maanantai 30. syyskuuta 2013

LIEVÄ SPOILERIVAARA.

Meni monet kylmät väreet Breaking Badin kanssa, koko sarjan lopetus oli aivan helvetin vitun siisti, mutta vasta internet auttoi tajuamaan monia yhteyksiä ja visuaalisia hommia tuostakin sarjasta. Yksi merkittävimpiä havaintoja oli nimenomaan tämä kuva- kun näin tuon niin kylmät väreet kulkivat (ja kulkevat vieläkin) pitkin kehoa. Sillä jostain selittämättömästä syystä olen katsonut juurikin tuon Crawl Spacen lopun varmaan kymmenen kertaa ainakin. Nyt tuon kautta tajusin sen johtuvan juuri siitä, että siinä kohtaa Walter Whiten jää Heisenbergin jalkoihin, ihminen laskee irti kaikista niistä moraalisista ja henkisistä kahleista, jotka pitävät kiinni ihmisyydessä ja pitävät psykopatian poissa. Se on pohja. Tajusin jo silloin katsoessani, että siinä Walter laskeutuu alitajuntansa kellariin ja löytää sieltä sen, mitä tämän jälkeen tuleekaan seuraamaan. Se kiehtoo minua, koska olen käynyt aika vitun monta kertaa niin lähellä sitä. En koskaan siellä, mutta lähellä. Enkä tietysti TUOSSA mittakaavassa, mutta uskon suurimman osan ihmisistä löytävän sen jossain vaiheessa.

Joka ikinen kerta olen kuitenkin heilahtanut takaisin tälle puolelle. Kerran olen seissyt eteisessä veitsi kädessä, varmana siitä, että sen illan jälkeen maailmassa on yksi ihminen vähemmän. Kuitenkin tämä rationalisoiva puoli on saanut meikäläisestä niskalenkin. Se on pitänyt minut poissa psykooseista, ainakin oikeista psykooseista. Se puoli joka sanoo tuollaisilla hetkillä, että sinä olet yksi jostain miljardista siittiöstä, meinasit kuolla synnytyksessä ja tappaa itsesi teini-iässä. Koko elämäsi alkoi vasta kaiken tuon jälkeen, aiotko tosissaan heittää sen kaiken menemään jonkun mitättömän ja pienen asian takia? Entä jos se elämä ei oikeasti ole alkanut vieläkään, eikä välttämättä koskaan alakaan, jos sössit nyt. Nuorempana olin niin helvetin äkkipikainen. Arvaamaton ja vähän pelottava, ainakin itselleni. Oikeastaan se muuttui vasta Cut To Fitin myötä. Sitä kautta alkoi vielä sivistää ja kasvattaa itseään ihan toisenlaisella raivolla, ja sitä kautta alkoi kohdata omia varjojaan ja ymmärtää sen raivoamisen merkityksen oman mielenterveyden kannalta.

Se on hyvä pitää olemassa. Sitä voi käyttää. Oman sisäisen julmuuden täysi kieltäminen ei ole tervettä. Se kasvattaa neurooseja ja kriisejä eksponentiaalisiin mittoihin. Siksi se täytyy vain osata pitää aisoissa, se täytyy hyväksyä olemassaolevaksi osaksi itseään. Siksikin tuo loppu oli minusta niin tyydyttävä, siinä näytettiin mies, joka on hyväksynyt itsensä ja pystyy myöntämään ja ymmärtämään motiivinsa, sekä pystyy käyttämään sitä julmuutta potkiakseen vähän vauhtia asioiden ja tilanteiden kehitykseen. Lopultakin viimeinen kohtaus oli meikästä aika helvetin kaunis, koska koko sarjan ajan se metamfetamiinin duunailu oli kuvattu niin kauniisti, sellaisena flow-hommana, että musiikki soi ja asioita tapahtuu. Siksi se loppu toi (niin oudolta ja sairaalta kuin se saattaakin kuulostaa, mutta uskon jokaisen sen nähneen samastuvan tähän) rehellisen hyvän mielen. Heittämällä paras sarja, jonka ihmiskunta on saanut aikaan. Kohta katson kaikki alusta loppuun. Kun löydän sopivan raon. Tässä vielä viime yönä piiretty hypnosaatana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti