Kirjoittamisesta ja välitunneista. Tavallaan.

Tämä rutku ei itke ohjelmistopäivitysten perään.

Tänään aloin kirjoittaa kirjoituskoneella. Sen voima on hämmentävä. Siinä missä tietokoneella tykittelen helposti sellaisia kahdeksan rivin sivulause-hirviöitä, joillaisten kanssa äidinkielenopettajilla menisi varmasti hermo täysin, tuo tavallaan kutsuu tekemään napakkaa, selkeää, lyhyttä ja merkitsevää kamaa. Koska joka merkki on työn takana, sen pitää olla joko helvetin tärkeä, tai se voi jäädä pois. Chuck Palahniukin tapaan. Kirjoitan kömpelösti ja vaikeasti kahdella sormella, eikä minua vaivaa edes se, että jokaisen E:n saa hakata sisään kahdesti ja heittomerkki jää jumiin, tuon touhun hypnoottisuus, hitaus ja raskaus on tehnyt jo minuun sellaisen vaikutuksen, että istun koneen edessä suu auki tuijottamassa sitä, hymyillen jossain syvällä sisimmässäni. Kaikki tuossa värkissä on vaan helvetin siistiä, vaikka ehkä pitäisikin ostaa uusi mustenauha. Luultavasti en saa sitäkään aikaan seuraavaan pariin vuoteen.

Tuossa olen lukenut noita Bukowskin haastatteluita ja vaikka minulla ei välttämättä ole näennäisesti mitään merkittäviä tarttumapintoja vanhan, kaikkea nussivan juopon tekstiin, niin yksi todella paljon noita näennäisiä esteitä syvempi yhteys on kyllä introverttiys, sisäänpäin kääntyvä yksinäisyys, joka vieroksuu massoja, kliseitä, itsestäänselvyyksiä, helppoja ja valmiita vastauksia. Samastun täysin siihen tietynlaiseen itsetuhoisuuteen, vaikka tiedänkin että olen tavallaan kahden vaiheilla. Siinä missä Bukowski on konkretiaa ilman mitään symbolista tai leijailevaa, kuten hän itse väittää, minä olen jumissa jossakin oikean, konkreettisen maailman ja symbolisten merkitysten ja syvempien tasojen välissä. Tiedän sen johtuvan pitkälti siitä, että olen lukenut niin paljon Hessen ja Calvinon tapaista tekstiä, jossa kaikki on rakennettu täyteen symbolisia tasoja ja merkityksiä, mutta ymmärrän ja lähestyn tätä maailmaa myös vain ja ainoastaan konkretian ja todellisten asioiden kautta. Katsoessani vaikkapa hyönteisiä näen ne aina kahdella tavalla. Pieninä selkärangattomina niveljalkaisina, jotka ovat muutaman millin pituisia ja elävät pääasiassä suurissa yhdyskunnissa, jotka keskittyvät ylläpitämään suurempaa superorganismia, jota pitävät pesänään. Sen lisäksi näen ne täydellisenä vertauksena ihmiselle, joka juoksee täyttämässä jonkin suuremman tarkoituksen tarpeita näkemättä koskaan tätä tarkoitusta itsessään, näkemättä välttämättä koskaan itseään mitenkään ulkopuolisessa perspektiivissä, eläen vain selkärangattoman elämäänsä päivästä toiseen. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole vähemmän oikea, tai suoraan väärä. Kumpikaan ei ole mitään muuta, kuin ihmisen tulkinta siitä, mitä hän sattuu tutkailemaan. Ja kaikki se on aina oikein, niin oikein kuin ihminen milloinkaan voi tajuta.

Joskus pentuna tuntui aina merkilliseltä, että vaikka nautin eniten yksinolosta, tulin toimeen lähes kaikkien kanssa. Kykenin näkemään asiat kaikkien kannalta. Siksi minusta oli jotenkin vaikeaa kuunnella, kun joku kaverina pitämäni ihminen puhui paskaa toisesta kaverinani pitämästä ihmisestä siksi, etteivät he kyenneet näkemään maailmaa toistensa näkökulmasta. Minä toppuuttelin välissä, mutta en varsinaisesti kyennyt muuttamaan kummankaan näkemyksiä. Välillä lukiessani vaikkapa Huxleyn ja Bukowskin kaltaisia ajattelijoita sekaisin tunnen oloni samanlaiseksi. Olen jossakin siinä välissä, kykenen näkemään mitä kumpikin ajaa takaa, samastumaan tiettyyn pisteeseen asti kummankin kanssa, ja silti koen, ettei kumpikaan heistä täysin tiivistä kaikkea sitä, mitä minä koen. Ja siitä syntyy se tarve sille, että minun täytyy kontribuoida ihmisyyteen ja kulttuuriin ja historiaan vielä jollakin tavalla. Koska se paletti ei ole täydellinen ilman tätä epämääräistä perspektiiviä, joka syntyy tästä hyvin merkillisestä yhdistelmästä elämänkokemuksia, joka minua ajaa eteenpäin aina syvemmälle tänne, minne ikinä olenkaan matkalla.

Viimeaikoina olen tosin ällistyneenä ihmetellyt lähinnä sitä, miten helvetin hienoa on, että ihmiskunta on saanut aikaan jotakin Breaking Badin kaltaista. Toisiksi viimeinen jakso tuli tänään, ja ei voi sanoa muuta, kuin että tuo on kaikessa kerronnallisessa täydellisyydessään jotakin todella hämmentävää. Odotukset ensi viikolla nähtävään viimeiseen jaksoon ovat todella, todella korkealla. Veikkaan laukeavani, mikäli entinen kemian maikka tylyttää skinejä haulikolla.