoina, koko tämän kesän, olen saanut harrastaa epämääräistä small talkia n. puolen Suomen kanssa soitellessani ties missä. Ja toisin kuin ehkä teille "huonommille" ihmisille, minulle sellainen yhdentekevä small talk on hyvin väsyttävää touhua. Tunnen itseni täydeksi idiootiksi sellaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa täytyy vaikkapa odottaa jotakuta, jonka kanssa tahdon oikeasti puhua, ja sillä aikaa täytyy pitää yllä jotain näennäistä keskustelua. Ensinnäkin tunnen, ettei meillä ole ihmisinä mitään yhteistä, eikä välillemme muodostu mitään yhteyttä. Toiseksi tunnen lievää syyllisyyttä siitä, että en oikeasti yritä kaivaa tästä ihmisestä esille sitä kaikkein olennaisinta sydäntä, joka ehkä voisikin avata sen yhteyden välillemme. Tästä syystä välttelen ihmisten kanssa keskustelua todellisessa maailmassa. Internet on aivan oma lukunsa. Olen ennenkin puhunut siitä, miten se on tarjonnut kaltaiselleni yksinäiselle mulkulle kokonaisen uuden maailman vuorovaikutusta ajatellen. Voin itse valita, koska jaksan keskustella, kenen kanssa ja mistä. Omaehtoista sosiaalista kanssakäymistä. Ei siis mitenkään päin täydellistä eristäytymistä ja omaan egoonsa hukkumista.

Mielestäni ihmiset monesti käsittävätkin egon vähän hassusti. Tai he luulevat, että kaikki mikä on heidän persoonaansa ja sille ominaista käytöstä, olisi suoraan egoistista tai egosta lähtöisin olevaa toimintaa. Näen ennemmin, että ego, aiemmin purkamani sielu ja tämä fyysinen minäni kaikkine ominaisuuksineen nimeä myöten ovat määrittämässä sitä persoonaa. Ego ja sen tempaukset ovat siis lähtökohtaisesti vain kolmasosa sitä. Tietysti, jos ihminen on jotenkin epätasapainoinen, hän alkaa kompensoida sitä kasvattamalla muita ominaisuuksiaan. Sielullisesti kehittymättömämmät lähtevät usein rakentamaan itseään fysiikkansa ja egonsa kautta. Kehollisesti "rajoitetut", kuten koin melko pitkään olevani, alkavat kehittää tätä sielullista ominaisuuttaan, koska ei ole riittävästi fysiikkaa pönkittämään riittävän vahvaa egoakaan. Oikeastaan vasta viime vuosina olen alkanut panostaa myös tuohon fyysisestä minästä huolehtemiseen, syömiseen ja liikkumiseenkin vähän enemmän, lähinnä koska selkä ja jalat alkavat aiheuttaa vähän turhan paljon ylimääräisiä vaivoja. Ei se terve sielu terveessä ruumiissa-fraasi ihan paskaa ole, mutta kohtuus kaikessa. Jos ruumis on liian terve, se nousee hattuun ja sielu liiskaantuu egon alle. Ainakin useissa "tutkimissani tapauksissa" asian laita on juurikin näin.

Tottakai tiedän myös, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Kumminkin päin. Aloittivat nämäkin kommentin itsessäni jonkun henkisen romukaapin tyhjennyksen ja itsetutkiskelun, mutta tiedän myös, että jotkut näistä ihmisistä projisoivat nimenomaan omia sokeita pisteitään minuun. Tiedän myös, että vaikka minulla olisi kapasiteetti, kyky ja ymmärrys kertoa ja avata tämä heille itselleen, jotkut asiat vain eivät kuulu minulle. Ei minun tarvitse todistella kenellekään olevani jotenkin psyykkisiltä ominaisuuksiltani vitun ylivertainen, koska en kuitenkaan ole. Olen vain noiden ihmisten ulkopuolella, ja siksi kykenen näkemään heitä paremmin, millaista apinaa he kantavat selässään. Luultavasti suurin osa tämänkin blogin lukijoista on jo vuosia ihmetellyt, että miten tuo jätkä voi kierrellä ja kaarrella sitä aivan selkeää solmukohtaansa. Helposti; koska en näe sitä. Olen aina liian lähellä näkemään ilman peiliä, jos minulla on viiksissäni jotain epämääräistä paskaa.

Puhuin siitä, miten en small talk-tilanteissa osaa sanoa mitään. Toisaalta niin on myös joissain muissa tilanteissa, joissa saan vaikkapa pitkästä aikaa puhua jollekulle ihmiselle, jonka koen itseäni viisaammaksi. Tahtoisin sanoa miljoonia asioita ja keskustella vaikka mistä, mutta en osaa sanoa yhtään mitään, meinaan vain pakahtua täysin jo siitä, että olen päässyt tilanteeseen jossa minulla on elämässäni edes mahdollista puhua jonkun näinkin hienon ihmisen kanssa. Tästä syystä kirjoitin joskus tuonne myöhäisteinigallerian puolellekin nämä sanat:


Niille jotka palvovat kuvia, ihailevat sanoja, rakastavat hahmoja
Minulla ei ole mitään sanottavaa.
Niille, jotka palvovat olemusta, ihailevat merkityksiä, rakastavat mieltä
En osaa sanoa mitään.

2 kommenttia:

  1. Ei aina tarviikaan sanoa mitään. Se on hienointa, kun pystyy jonkun ihmisen kanssa olemaan luontevasti hiljaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tämä siis koski sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa vaan täyttävät kaikki hiljaiset hetket sosiaalisella melulla. Parhaiten minäkin viihdyn sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat olla itsekseenkin meikän seurassa..

      Poista