tiistai 3. syyskuuta 2013

Eksklusiivisuudesta ja etuoikeutuksesta.

Katsoin Ylen MOT ohjelman Bilderbergistä, ja siitä jäi päällimmäisenä elämään ajatus siitä, miten tuollainen sosiaalisen statuksen saama pönkitys voi vaikuttaa ihmisen käytökseen. Sitten lueskelin Huxleyn esseitä, ja siellä pomppasi esille melko samankaltainen ajatus, joten ehkä sitten mietin sitä vähän pitemmälle. Huxley kirjoitti vuonna 1931 Rivieralla siitä, miten sitä pidettiin ihmeellisenä vapauden ja nautinnon tyyssijana, vaikka todellisuudessa siellä oli tarjolla ihan samoja asioita, kuin joka paikassa: ylensyöntiä ja -juontia, huoraamista ja uhkapelejä. Erona oli se, että se sai nämä ihmiset tuntemaan olonsa etuoikeutetuiksi, erikoisiksi ja tärkeiksi, kun ne kerääntyvät tuhlaamaan rahojaan jossakin vähän kalliimmassa ja erikoisemmassa paikassa. Tuossa Bilderberg-ohjelmassakin puhuttiin siitä, että sinne kutsutut ihmiset eivät koe tulleensa manipuloiduiksi, koska heitä ei tarvitse manipuloida. Jo pelkkä etuoikeutuksen ja kunnioituksen  humalluttava sekoitus on riittävästi pitämään huolen siitä, että yksilö koittaa sopeutua laumaansa, jota pidetään maailman taloudellisena ja älyllisenä eliittinä. Olisihan se aika sääli, jos ei seuraavana vuonna tulisikaan kutsua maailman älykkäimpien ihmisten seuraan, siinä tuntisi olonsa varmasti ikäänkuin hylätyksi. "Anteeksi, teimme virheen. Luulimme teitä älykkääksi ja merkittäväksi."

On siis melko selkeää, että varsinaista aivopesua tai jotain pimeitä illuminati-temppuja tuolla ei suoriteta. Ei siihen välttämättä ole mitään tarvetta, minkä lisäksi sellaisten touhujen salaaminen olisi jo huomattavan paljon vaikeampaa. Tuollainen harmaiden, pikkaisen kulahtaneitten äijien kokous ei ole läheskään yhtä kiinnostava tässä mediaseksin kyllästämässä maailmassa, kuin vaikkapa joku kaapuihin pukeutuneiden veljeskuntien suorittama rituaalimurha esimerkiksi muille. Siksi se saa olla myös melko rauhassa. Siis niin rauhassa, kuin tuollainen kokous nyt voi olla. Tottakai tuollainen kokoustelu herättää aivan tervettä kyseenalaistusta ja vastarintaa. Yksi mielenkiintoisimpia juttuja tuossa ohjelmassa muuten oli se, että puhuttaessa Bilderbergiin osallistuneista suomalaisista Kataisen Jyrki jätettiin mainitsematta, vaikka sekin on melko tiuhaan siellä rampannut. Miksi?

Huxley kirjoitti tuossa siitä, miten eksklusiivisuuden humalluttamat ihmiset rakastavat sitä ajatusta, että he ovat täällä kirkkaina yksilöinä, kun taas kärsivät, köyhät massat vellovat rajojen takana, kaivaten tuskin mitään niin kovasti, kuin sisäänpääsyä tuohon onnen tyyssijaan. Aivan kuten kaikista pyhimmät enkelit rakastavat katsella syvimmällä helvetissä kituvia sieluja korkeuksistaan. Tuo mielestäni jotenkin kiteyttää inhimmillisen käsityksen hyvyydestä ja etuoikeutuksesta, jos meidän kuvaamiemme taivaidemme enkelitkin ovat niin pintapuolisia ja vahingoniloisia, että saavat nautintoa muiden kärsimyksen katselemisesta. Se on luultavasti sellainen ihmispsykologian puoli, jota ei ehkä ole otettu huomioon kristillistä folkloristiikkaa popularisoidessa joskus keskiajalla. On vaikea uskoa, että noin ihmisen näköiset kuvat olisivat lähtöisin jumalallisesta alkuperästä. Mutta samalla se on helppo ymmärtää juuri inhimmillisen kulttuurin näkökulmasta. Koko historiansa ajan ihminen on lähinnä katsellut toisen ihmisen kuolevan, aivan viime vuosikymmeniin asti, joina kuolemasta onkin nopeasti tehty tabu. Kun on opittu käsittämään, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia ja jokainen elämä on tärkeä, on kuoleman näkeminen hävinnyt kulttuuristamme lähes kokonaan. En tiedä lievittäisikö se varsinaisesti vaikkapa omaa pakkomielteistä suhdettani kuolemaan, mutta onhan se nyt melko paradoksaalista pelätä sellaista, joka toimii vain metafyysisenä uhkana, joka ei koskaan tule toteutumaan kokemuksellisen olemassaoloni aikana. En nimittäin pelkää tai kauhistu kuolemisen ajatuksesta, vaan kuolleena olemisen ajatuksesta.

Ihminen on helppo harhauttaa lupauksella erikoisuudesta tai erityisyydestä. Se on harhauttanut monia tuntemiani ihmisiä sivuraiteille sellaisestakin, mitä he ovat oikeasti rakastaneet. Lupaukset merkityksellisyydestä jonkin oikotien kautta paljastavat kyllä yleensä myös nopeasti ihmisen sisäiset ambitiot: helpot tiet huipulle paljastuvat nopeasti lyhytkestoisiksi ja raadollisiksi. Suurin osa onneksi on siinä mielessä "oikeilla jäljillä", että he nauttivat rakastamiensa asioiden tekemisestä, eivät välttämättä siitä, mitä ne tuottavat. Tällaiset ihmiset kokevat tekemistensä johdosta todellista flowta ja saavat siitä luultavasti iloa ja hyötyä paljon pitemmällä aikavälillä, kuin sellaiset, joiden pyrkimys on tekemisen avulla vain saavuttaa jonkinlainen tilapäinen erikoisasema, joka sitten huuhtoutuu ajan kanssa olemattomiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti