Tunsin oloni eilen illalla vanhaksi, kun juttelin televisiolle enemmän, kuin se minulle. Huomasin, että olen näköjään hemmoteltu turhan paskan puutteella, kun en omista televisiota (tai siis digiboxia, jota kautta sieltä televisiosta voisi katsoa muutakin, kuin dvditä). Olen ajatellut, että on lähes sama asia, että minulla on nettiyhteys ja Yle Areena, jonka toiminnasta minulla ei ole mitään valittamista, ja jonka johdosta maksan yleveroa mielelläni. Sen sijaan en ole tullut ajatelleeksi, että minulta puuttuu noin 40 kanavaa täysin turhaa paskaa ja mainoksia, joilla huomattavan monet muut ihmiset saavat säteilyttää omia aivosolujaan päivittäin. Mietin moneen kertaan, että miten ihminen jaksaa sitä keskittymishäiriöistä sinkoilua, itseriittoisia nuoria miehiä ja eksyneitä nuoria naisia noin eksessiivisissä määrissä? Se tuntui jo muutamien minuuttien jälkeen väsyttävältä, ahdistavalta ja raskaalta.
Tänään palasin Lahteen ja tahtoisin käydä soittamassa, mutta kaikki mahdolliset soittokaverit ovat levällään ympäri Suomea, joten taitaa jäädä haaveeksi. Sen sijaan voisin katsoa ehkä Cloud Atlasin uudestaan, kävin ostamassa sen itselleni, jotta voin lainata sen mahdollisimman monelle. Se on mielestäni elokuva, joka jokaisen ihmisen tulisi nähdä, ei välttämättä sen vuoksi, että voisi kaiken meikän hehkuttamisen jälkeen pettyä siihen, vaan niiden keskeisten teemojen vuoksi, joita siihen on kirjoitettu. Ei ole niin paljon väliä sillä miten scifi-elementit siinä toimivat tai miten se on rakennettu, vaan mitä se on.
Tästä taitaa tulla yksinäinen ilta, ja sisältä olen yhtä maailmaa rakastavaa hymyä paketoituna pariksi päiväksi hygienian tärkeyden unohtaneeseen ruumiiseen. Jostakin syystä olen miettinyt erään ystäväni esittämää kysymystä. Puhuimme psykasta ja vähän kaikesta, ja hän kysyi, että "Tunnetko sä olevasi osa kroppaasi? Siis tunnetko, että se pieni murunen kaikkien opittujen asioiden ja ympäristövaikutusten keskellä, joka on todella sinä, on oikeasti kiinni fyysisessä sinussa?" Joskus vuosia sitten olisin vastannut ehdottomasti, että en. Olisin ajatellut, että minua on kirottu ruumiilla, joka ei muistuta yhtään sitä persoonaa, joka siellä sisällä asustaa. Nyt ymmärrän sen kuvanneen sitä persoonaa paremmin kuin hyvin. Se oli keskenkasvuinen, epävarma ja eksynyt. Tajuan myös, että minä olen myös ulkoisten tekijöideni muovaama, kasvojeni piirteet ovat voimakkaat, mikä on tietysti muovannut muiden suhtautumista minuun ja sitä kautta minun suhtautumistani muihin. Nimeni, joka ei vuosiin ollut kalenterissa, toisin kuin kaikkien muiden lasten, aiheutti ainakin päiväkodissa itsessäni hämmennystä ja vieraantumista muista, joten sekin on vaikuttanut minun persoonallisuuteeni. Myös lihasmuisti, se mitä mieleni käskee kehon hallita ja säilyttää, on jotenkin minua. Olen miettinyt, voisiko vaikkapa muistinsa menettänyt palauttaa osia itsestään soittamalla vaikkapa kitaralla sellaisia kulkuja, jotka ovat hänelle itselleen merkityksellisiä, jotka ovat syvällä hänen lihasmuistissaan. Luultavasti se voi ainakin herättää uteliaisuuden sitä ajatusta kohtaan, miksi minun kehoni osaa tämän? Missä asemassa se on ollut entisen minäni mielessä? Tätä kautta palasten kerääminen tuntuisi enemmän, kuin loogiselta. Toisaalta olen myös miettinyt, että jos joutuisin vaikkapa junaonnettomuuteen, makaisin vuosia koomassa ja heräisin ilman persoonaa, kuinka helppoa minun olisi omaksua itseni uudelleen lukemalla kaikki nämä tekstit alusta loppuun asti. Nyt jos niin joskus käy, annan itselleni luvan naurahtaa tämän postauksen kohdalla. Noin. Hei Tulevaisuuden Jere. Ei kai sattunut pahasti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti