Tänään on ollut helvetin hyvä päivä. Heräsin joskus kahden aikaan ja aloin duunailla samantien jotain epämääräisiä rumpupohjia, ajatuksena duunailla jotain triphopin ja Ministryn ristisiitosta. Sain viisi pohjaa jotenkuten läjään, mutta pitää katsella niitä huomenna kuitenkin vähän tarkemmin, koska nauhoitin ne niin huonosti raiturille, etten käytännössä voi nauhoittaa kitaroita niiden päälle. Tuntuisi kuitenkin siltä, että tämä syksy ja kaikki pitää huolen siitä, ettei tarvitse paljoa luomisentuskissa kärvistellä, sen kun ottaa kitaran käteen ja soittelee biisit nauhalle. Kaikki tuntuu niin järjettömän mukavalta tehdä. Eniten hommia vaikeuttavat lähinnä tietokoneet. Musiikin tekeminen ei koskaan ole ollut minulle kovin vaikeaa, koneiden kanssa pärjääminen sen sijaan on. Jos saisin kaiken tehtyä ajatuksen voimalla, olisin varmaan tuhat kertaa tuotteliaampi, mutta toistaiseksi ei vielä ole sellaista raituria tai rumpuohjelmointisysteemiä tullut vastaan, joka osaisi duunata sen loopin ihan vain ajatuksesta ja fiilispohjalta. Siksi täytyy pärjätä näiden (paskojen) ominaisuuksiensa kanssa ja antaa teknologian ja oman nupin kapasiteetin rajoittaa kaikkia visioita.
Huomasin myös, miten helvetin koville minulle ottaa antaa aikaa sellaiselle jutulle, josta olen päättänyt, että se on tämän päivän homma. Jotenkin ajattelin, että kun teen nuo pohjat ja biisit nyt äkkiä valmiiksi, voin illalla käydä treeniksellä lauleskelemassa niihin jotain ja yöllä jo pääsisin miksaamaan koko paskan ja se olisi poissa alta, poissa omasta systeemistä kalvamasta. Mutta nyt päätin myös kerrankin haistattaa itselleni pitkän paskan ja tehdä jotain muuta. Siispä piirtelin tuota oikeastaan loppuillan. Tahdon duunailla nyt paljon tuollaisia ns. "samanlaisia" juttuja, koska noiden tekeminen on todella mielenkiintoista, opettavaista ja mukavaa. Voisi koittaa jokapäivälle duunata yhden niin kauan kuin se kiinnostaa. Paitsi että sormet ei luultavasti kestä. Joku pseudoreuma alkoi tuhota niveliä jo tänään, varmaan 6 tunnin piirrustamisen jälkeen. En kyllä tiedä menikö tässä niin kauan.. En laskenut ja tein välistä kaikkea muutakin. Piti käydä kaupassakin, että sai haettua maitoa ja pystyi keittämään kahvit. Sekin irrottautuminen tuntui olevan työn ja tuskan takana.
Kaikki tuntuu nyt jotenkin rullaavan hetkellisesti. Hyvä näin, koska syksy on kuitenkin vasta melko alussa, ja tiedän että tässä tulee kuitenkin vielä aika monta huonoa päivää, ennenkuin ollaan kevään puolella ja elämä alkaa hymyillä taas. Saapa nähdä. Toivotaan parasta, vaikka tiedetään pahimman toteutuvan. Tänään mietin vähän sitä mielenkiintoista isättömyyden muotoa, joka vaivasi nuorempana minua, ja jonka olen töissäni nähnyt vaivaavan lukemattomia nuoria miehiä. Se mielenkiintoinen isättömyyden muoto, jossa isä on olemassa, mutta ei käytännössä kuitenkaan ole. Se tunne, että isä on sinulle lähinnä valtava varjo, jonka alta et pääse pois. Jonkinlainen jumalankuva, jonka edessä on aina 6-vuotias, voimaton ja avuton, yrittäen vain tehdä isäänsä vaikutuksen jollain makaroniveistoksilla tai kengännauhojen sitomisella. Siihen tunteeseen, johon ei saa vastakaikua, ja sitten alkaa etsiä niitä isiä muualta. Uskoisin tavallisen nuorisotalotyön olevan tästä syystä miehille ehkä vähän kuluttavampaakin, kuin naisille. Jos olet nuori mies, olet samantien siellä muutamien, parhaimmillaan jopa muutamien kymmenien nuorten poikien isän korvikkeena ja miehen mallina. Se johtaa monesti siihen, että nämä nuoret saattavat tehdä enemmän vitun hölmöjä juttuja kilpaillessaan juuri sinun huomiostasi. Lisäksi se menee monelle nuorelle miehelle aivan liian helposti hattuun, ja he alkavat ruokkia omaa huomiontarvettaan siellä työpaikalla, eikä se ole kyllä mitenkään päin terve asenne työntekoon. Mutta se on tärkeää, joskin raskasta duunia.
Olen tietysti jotenkin luonnollisesti jo monien muiden elämänvalintojeni kautta sisällyttänyt tuollaisenkin vastuun elämääni jo ajat sitten. Minun täytyy kaiken tämän mesoamisen ohella elää sellaista elämää, että voin seistä sen takana. Siksi en niinkään edes huolehdi siitä, että joku tulee vaikka saamaan minut kiinni siitä, että puhun itseni pussiin jonkun aiemman tekstin kanssa. Se on mennyttä, kuollutta solukkoa, jonka tilalle on syntynyt jotain uutta. Koko tässä kasassa tekstiä on kyse vain yhden ihmisen subjektiivisesta progressiosta,kasvusta ja kehityksestä omaksi itsekseen, sekä jonkinlaisesta aikakapselitestamentista tuleville jälkeläisilleni, vaikkakaan en usko, että kukaan jaksaa sitten lukea näitä enää kuitenkaan. Mutta joku teistä parikin vuotta nuoremmista voi sitten käydä kertomassa meikän lapsenlapsille kaiken tämän, kun vedän överidramaattisesti viimeisen henkäykseni jossain laitoksessa unohdettuna ja yksin. Sanokaa niille muksuille, että hyihyi, eihän noin saa tehdä. Ja että muistaisivat, etteivät minun silmissäni voi koskaan tehdä mitään pahaa, koska en uskonut pahuutta olevan olemassa missään subjektiivisen havainnon ulkopuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti