tiistai 10. syyskuuta 2013

Laitoin menemään Hesariin, mutta en usko, että pääsee lehteen asti.

On jotenkin käsittämätöntä, että vielä tänä aikana täytyy varsinaisesti tutkia sitä, ottaisivatko mielenterveyspotilaat hoitonsa mieluummin psykoterapiana vai lääkkeinä.. Siis jossain muualla, kuin Amerikassa. Vaikka ihminen on kuinka sisäänpäin kääntynyt ja itsetuhoinen, niin käsitykseni (ja kokemukseni) mukaan kuitenkin tahdotaan mieluummin hoitoa, jossa ollaan oikeassa vuorovaikutuksessa oikean ihmisen kanssa, vs. "annetaan sulle tästä purkki näitä pilsuja, noudata ohjeita ja pärjäile!"
Toki ne, joiden tapauksessa kyse on aivokemian häiriöstä, saavat vastauksen lääkkeillä tehdystä korjausliikkeestä. Valtaosan kohdalla mielenterveydelliset ongelmat tuntuvat kuitenkin olevan vaikeuksia elämän mukanaan tuomien kriisien ja ongelmatilanteiden sulattamisessa ja hyväksymisessä osaksi oman elämän luonnollista kulkua, ja tästä syystä tahdottaisiin mieluummin työstää omia ajatuksia terapiassa. Terapia tarjoaa omaan elämään ulkopuolisen ihmisen näkökulman omiin ajatuksiin, antaa mahdollisuuden heijastella ja ymmärtää itseään, sekä joissain tapauksissa auttaa prosessoimaan sanojen muotoon niitä omia ajatuksia, joita ei itse osaa ilmaista.
Etenkin nuorilla on vahva tunne siitä, että heiltä odotettaisiin liikaa. Heidän ja vaikkapa vanhempien välissä on tämän ajan synnyttämä kuilu. Vanhemmat huolehtivat töistä ja urasta, koska ovat itse eläneet ajassa, jossa kykeni vielä tekemään elämän mittaisen työuran. Monet näistäkin ihmisistä saavat nyt viimeistään Nokian myötä huomata, että se aika on jäänyt menneisyyteen. Kaikki on sirpaleina, kaikki on pätkää.
Nuoret sopeutuvat tähän ajatukseen, ja se on suurimmalle osalle "ok", kuten Ville Koikkalainenkin sanoi Aamusydämellä ohjelmassa tässä joku päivä sitten. Kaikki tämä syrjäytymiskeskustelu saa vaan vanhemmat kauhistelemaan, että tuolla meidän  Sami Petteri nyt syrjäytyy peräkammarissa, jos ei tällä hetkellä ole tarjolla töitä tai koulua.
Siitäkin on tullut vain yksi iso keppihevonen politiikassa. Olin keväällä katsomassa Lahden kaupunginhallituksen kokousta, jossa jokaisen toimet (mm. toriparkin rakentaminen) oli tietysti ehkäisemässä syrjäytymistä.
Maailman inhimmillistäminen on jokaisen omissa käsissä. Toisen ihmisen kuuntelu ja tästä välittäminen ei maksa mitään muuta kuin hetken omaa aikaa, ehkäisee syrjäytymistä huomattavasti toriparkin rakentamista tehokkaammin ja antaa meille jokaiselle myös välineitä tarkastella omaa itseämme vähän sen oman navan ulkopuolelta. Ei tässä enää ole kiire, vaikka niin koitetaan itsellemme uskotella, joten annetaan toisillemme ja itsellemme aikaa. "Kyllä ne linnut sen siitä sitten.."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti