torstai 5. syyskuuta 2013

Cloud Atlas, Aika & Sielunvaellus.

Katsoin tänään kevyeksi aamupalaksi elokuvan, joka sai minut oikeasti, konkreettisesti itkemään. Tietysti sitä siinä vaiheessa luuli, että no joo, vähän väsyttää ja sillä vetää mieltä herkälle tuulelle, niinhän käy joskus. Mutta kun samalla tavalla väsyttää kolmelta iltapäivällä, kun laittaa vain jonkin tietyssä kohtaa elokuvaa soineen kappaleen soimaan, niin huomaa sen jotenkin vaikuttaneen johonkin syvemmällä omassa ihmisyydessä asustavaan puoleen. Cloud Atlas kannattaa katsoa heti, kun on kolme tuntia ylimääräistä aikaa elämässä. Se jotenkin käsitteli ja purki aivan samoja henkisiä aikapommeja, joiden kanssa minä olen tässä viimeajat jonglöörannut, käsitellen ihmistä, todellisuutta, elämää, aikaa, sitä miten kaikki asiat on äärimmäisen hienovaraisesti kudottu kiinni toisiinsa, rakkautta, sielua.

Tällaiset elokuvat ovat jo muutenkin minulle aina jotenkin erityisen läheisiä. Niissä, jopa vähän höhlässä Perhosvaikutuksessa, on aina taustalla se jokin epämääräinen kuolevaisuuden varjo, joka määrittää koko ilmapiiriä ja antaa kaikelle tietynlaisen värin. Sitä on vaikea selittää, koska se on ennemmin jonkin asian poissaolo, kuin jonkin varsinainen olemus. Vaikka tekisit hurjintakin scifiä, kuten tässäkin osaltaan on, sen saa tasoitettua mitättömän pieneksi ja inhimmilliseksi lisäämällä elokuvaan oikeasti mukaan neljännen ulottuvuuden, ajan. Sitä voi käsitellä monella tapaa, tässä se oli kudottu hyvin mielenkiintoisesti verkoksi, jossa kaikki nämä tarinat kulkivat kohti samaa pistettä, samojen pisteiden kautta. Jostakin se voi tietysti tuntua sitten vähän ennalta-arvattavalta, mutta se on toisaalta yhdentekevää; elämä on ennalta-arvattavaa. Jos ajatellaan vaikkapa tuhannen vuoden pätkää, niin voidaan melko turvallisesti sanoa, että ihmisiä syntyy, elää ja kuolee. Kaikki nämä "ennustukset" menevät kohdalleen. Hurraa. Tämä elokuva onnistui jotenkin kasvattamaan vielä enemmän sitä ajatusta, että tietyssä suhteessa tulevaisuus tekee nykyhetken, eikä nykyhetki tulevaisuutta. Sen hahmottaminen on yhä jotenkin hankalaa, mutta se sulautuu jotenkin yhteen Tarkoituksen ajatuksen kautta. Se ei määritä koko elämäämme, vaan on intuitioiden polku, joka johtaa pois metsästä, kotiin. Toki metsässä saa kulkea muutenkin kuin polkuja pitkin, kulkeminen vain on vähän raskaampaa. Jos tiedämme tahtovamme kotiin, pääsemme sinne todennäköisemmin seuraamalla polkua, jonka tiedämme vievän kotiin. Jos itsepäisesti yritämme löytää tien ITSE, saatamme olla metsässä vielä pimeän tultuakin, jäädä sinne loppuiäksemme.

En usko edellisiin elämiin. Toisaalta olen yllättynyt siitä, miten monet tuntemani älykkäät ihmiset uskovat. Siksi tahdon aina keskustella tästä asiasta, koska se on minulle äärettömän mielenkiintoinen. Saatan uskoa eräänlaiseen sielunvaellukseen, koitan selittää tämän aivan kohta. Ihmisillä, jotka uskovat sielunvaellukseen on hallussaan yksi mystinen, mutta silti mielestäni erittäin voimakas pointti: Tuntemus siitä, että on tuntenut jonkun ihmisen aina. Joskus vuosi sitten keskustelimme aiheesta hyvän ystäväni kanssa. Hän sanoi uskovansa, että tietyt sielut tulevat kohtaamaan aina. Se on väistämätöntä, ja vaikka me esimerkiksi emme olisi törmänneet musiikkihommien kautta (mikä muuten on näinkin pienessä maassa kuitenkin melko pieni todennäköisyys), olisimme väistämättä törmänneet jossain vaiheessa elämäämme kuitenkin. Ja jos hän on edellisessä elämässään ollut jokin viiriäinen, minä olen saattanut olla mato, jonka hän on syönyt. Kohtaaminen on tapahtunut. Olen yrittänyt selittää tätä outoa tuntemusta, mutta en ole päässyt sielua pitemmälle. Minulla on elämässäni ollut muutamia tällaisia ihmisiä, joista olen kokenut aivan ensimmäisestä hetkestä alkaen, että tämän ihmisen olen tuntenut aina. Onnekseni saan nyt myös kohta elää yhden sellaisen ihmisen kanssa. Näissä ihmisissä on kaikkein hienointa se, että voi aivan hyvin mennä kuukausia tai vaikka vuosia näkemättä heitä, ja silti kumpaakin kohdatessa lähinnä hymyilyttää. Kumpikin tietää hymyilevänsä siksi, että molemmat tietävät, ettei ole mitään sanottavaa. Mikään ei ole muuttunut, mitään ei tarvitse selittää. Kaikki on aivan kuten juuri eilen, kun viimeksi näimme. Vai oliko se puoli vuotta sitten?

Yksi tapa selittää tätä on tämä käsitykseni sielun vaelluksesta. Olen mietiskellyt tätäkin varmaan useasti, etenkin isovanhempieni kuolemien jälkeen, mutta vielä vahvemmin olen ajautunut ajatukseen tästä: entä jos on itsekästä ajatella, että meillä olisi sielu? Entä, jos me lainaammekin jostakin sielusta, ja tämä kokemus yhteydestä johtuu siitä, että meillä itseasiassa onkin sama sielu? Tämä tietynlainen läjä ihmisiä,  jotka kaikki voisivat olla jotenkin itsemme jatkeita, voivat yhtä hyvin olla toisia ilmentymiä siitä samasta kollektiivisesta, sosiaalisesta ulottuvuudesta itsessäsi, jota minä sanon sieluksi. Koska kyseessä on enemmän tai vähemmän persoonallisuuden osa, uskon, että myös tätä sieluaan voi eräällä tapaa kehittää. Tai ennemmin, että joku samanlainen ihminen voi kasvattaa sinut omaan sieluusi.  Tässä kohtaa ajattelen etenkin isoisääni ja hänen vaikutustaan minuun ihmisenä. Minusta tuntuu, että nimenomaan mummoni kuoleman jälkeen hän kasvatti yhteensä viikon mittaisessa ajanjaksossa minut itsekseni, vaikka sitä ennenkin muka kuvittelin jotenkin käsittäväni, miten ihmismieli, tai ainakin tämä omani, oikein toimii.. Sielu ei siis kuitenkaan vaeltaisi minnekkään, ainakaan ajallisesti, vaan olisi (kuten uskontojen oppeihinkin on sullottu) enemmän tai vähemmän pysyvä asia, johon ihmiset syntyvät. Rakkaus tiettyjä ihmisiä kohtaan olisi kai ymmärrettävissä jotenkin näiden sielun palasten luonnollisena vetovoimana toisiaan kohtaan, pyrkimys tulla ehjäksi. All is One. Se myös tarkoittaisi, ettei ole välttämättä olemassa mitään "yhtä ja oikeaa valittua" kenellekään, vaan todellisuudessa tietyt ihmiset sukupuoleen katsomatta ovat kaikki samalla tavalla valittuja sinulle. Ja te kaikki olette valittuja sille sielulle, joka teitä vetää puoleensa.

Ei pidä ehkä kuitenkaan käsittää tai ajatella, että olisin mitenkään päin uskonnollinen, tai taikauskoinen ihminen. Hengellinen kyllä, siinä mielessä kuin spirituaalinen nyt kääntyy hengelliseksi.  Ennemmin näkisin spirituaalisuuden ihmispsyykeen luontaisena ja erottamattomana osana, jos sitäkään ei osaa käsitellä luonnollisesti, kehittää siitä itselleen jonkinlaisen pakkomielteen. Tämä on nähty läpi historian fanaattisuutena tieteen tai vaikkapa valtion tai talouden edessä. Jos tiedostat, että inhimmillisenä, tiedostavana olentona sinun mielikuvituksellasi on taipumus keksiä kaikenlaisia hassuja juttuja, on aika paljon helpompi käsittää kaikkia muitakin puolia itsessään. Kieltäminen ei koskaan vie polun toiseen päähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti