torstai 19. syyskuuta 2013

Docventures: Microcosmos (tavallaan)

Vaikka hyönteiset ja luontodokkarit ovatkin meikän kiinnostuksen kohteissa lähes obsession tasolla, huomattavasti mielenkiintoisempaa antia oli tällä kertaa jälkipuinti. Yhtään hyönteisten ja luontodokkareiden voimaa ja arvoa väheksymättä. Erityisen mielenkiintoiselta se tuntui ennenkaikkea siksi, että käsittelin tänään päässäni aiemmin jo aivan samoja asioita, kuin mitä tämä tulevaisuustutkija tässä esitteli. Kävin kirjastolla ja osallistuin jonkun jenkki herrasmiehen pyynnöstä Tampereen yliopiston tutkimukseen, jolla oli niin monimutkainen nimi, etten kykene sitä tässä edes toisintamaan. Se käsitteli kuitenkin pääasiassa sitä, kokeeko yksilö voivansa luottaa päättäjiin, saamaansa informaatioon ja näiden ympärille rakennettujen järjestelmien toimimiseen, painotuksena vielä koulutusjärjestelmä ja terveydenhuolto. Se oli ehkä tarkoitettu ihmisille, jotka olivat jonkinlaisissa isommissa organisaatioissa joissakin hallinnollisissa tehtävissä, mutta täytin tunnollisesti olevani työtön, mutta tulokulmani tähän on on nuorisotyö kunnallisella ja yksityisellä sektorilla. Sinne kommenttiosioon sitten tykittelin jotain tämän suuntaista;

"Globaalisti ajatellen päätöksenteon suurimpia ongelmia on se, että vaikka informaatio ja teknologinen kehitys ovat tuoneet meidän eteemme välineitä ja toimintatapoja, joilla kykenisimme tekemään poliittisesti ja ideologisesti läpinäkyviä, tietoon ja ymmärrykseen perustuvia päätöksiä, koko systeemin suurin ongelma on 1950-luvulta lähtöisin olevat luutumat. Niin kauan, kuin suurimmilla vaikuttajamailla on olemassa veto-oikeus, ei voida kuvitellakaan että voitaisiin tehdä puhtaasti demokraattisia päätöksiä, mikäli ne sotivat isomman valtion intressejä vastaan.Globalisaatio avaa järjettömät määrät uusia mahdollisuuksia, mutta samalla se tekee myös maailmasta aina hieman pienemmän ja ahtaamman paikan meille kaikille. Meidän tulisi herätä vastaamaan tämän aiheuttamiin haasteisiin, jotta kykenisimme todella hyödyntämään kaikkia sen tuomia mahdollisuuksia. En myöskään käsitä, miten vielä tänä maailmanaikana voimme pitää kiinni poliittisiin puolueisiin perustuvista järjestelmistä. Miten voidaan kuvitella, että voitaisiin saada tehtyä päätöksiä yhteisessä pöydässä, kun keskitytään vain tappelemaan pöytäliinan väristä. Verhot on jo tulessa, kohta tulee kiire."

Globalisaatio ja ennen kaikkea sosiaalisen median vallankumous ovat asioita, jotka tekevät kaikesta vähän vaikeaa. Ennen oli helppo syyttää, että "meidän työpaikat työnnetään sinne jonnekin Intiaan!" Nykyään ei ole lainkaan tavatonta, että tunnet jonkun sieltä jostain Intiasta, voit jopa pitää häntä ystävänäsi, vaikka et ole ikinä tavannut häntä. Teillä vaan klikkaa. Sinä saat kenkää, tämä ystäväsi saa duunin, ja tässä meillä on karkea esimerkki siitä, miten koko maailma saa meidänkin syrjäisissä silmissämme yhä vahvemmin selkeät ja tunnistettavat, inhimmilliset kasvot. Ja mitä inhimmillisempi maailma meille on, sitä vaikeampaa on sysätä paskaa alemmalle tikkaalle. Koska sielläkin on aina joku. Minun nähdäkseni tässä on kyse lähinnä positiivisesta ongelmasta, joka pakottaa meidät pohtimaan omia asenteitamme ja ratkaisujamme, ja uskon että osaltaan siitä on alkanut myös tämä suurempi sosiaalinen herääminen tähän kaikkeen ekologiseen muutokseen, sekä uudet innovaatiot, joihin osa tosin menee mukaan vain lauman vetäminä, mutta meneepä kuitenkin.

Uusimmassa Tieteen Kuvalehdessäkin taisi jossain sivun alalaidassa olla tutkimus siitä, että vuoden 2050 jälkeen ihmiskunnan populaatio lähtee osaltaan luonnolliseen laskuun. Tähän suhteutettuna kaikki tuomiopäivän kuvitelmat ovat ehkä vähän turhankin jyrkkiä. En väitä, etteikö meidän tulisi tehdä muutosta kaikissa elintavoissamme about NYT. Pidän sitä ennemmin väistämättömänä, mikäli tahdomme mahtua tänne jotenkin fiksusti. Mutta täytyy myös ymmärtää, että me olemme tässä pelastamassa ITSEÄMME. Luonto kyllä pyyhkäisee meidät pois jollain vieläkin AIDSia vahvemmalla, jos aletaan vituttaa liikaa, eli parempi vain löytää jonkinlainen tasapaino ja yhteisymmärrys, jolloin mekin saamme jatkaa täällä. Tulevaisuudentutkija peräänkuulutti uusia innovaatioita, no, tsädäm, lyödään viime viikon teema samaan pakettiin: Kultivoidaan Suomen kuoleva paperiteollisuus hampputeollisuudeksi, ollaan siinä edelläkävijöitä niin meillä voi olla jokin mahdollisuuskin vielä skarpata ja päästä markkinoille. Tehdään siitä vaatteita, öljyä, lääkkeitä, paperia ja ruokaa, ennen kuin kaikki muut ajavat senkin junan ohi. Teollisuuden dinosaurukset ja paskan hajuiset sellutehtaiden omistajat (en taivuttanut väärin.) saavat jäädä ihmettelemään, mihin ne rahat hävisivät, kun sillä aikaa uusi sukupolvi rakentaa alta jo uutta, ekologisempaa ja tuottavampaa maailmaa.

Ihmiskunnan pitäisi päästä irti kaikenlaisen dogmaattisuuden ja fundamentalismin rippeistä, oppia oikeasti sopeutuvaksi ja adaptoituvaksi porukaksi, joka tekee päätökset sen pohjalta, mikä milläkin hetkellä tuntuu järkevimmältä ja utilitaristisesti oikeimmalta ratkaisulta sen sijaan, että ajatellaan niin, että "ei voida tehdä tuollaisia ratkaisuja, kun ne on jotain vihervasemmiston juttuja, eikä meillä Sekoomuksessa harrasteta vihervasemmistojuttuja." Totta kai löytyy niitä ihmisiä, jotka pyörittelee silmiään kaikenmaailman hippipaskoille, mutta niissäkin on tavallisesti vain äänekäs vähemmistö, joka kyllä kääntää kelkkansa heti kun tajuavatkin olevansa vähemmistö. Jos näiden ihmisten (jotka tavallisesti eivät kontribuoi yhteisiin asioihin juurikaan muuten, kuin internet-paskamyllyjen kautta) mielipiteitä jää pelkäämään, ei luultavasti saa aikaan sitäkään vähää, mitä saisi silloin, kun ei vain välitä paskanvertaa muiden mielipiteistä. Sokeakin kana löytää jyvän joskus, häkin nurkkaan kahlittu kana ei koskaan, ellei niitä työnnä sen eteen.

Vielä yksi keskeinen asia luonnosta; käykää siellä, kun se vielä on tuolla pihalla tuossa muodossaan. Tietysti monesti on helppo (ja yleensä täysin oikein) sanoa, että luonnosta keuhkoavat eniten ne, jotka eivät ole siellä käyneetkään. Mutta itse maalla kasvaneena, metsiin suruni kantaneena voin sanoa, ettei ole mitään niin eheyttävää, kuin se kokemus täydellisen tyhjänpäiväisestä puskassa pönöttämisestä, joka ei johda yhtään mihinkään. Se ei ole millään tavalla tuottavaa toimintaa, se ei ole millään nykymittapuulla mitään muuta, kuin ajan hukkaa, mutta silti se on mielenterveyden kannalta äärettömän tärkeää. Se tarjoaa aitoja merkityksettömyyden, mitättömyyden ja pienuuden kokemuksia, kun tutkii vaikkapa metsässä kulkevia muurahaisia. Kun hetken hiljaa istuttuaan tajuaa näkevänsä kaikki ne sadat pienet polut, joita noiden pienten hyönteisten pienet jalat ovat painaneet metsän pohjaan, alkaa päästä jyvälle siitä kaikesta. Olemisesta. Luonnosta. Omasta suhteestaan siihen. Sille ei ole edes järjellisiä ja käsitettäviä sanoja, sen opit ovat kokemuksellisia. Ja sieltä meillä on aina lisää opittavaa.

2 kommenttia:

  1. Voi poikani, kyllä sä jaksat miettiä ja kirjoittaa,kumpa sä saisit tästä vielä elannon,oot niin hyvä! Mitä jos miettisit välillä nukkumistakin;)

    VastaaPoista
  2. Saa meikälle työntää taskut täyteen rahaa, hyväntekeväisyydestä olen melko pitkälle elänyt tähänkin asti. Ja siitä olen kaikille auttaneille ihmisille aivan helvetin kiitollinen, koska se saa minut kokemaan myös tunteen siitä, ettei kaikki tämä ole aivan täysin turhaa. Siis että tämä on kuin jokin bittiavaruuden ja virtuaalitodellisuuden versio katusoittamisesta tai taikatempuista.

    Kyllä sitä kerkeää nukkuakin. En vain tee sitä niin paljon.

    VastaaPoista