LIEVÄ SPOILERIVAARA.

Meni monet kylmät väreet Breaking Badin kanssa, koko sarjan lopetus oli aivan helvetin vitun siisti, mutta vasta internet auttoi tajuamaan monia yhteyksiä ja visuaalisia hommia tuostakin sarjasta. Yksi merkittävimpiä havaintoja oli nimenomaan tämä kuva- kun näin tuon niin kylmät väreet kulkivat (ja kulkevat vieläkin) pitkin kehoa. Sillä jostain selittämättömästä syystä olen katsonut juurikin tuon Crawl Spacen lopun varmaan kymmenen kertaa ainakin. Nyt tuon kautta tajusin sen johtuvan juuri siitä, että siinä kohtaa Walter Whiten jää Heisenbergin jalkoihin, ihminen laskee irti kaikista niistä moraalisista ja henkisistä kahleista, jotka pitävät kiinni ihmisyydessä ja pitävät psykopatian poissa. Se on pohja. Tajusin jo silloin katsoessani, että siinä Walter laskeutuu alitajuntansa kellariin ja löytää sieltä sen, mitä tämän jälkeen tuleekaan seuraamaan. Se kiehtoo minua, koska olen käynyt aika vitun monta kertaa niin lähellä sitä. En koskaan siellä, mutta lähellä. Enkä tietysti TUOSSA mittakaavassa, mutta uskon suurimman osan ihmisistä löytävän sen jossain vaiheessa.

Joka ikinen kerta olen kuitenkin heilahtanut takaisin tälle puolelle. Kerran olen seissyt eteisessä veitsi kädessä, varmana siitä, että sen illan jälkeen maailmassa on yksi ihminen vähemmän. Kuitenkin tämä rationalisoiva puoli on saanut meikäläisestä niskalenkin. Se on pitänyt minut poissa psykooseista, ainakin oikeista psykooseista. Se puoli joka sanoo tuollaisilla hetkillä, että sinä olet yksi jostain miljardista siittiöstä, meinasit kuolla synnytyksessä ja tappaa itsesi teini-iässä. Koko elämäsi alkoi vasta kaiken tuon jälkeen, aiotko tosissaan heittää sen kaiken menemään jonkun mitättömän ja pienen asian takia? Entä jos se elämä ei oikeasti ole alkanut vieläkään, eikä välttämättä koskaan alakaan, jos sössit nyt. Nuorempana olin niin helvetin äkkipikainen. Arvaamaton ja vähän pelottava, ainakin itselleni. Oikeastaan se muuttui vasta Cut To Fitin myötä. Sitä kautta alkoi vielä sivistää ja kasvattaa itseään ihan toisenlaisella raivolla, ja sitä kautta alkoi kohdata omia varjojaan ja ymmärtää sen raivoamisen merkityksen oman mielenterveyden kannalta.

Se on hyvä pitää olemassa. Sitä voi käyttää. Oman sisäisen julmuuden täysi kieltäminen ei ole tervettä. Se kasvattaa neurooseja ja kriisejä eksponentiaalisiin mittoihin. Siksi se täytyy vain osata pitää aisoissa, se täytyy hyväksyä olemassaolevaksi osaksi itseään. Siksikin tuo loppu oli minusta niin tyydyttävä, siinä näytettiin mies, joka on hyväksynyt itsensä ja pystyy myöntämään ja ymmärtämään motiivinsa, sekä pystyy käyttämään sitä julmuutta potkiakseen vähän vauhtia asioiden ja tilanteiden kehitykseen. Lopultakin viimeinen kohtaus oli meikästä aika helvetin kaunis, koska koko sarjan ajan se metamfetamiinin duunailu oli kuvattu niin kauniisti, sellaisena flow-hommana, että musiikki soi ja asioita tapahtuu. Siksi se loppu toi (niin oudolta ja sairaalta kuin se saattaakin kuulostaa, mutta uskon jokaisen sen nähneen samastuvan tähän) rehellisen hyvän mielen. Heittämällä paras sarja, jonka ihmiskunta on saanut aikaan. Kohta katson kaikki alusta loppuun. Kun löydän sopivan raon. Tässä vielä viime yönä piiretty hypnosaatana.

lkjrtoihrtgopsdgfp

Monien levyjen kautta olen päätynyt taas Melissa Auf Der Maurin Out of Our Mindsiin. Kävin viiden kilometrin "kevyellä iltakävelyllä" saadakseni vähän raitista ilmaa, mutta sekään ei tuntunut oikein auttavan. Tiedän tässä olevan pohjimmiltaan kyseessä kai jonkinlaisen läheisyyden kaipuun. Kai on aivan positiivista, että kykenee tuntemaan tällaista ikävää ja kaipaamaan toisen ihmisen läsnäoloa. Ei se silti oloa helpota. Tuntuu, että liian monen ihan hyvän sunnuntain jälkeen tämä tuntuu aivan helvetin raskaalta. Aivan kun pentuna leikittiin sitä lakana-leikkiä, jossa joku antaa peiton tai lakanan laskeutua kasvoille, ja siellä alla sitten kiherrellään ja on niin helvetin hauskaa. Tämä on aivan sama juttu, paitsi että lakana on kasa kiviä, eikä meikää naurata. Mitenhän tämä nyt tuntuukin näin ihmeellisen vaikealta. Ehkä pitäisi vain käydä nukkumaan, kerrankin ennen aamu viittä. Toisaalta Eetulla on aamuvuoroviikko, eikä meikää väsytä yhtään. Voisin juoda aamukahvit, kirjoittaa vielä vähän tuolla kirjoituskoneella (viideltä ihmiset ovat joko hereillä tai niin syvässä unessa, ettei paljoa vähäinenkään naputtelu voi haitata.)  ja käydä sitten nukkumaan, hämmentyneenä ja ihmeissäni.

Tai sitten voisin olla nukkumatta ollenkaan. Eihän minua mikään sido yhtään mihinkään. Ei minulla ole mitään velvoitteita. Voisin odottaa, että hiljaisuus loppuu ja alkaa tehdä niin paljon musiikkia, kun vaan jaksan ja kykenen, ennen kuin tipahdan totaalisesti. Kaikki on kuitenkin siistimpää ja psykedeelisempää väsyneenä. Enkä muista luvanneeni yhtään mitään yhtään kenellekään. Töistäkään ei ole kuulunut mitään, joten fuck life, I'm going to get lost inside my head for a while. Ehkä tarvitsenkin jotain juuri sellaista tähän väliin. Jos kaikki onkin vain siitä kiinni. Koitetaan. Ei siinä häviä, kuin muutamien tuntien yöunet ja pari turhaa tuntia päivästä, kun nukkuu niitä kiinni. Josko tuo piirtäminenkin lähtisi sujumaan, kun pari tuntia tuijottaa tyhjää paperia..

It's anyone, anytime, anywhere..

Aivan yhtäkkiä ja pyytämättä sisääni laskeutui jonkinlainen epämääräinen vitutuksen kivi, raskas ja painava, sellainen ettei sitä olisi Jeesuskaan pyöritellyt pois luolan suulta. Olisi yrittänyt kymmenen minuuttia, minkä jälkeen olisi todennut, että vittu, meikä mieluummin delaa tänne kun koittaa siirtää tuota vitun murikkaa enää yhtään, ihan ajan hukkaa. Jotenkin tuli hetkessä taas todella syksyinen olo, piirtäminenkin loppui seinään ja kaikki tuntuu vain jäävän tämän kivien hyökyaallon alle. Ne repivät rikki kaikki henkiset rakennelmat ja jyräävät kaiken älyllisen vastarinnan. Koko ajan tuntuu sydän hakkaavan jotenkin raskaammin, niin että jos on paikallaan, voi selkeästi tuntea miten se heilauttaa koko ruumista. Minulla on vahva aavistus siitä, että tämä on jotain lapsellista huomion kipeyttä ja ikävää, jotka ovat kietoutuneet ja kasvaneet yhdeksi tämän sunnuntain ahdistuksen kanssa. Tuntuu siltä, että kohta, parin levyn päästä, on pakko lähteä ulos kävelylle, jotta saa jonkinlaisen etäisyyden tähän olemassaoloonsa. Toisaalta se voi olla ihan tervettäkin, kun ei ole käynyt kauppaa pitemmällä ulkona varmaan viikkoon.  Ei varmaan ole mikään ihme, jos vähän ahdistaa..

Nyt olen kuunnellut lähinnä Bringthewarhomen Rejoice!-levyä joka alkaa lähentyä loppuaan, nyt soi Anyone, joka on jotenkin vaikuttanut elämääni epämääräisellä tavalla todella paljon. Se on sellainen biisi, joka saa meikän aina jotenkin ajattelemaan omia ihmissuhteita ja suhtautumista muihin ihmisiin, sitä tulee kuunneltua melkein aina kun kävelee yksinään jossakin pimeässä, jonne epäilemättä olen kohta menossa nytkin. Dolvingin pitäisi saada tuosta hyvästä joku inhimmillisyyden nobel, vähintään. Noin vaikuttavaa kampetta ei ihan joka jätkä tee, ja tuolla miehellä niitä on diskografiassaan levytolkulla.

En oikein osaa tai jaksa sanoa mitään. Ehkä silloin on parempi olla hiljaa.

Huomenta. Sunnuntai, mutta jos teen riittävästi asioita, en kerkeä tajuta sitä..

Näin viimeyönä taas unta, jossa istuin mummon ja papan kanssa Jalkalan tuvan pöydän ääressä. Äitikin oli siellä. Jotenkin mielenkiintoisia nämä unet, ne ovat suhteellisen säännöllisiä, kerron kaiken mitä on tapahtunut edelliskäynnin jälkeen. Ne ovat outoja, rauhallisia ja ikään kuin terapioivia hetkiä. Nytkin puhuin jostain levyhaastattelusta, mummokin sanoi lukeneensa sen ja ihmetelleen vaikka ei kauheasti niistä asioista tajunnutkaan. Näissä unissa on ehkä kaikkein siisteintä se, etteivät isovanhempani vastaa "niinkuin tahtoisin heidän vastaavan", vaan niin kuin he oikeasti vastaisivat. Nytkin mummo alkoi vittuilla mulle jotain tukasta. Se on mukavaa. Se on jotenkin terapeuttista. Alitajuntani on rakentanut isovanhemmilleni päänsisään alttarin. Se on turvapaikka, jonne voin mennä kun tuntuu, että on liikaa kannettavaa. Se on aika siistiä, kuinka monella muka on samanlaista? Ja minusta on jotenkin älyttömän kaunista, että se on juuri tuo Jalkalan pirttipöytä, ja että siellä ovat isovanhempani. Toki, heidän merkityksensä oli jo eläessään minulle niin helvetin suuri, ettei sinällään ole mikään ihme. Ainoa huono puoli on se, että herätessä taas tajuan kaipaavani heitä aivan vitusti. Ei vain jonain mieleni kuvina, vaan elävinä ja hengittävinä ihmisinä, jotka ovat olemassa jossain minun pääni ulkopuolella.

Tässä olen nyt pari iltaa katsellut lapsuuteni hämmentävän idolin, Ämpäripään sekoilua youtubesta. Mietinkin, että miten muka olen voinut nähdä sitä jossain ATVssä, mutta se pyörikin myös MoonTV:llä ja myöhemmin diggarilla, missä olen sitä sitten pällistellyt, että mitähän vittua meikän telkkarissa tapahtuu. Nyt ne löytyvät youtbesta, mistä olen maailmalle hyvin kiitollinen. Samplekamaa, ihan järjestään kaikki niistä. Laitoin sille eilen fanipostia ja kysyin sitä myös meidän grindibileisiin avautumaan bändien välissä, vaikka en kyllä usko, että siihen hommaan kuuluu mikään sellainen. Mutta ei maksa mitään koittaa kepillä jäätä.

Meikää henkilökohtaisesti kaivelee nyt juuri se, miten helvetin hidasta tietokoneiden kanssa leikkiminen on. Biisin pohjan bouncaaminen kestää pitempään, kuin mitä meikältä menee kaikkien raitojen nauhoittamiseen ja monessa tapauksessa miksaamiseenkaan, sitten saan vaan pyöritellä peukaloita tietokoneen vieressä ja kytätä, että pääsisin jatkamaan.. No, kuuntelen sitten levyjä.. ja vaikka piirtelen...

Intelligence, Compassion and Understanding

Tänään on ollut helvetin hyvä päivä. Heräsin joskus kahden aikaan ja aloin duunailla samantien jotain epämääräisiä rumpupohjia, ajatuksena duunailla jotain triphopin ja Ministryn ristisiitosta. Sain viisi pohjaa jotenkuten läjään, mutta pitää katsella niitä huomenna kuitenkin vähän tarkemmin, koska nauhoitin ne niin huonosti raiturille, etten käytännössä voi nauhoittaa kitaroita niiden päälle. Tuntuisi kuitenkin siltä, että tämä  syksy ja kaikki pitää huolen siitä, ettei tarvitse paljoa luomisentuskissa kärvistellä, sen kun ottaa kitaran käteen ja soittelee biisit nauhalle. Kaikki tuntuu niin järjettömän mukavalta tehdä. Eniten hommia vaikeuttavat lähinnä tietokoneet. Musiikin tekeminen ei koskaan ole ollut minulle kovin vaikeaa, koneiden kanssa pärjääminen sen sijaan on. Jos saisin kaiken tehtyä ajatuksen voimalla, olisin varmaan tuhat kertaa tuotteliaampi, mutta toistaiseksi ei vielä ole sellaista raituria tai rumpuohjelmointisysteemiä tullut vastaan, joka osaisi duunata sen loopin ihan vain ajatuksesta ja fiilispohjalta. Siksi täytyy pärjätä näiden (paskojen) ominaisuuksiensa kanssa ja antaa teknologian ja oman nupin kapasiteetin rajoittaa kaikkia visioita.

Huomasin myös, miten helvetin koville minulle ottaa antaa aikaa sellaiselle jutulle, josta olen päättänyt, että se on tämän päivän homma. Jotenkin ajattelin, että kun teen nuo pohjat ja biisit nyt äkkiä valmiiksi, voin illalla käydä treeniksellä lauleskelemassa niihin jotain ja yöllä jo pääsisin miksaamaan koko paskan ja se olisi poissa alta, poissa omasta systeemistä kalvamasta. Mutta nyt päätin myös kerrankin haistattaa itselleni pitkän paskan ja tehdä jotain muuta. Siispä piirtelin tuota oikeastaan loppuillan. Tahdon duunailla nyt paljon tuollaisia ns. "samanlaisia" juttuja, koska noiden tekeminen on todella mielenkiintoista, opettavaista ja mukavaa. Voisi koittaa jokapäivälle duunata yhden niin kauan kuin se kiinnostaa. Paitsi että sormet ei luultavasti kestä. Joku pseudoreuma alkoi tuhota niveliä jo tänään, varmaan 6 tunnin piirrustamisen jälkeen. En kyllä tiedä menikö tässä niin kauan.. En laskenut ja tein välistä kaikkea muutakin. Piti käydä kaupassakin, että sai haettua maitoa ja pystyi keittämään kahvit. Sekin irrottautuminen tuntui olevan työn ja tuskan takana.

Kaikki tuntuu nyt jotenkin rullaavan hetkellisesti. Hyvä näin, koska syksy on kuitenkin vasta melko alussa, ja tiedän että tässä tulee kuitenkin vielä aika monta huonoa päivää, ennenkuin ollaan kevään puolella ja elämä alkaa hymyillä taas. Saapa nähdä. Toivotaan parasta, vaikka tiedetään pahimman toteutuvan. Tänään mietin vähän sitä mielenkiintoista isättömyyden muotoa, joka vaivasi nuorempana minua, ja jonka olen töissäni nähnyt vaivaavan lukemattomia nuoria miehiä. Se mielenkiintoinen isättömyyden muoto, jossa isä on olemassa, mutta ei käytännössä kuitenkaan ole. Se tunne, että isä on sinulle lähinnä valtava varjo, jonka alta et pääse pois. Jonkinlainen jumalankuva, jonka edessä on aina 6-vuotias, voimaton ja avuton, yrittäen vain tehdä isäänsä vaikutuksen jollain makaroniveistoksilla tai kengännauhojen sitomisella. Siihen tunteeseen, johon ei saa vastakaikua, ja sitten alkaa etsiä niitä isiä muualta. Uskoisin tavallisen nuorisotalotyön olevan tästä syystä miehille ehkä vähän kuluttavampaakin, kuin naisille. Jos olet nuori mies, olet samantien siellä muutamien, parhaimmillaan jopa muutamien kymmenien nuorten poikien isän korvikkeena ja miehen mallina. Se johtaa monesti siihen, että nämä nuoret saattavat tehdä enemmän vitun hölmöjä juttuja kilpaillessaan juuri sinun huomiostasi. Lisäksi se menee monelle nuorelle miehelle aivan liian helposti hattuun, ja he alkavat ruokkia omaa huomiontarvettaan siellä työpaikalla, eikä se ole kyllä mitenkään päin terve asenne työntekoon. Mutta se on tärkeää, joskin raskasta duunia.

Olen tietysti jotenkin luonnollisesti jo monien muiden elämänvalintojeni kautta sisällyttänyt tuollaisenkin vastuun elämääni jo ajat sitten. Minun täytyy kaiken tämän mesoamisen ohella elää sellaista elämää, että voin seistä sen takana. Siksi en niinkään edes huolehdi siitä, että joku tulee vaikka saamaan minut kiinni siitä, että puhun itseni pussiin jonkun aiemman tekstin kanssa. Se on mennyttä, kuollutta solukkoa, jonka tilalle on syntynyt jotain uutta. Koko tässä kasassa tekstiä on kyse vain yhden ihmisen subjektiivisesta progressiosta,kasvusta ja kehityksestä omaksi itsekseen, sekä jonkinlaisesta aikakapselitestamentista tuleville jälkeläisilleni, vaikkakaan en usko, että kukaan jaksaa sitten lukea näitä enää kuitenkaan. Mutta joku teistä parikin vuotta nuoremmista voi sitten käydä kertomassa meikän lapsenlapsille kaiken tämän, kun vedän överidramaattisesti viimeisen henkäykseni jossain laitoksessa unohdettuna ja yksin. Sanokaa niille muksuille, että hyihyi, eihän noin saa tehdä. Ja että muistaisivat, etteivät minun silmissäni voi koskaan tehdä mitään pahaa, koska en uskonut pahuutta olevan olemassa missään subjektiivisen havainnon ulkopuolella.

The Body,The Soul & The Spirit

Tähän olin hetkellisesti jopa tyytyväinen.

Syksy saa.

Syksy on minulle poikkeuksetta hyvää aikaa. Se ei ole millään tavalla mukavaa aikaa, monesti olen henkisesti aivan rikki ja hajalla, tai täydellisen maanisen loppuromahduksen partaalla, mutta se on luovuuden akselilla sitten taas aivan äärimmäisen tuottavaa aikaa. En ole piirtänyt juuri yhtään oikeastaan koko kesänä, koska olen kiroillut paskoja tusseja ja kaikkea muuta täysin yhden tekevää, nyt olen sitten kuunnellut Bandcampista löytämäni Matt Stevensin loistavaa Relic-albumia, heitellyt vanhimpia tusseja pois (sekin tuntuu jotenkin vastenmieliseltä tuhlaamiselta, vaikka ne on monesti käytetty loppuun jo ainakin kolme tai neljä kertaa) ja piirtänyt ihan vain piirtämisen ilosta. Pelkkiä pintoja ja kuvioita, ihan vain tekemisen itsensä vuoksi, se on synnyttänyt kaikenlaisia pieniä metafyysisiä oivalluksia, kuten tämän: 

 Aloin myös paastota eilen lähinnä kokeeksi, ja sain huomata aineenvaihduntani nopeutuneen todella paljon viime vuosien vastaavista kokemuksista. Aiemmin vasta kolmannen tai neljännen päivän tienoilla ilmenneet aliravitsemuksen tunteet ja oireet, kylmyys, lihaskrampit, päänsärky, heikotus ja kaikki muu, tulivat jo nyt. Saapa nähdä jaksanko kuitenkaan jatkaa tätä paria päivää pitempään, kun tämän tarkoitus oli pääasiassa saada aikaan tämä olotila, kirjoittaa vitusti ja siinä samalla antaa elimistölle pari päivää ilman lisäaineita. Kirjoittelinkin tänään melko paljon, se on aika hyvää tekemistä nälkiintyneenä, kun kiukkupäissään hakkaa näppäimiä lujaa, ja vielä lujempaa jos erehtyy lyömään ohi. Onneksi minä olen tässä interaktiossa se osapuoli, joka saa lyödä. 

Muuten eilinen päivä tuntui lähes täsmälleen siltä päivältä, jolloin mummo kuoli. Se oli melko raskasta, kuuntelin Steve Von Tillin A Grave Is A Grim Horsea, jota kuuntelin myös Neurosiksen The Eye of Every Stormin ohella sinä iltana. Ei ollut mitenkään kauhean juhlallinen olo. Nälkä tekee kaikesta vielä vähän isompaa, pienet jutut kasvavat suunnilleen eksponentiaalisiin mittasuhteisiin. Luulisi, että tällaisessä olotilassa joku piirtäminen olisi ihan paskaa hommaa. Olisikin, jos meikäläinen olisi puikoissa, mutta onneksi se on niitä juttuja, jotka sujuvat nimenomaan kehon ja sielun yhteistyössä, ilman minää. Alitajunta, joka sitten ehkä on tämän kolmiyhteyden oikea jumala ja ylin valvontakeskus, hoitaa kyllä kaiken tarpeellisen. Voi luottaa siihen, että osaan, vaikka minä en olisikaan kontrollifriikkinä päättämässä kaikesta. Se on turvallista. Meditaatiota. Äärimmäistä läsnäoloa, aina yhtä vitun hienoa.

Musiikista ja viinasta.

Meikäläinen on käyttänyt tämän aamupäivän (11-13 välinen aika on tässä taloudessa aamupäivä) lähinnä taas sen miettimiseen, miten raskaasta musiikista on tullut niin tylsää ja yhdentekevää paskaa. Minä en tahtoisi juuri muuta, kuin että se potkisi minua ylös, tekisi oloni vähän vaikeaksi ja näyttäisi mistä kana kusee. Sen sijaan suurin osa tänäkin vuonna tehdystä suomalaisesta raskaasta musiikista on aivan yhdentekevää. Ei siis mitenkään varsinaisen huonoa, mutta ei herätä ihan kauheasti fiiliksiäkään. Koska sanoitukset ja ajatukset niiden takana ovat minulle todella tärkeä osa tunnelmaa ja ilmapiiriä ja kaikkea, vaivaa todella paljon, ettei kukaan sano yhtään mitään. Voihan sitä länkyttää nussimisesta ja zombeista ja tappamisesta maailmanääriin, sitten sanoa haastattelussa, että "haha, joke joke, täytyy päästellä ulos höyryi ettei tapa getää niiq oikeessa elämässä. Oikeesti me ollaan lupsakoita hevijanttereita ja tykätää ottaa vähän viinaa......" nämä haastettelutkin alkavat käydä tylsiksi. Onnekseni olen kyllä saanut myös huomata, että ajatuksia keskivertohevarinkin silmien takana saattaa levyä väsätessä vilahtaa vähän enemmänkin, kuin muutamia vuosiakaan sitten, ja tästä kehityksestä olen mielissäni. Sitten kun vielä saadaan se vielä jotenkin päin ulos, ja ehkä tarkoitetaankin sitä mitä sanotaan, niin aletaan saada aikaan jotain mielenkiintoista.

En edes väitä, että uskoisin oman tekemiseni näyttäytyvän ulkopuoliselle yhtään merkityksellisempänä. Sillä onkin merkitystä vain minulle itselleni, eikä minua kiinnosta onko sillä merkitystä muille, koska minun täytyy kuitenkin tehdä sitä siitä huolimatta. Siitä syystä en mielelläni tällaisessa yhteydessä tiputtele edes niitä minua ärsyttävimpiä nimiä, koska en todellakaan tahdo halventaa sitä arvoa, joka sillä tekemisellä varmasti tekijälleen on. Minulle sillä vaan ei ole mitään arvoa, ja tämä blogi sattuu olemaan se paikka, missä vuodan tämän suuntaiset vitutukset ulos. Täällä ei arvostella levyjä tai bändejä, korkeintaankin nostetaan sellaisia juttuja, jotka on vitun siistejä. Toisaalta olen joskus miettinyt, että voisin tehdä silloin tällöin muutamia haastatteluja, saadakseni tekosyyn keskustella mielenkiintoisten ihmisten kanssa mielenkiintoisista asioista.

Toki tiedän, että suurin osa tästä kulttuurisesta dissosiaatiostanikin johtuu lähinnä siitä, etten juo viinaa, jolloin viinaa juovat perusjätkät näyttävät minulle monesti lähinnä aikaansa ja omaa lahjakkuuttaan hukkaavilta ja tappavilta juopoilta. Eivät tietysti kaikki. Ei koskaan kaikki. Eikä kaikki juominen ole tuollaista. Ja sitä tavanomaista sössönsöötä. Tässä maassa pitää aina ottaa takaisin, ettei näyttäydy keuhkoavana absolutistina (jollainen minä tietysti epäilemättä olenkin), eihän sellainen voi koskaan tajuta, mitä juominen on. Vaikkakin suurin osa niistä on nimenomaan niitä, jotka ymmärtävät näitä amatööridokaajia paremmin, mitä se todellinen juominen on. Minä en ole, mutta tunnen niitäkin. Kun aikansa katselee kaikkea tätä, oppii tuntemaan kaikenlaisia tyyppejä. Eikä mikään tapa ole toista parempi. Ei se ole yhä eikä edelleenkään minkäänlainen paremmuuskysymys. Sellaisen siitä tekevät lähinnä ne, jotka tuntevat itsensä alemmiksi ja yrittävät syyttää siitä muita. Jokainen tulee itsensä ja nuppinsa kanssa toimeen eri tavalla, jokainen tekee omat valintansa pärjäämisensä suhteen. Minua se vituttaa siinä vaiheessa, kun näen miten se musiikin ohella vähän ryyppääminen vaihtuu ryyppäämisen ohella vähän soitteluksi.

Silti yksi parhaista ystävistänikin on sellainen, joka ei ole kauheasti soittamisen kanssa tekemisissä kuin keikoilla, muutamissa treeneissä vuodessa ja levyjen nauhotuksissa. Se ei tarkoittaisi, etteikö musiikki olisi hänellekin pääasia, se on vain jonkinlaisella olosuhteiden tuomalla tauolla tällä hetkellä. Lisäksi hänen silmistään näkee sen, että vaikka hän on taipuvainen hassutteluun ja yleiseen hulinaan, siellä ollaan kuitenkin koko ajan itse puikoissa. Osataan rauhoittua, kun tajutaan että hommat lähtevät kädestä. Se on melko harvinaista. Olen myös saanut nähdä, miten minulle tärkeistä ihmisistä on kasvanut lintujen ja käärmeiden sijasta liskoja ja korppikotkia, miten se hidas muutos on tapahtunut, ja pillu ja ryyppääminen ovat vieneet fokuksen pois siitä, missä se alunalkaen oli. Sellaista on minusta ehkä kaikkein raskainta katsoa. Ne ovat niitä asioita, mitkä rakentavat meikäläisen ympärille jotain linnantornia, ei mistään vitun norsunluusta, vaan tiilistä ja kaikesta ylimääräisestä romusta, jota ympärillä vain sattuu lojumaan. Ei meikällä olisi koskaan edes varaa (rahallisesti tai moraalisesti) norsunluutorniin. Vaikka olisihan sellainen siisti tuossa kerrostalon takapihalla.

Tämä on taas näitä päiviä, kun tykittelen Pig Destroyeria ja kirjoitan jonkun miljoona biisiä valmiiksi odottelemaan, että saadaan varattua jostain kaikkien kiireisiin aikatauluihin sopiva reikä, jolloin voidaan mennä treenikselle. Tekisi mieli vaan repiä tämä bändi irti tästä kaupungista, töistä, kouluista, ihmisistä, viedä se johonkin sellaiseen maahan, josta ei tunne ketään ja keskittyä tekemään tätä. Sitten kun tuntee sieltä liikaa ihmisiä, muuttaa taas jonnekin missä voi vaan tehdä sitä ja keskittyä olennaiseen. Mikään muu ei juuri kiinnosta.

Bleeding out.

Tänään on ollut jotenkin todella sekava päivä. Heräsin ajoissa, vaikkakaan kelloni ei ole soinut tällä viikolla kertaakaan. Olen ajatellut vain lyöväni sen kiinni, mutta olisin minä nyt neljästä aamusta edes yhtenä ollut sen verta tolkuissani, että tajuaisin sen edes soivan. Kävin sitten vähän pällistelemässä entisiä koulukavereita ja opettajia tuolla Fellmannian Nuva-alumnissa, vaikka en kerennytkään auditorioon asti istumaan. Molemmilla kerroilla kyseessä oli lähinnä ahdistus, jota tunsin sitä small talkin määrää kohtaan, jota siellä jouduin harjoittamaan. Tahdoin puhua ehkä yhdelle, korkeintaan kahdelle ihmiselle, mutta sain tyhjäkäyttää turpaani niin paljon, että alkoi ahdistaa. Ajattelin päässäni, että kysyin asiaa, jonka vastaus ei kiinnosta minua sen enempää kuin sen kysyminenkään, onko minusta jo tullut yksi Niistä? Päätin vain liueta paikalta, kävin kaupassa ostamassa paketin jälkiuuniruisleipää ja kolme tölkkiä omenamehua. Siinä on parin seuraavan päivän ruokavalio kokonaisuudessaan.

Jehovat kävivät myös aamulla vartavasten meikän oven takana tuomassa minulle kirjan, Ihmiskunta etsii Jumalaa, joka kuulema sisältää kaikenlaisten uskontojen TÄYSIN PUOLUEETTOMAN esittelyn. No, heti kansilehdessä puhuttiin Tosi Jumalasta, niin en oikein ymmärrä miksi ne sitten edes mainitsevat puolueettomuuden. Mitä pahaa on puolueellisuudessa? Tai siis eikö se nyt ole jumalan silmissä lievempi paha, kuin ilmiselvä valehtelu? Eikö jumala ymmärtäisi paremmin sen, että pr-hommia tehdessään hänen julkisuuskuvaansa ehkä vähän siloitellaan mainoksiin, mutta että hänellä duunissa olevat ihmiset ihan suoraan VALEHTELEVAT.. Vanhatestamentillinen jumala ei ainakaan kääntelisi poskia, paitsi lastensa poskia läimiessään ympäri korvia. Eetu vaan huikkasi mulle aamulla ovelta, että "sun kaverit on täällä."

Näin unia, joissa olin kirjoittanut vitusti hyviä runoja, kokonaisen vihkollisen. Lueskelin niitä ja esittelinkin joillekin, että vittu mitä neronleimauksia! Sitten herätessä mietin, että mihin ne kaikki meni? Mihin ne hävisivät sillä hetkellä kun heräsin, vaikka tietoisesti mietin unessakin, että tämä täytyy kirjoittaa oikeasti aamulla. Uneni ovat muuten sillä tasolla tosi outoja. Monesti ymmärrän sen sisällä olevan metafyysisen tason, että tämä on tällainen maailma, jossa pitää koittaa tutkia asioita mahdollisimman paljon, aivan kuin olisin päässyt antihiukkasten muodostamaan maailmankaikkeuteen käymään. Samalla tavoin kuin hyppäät veteen, sukeltaen pohjaan, kunnes sitten kohoat väistämättä takaisin pintaan, valveilla oloon ja tajuntaan. Lisäksi kaikki uneni ovat aina olleet värillisiä, mistä syystä minulle tuli yllätyksenä, että suurimman osan unet ovat kuulema mustavalkoisia.

Tänään olo on ollut melko paska, mutta kirjoitushommissa olen ollut aivan vitun liekeissä. ...
..
Luulin jo laittaneeni tämän nettiin ja sitten kävin miettimään, että mihin minä sen oikein lopetin. Piti tulla tarkastamaan, ja enhän minä sitä ollut laittanut. Seniiliys iskee vielä kaiken muun ohella. Tässä on hassu kuva jonka piirsin tänään. Pitkästä aikaa. Piirtäminen on ollut jäissä, kun kaikki tussit on niin paskoja, että menee vain hermo.

Docventures: Food, INC.

Aluksi en ajatellut kirjoittaa tästä dokumentista yhtään mitään, koska olen puhunut näistä hommista joskus historian alkuhämärissä ennenkin, mutta tuossa dokumentissa oli kuitenkin sellaisia elementtejä, jotka napostelivat sitten kuitenkin näiden kirjoitushommien kannalta riittävästi. Ei mikään tuosta lihateollisuutta kuvaavasta puolesta. Sanotaan, että ihminen on vieraantunut ruokansa alkuperästä, mutta minä olenkin kasvanut maalla ja ollut mukana eläinten teurastuksissa ja olen hyvin perillä siitä duunista, mitä pitää tehdä ennen kuin eläimen voi napostella. Olen kaikkiruokainen, mikä sekoittaa aina kaikkien hippien ajatuksia, koska tavallisin kombo tuntuu olevan "näyttää hipiltä = (polttaa pilveä x tahtoo olla vitun sekaisin koko ajan + kalja maistuu) + syö kasviksia." En juo kaljaa, ganja ei maistu, kana kylläkin. En syö mitenkään eksessiivisiä määriä lihaa, muutenkin pyrin nykyään sellaiseen kadotettuun arvoon kuin KOHTUUS, eli siis tasapainoisesti kasviksia suhteessa lihaan, koska sekasyöntikalusto suussa ei tarkoita, että olisit jotenkin enemmän lihansyöjä kuin kasvissyöjä. Minun syömistäni säätelee lähinnä köyhyys ja raha, se moraali, jonka asetan itselleni tuota kautta. Kaikki ruoka kelpaa, kun on riittävän kauan syömättä. En voisi eettisistä syistä luultavasti (en toki varsinaisesti tiedä, koska metsästämisen, tuon pertunmaalaisen heimoperinteen, ajatuskin tuntui minusta jotenkin turhalta) tappaa mitään ahvenia ja muikkuja isompaa (sekin tuntuu vähän pahalta), mutta voin kyllä nylkeä ja suolestaa kuolleen eläimen. Jos osaan.

Se aspekti, josta minun tässä piti alunperin kirjoittaa, oli ennemmin tämä kapitalismin käsistä räjähtäminen. Minun nähdäkseni se on viimeisiä ja merkittävimpiä kylmän sodan jäänteitä, jotka tänä aikana nussivat koko meidän maailmaamme perseeseen melko  pahasti. Siis tuntuu siltä, että kun sosialismi alkoi vaipua syvemmälle suohon, kauemmas siitä asiasta itsestään, länsimaissa ja etenkin Yhdysvalloissa alettiin juhlistaa kapitalismin voittokulkua. Kaikki ovet lyötiin levälleen, kaikki vapaita markkinoita ja kilpailua rajoittavat lait ajettiin alas, jotta kaikki olisi mahdollisimman vapaata. Sitten kävikin niin, että kun yritykset kasvoivat ulos maahan poljetun valtion rajoista, sillä valtiolla ei olekaan enää mitään välineitä niiden hillitsemiseen. Koska tämäkin koneisto toisaalta pitää valtion riippuvaisena itsestään, täytyy Jenkkien pyörittää tätä helvetin monimutkaista maailmanpolitiikkaa, jonka keskeinen sisältö on se, että sotimalla haetaan öljyt pois ja tilalle tuodaan sitten ruokaa sellaiseen hintaan, ettei paikallisilla viljelijöillä ole mahdollisuutta kilpailla, mutta niin ettei paikallisilla ihmisillä kuitenkaan oikeastaan ole varaa sitä ostaakaan. Sitten sen lisäksi voidaan tuoda kuvioon vielä Yhdysvaltain järjestöjen avustustoiminta järjestelmä, joka palauttaa 97% avustusvaroista takaisin kotimaahan erilaisten reikien kautta. Kaikki on tarkoituksella tehty niin vaikeaksi ja hämmentäväksi, ettei sitä voi seurata juuri mistään. Nähdäkseni tässä kuitenkin maksetaan vielä pelkän ylpeyden hedelmiä, jotka kasvoivat nyt sitten myöhempinä vuosikymmeninä ahneudeksi ja tuotoksi. Pääasiassahan tuo oli dokumentti siitä, miten vitun tyhmästi asiat on Amerikassa hoidettu lain ja käytännön kannalta.

Tuotetaan jo ruokaa helposti melkein parinkin maapallollisen tarpeisiin, mutta niin kauan kuin tahdotaan saada siitä nykyistä korvausta, se ei tule jakaantumaan tasaisesti. Jossain vaiheessa geenimanipuloitu ruoka on pakollinen edessä oleva tie, enkä näe sitä edes paskana vaihtoehtona, jos se takaa sen, että ihmiset pysyvät hengissä. Olettaen, että meillä on muutenkin tarjota niille lisäihmisille sitten ihmisarvoista elämää. Lisäksi eri maissa monopolit ja duopolit ja kaikki pienet piirit kuristavat kilpailun, mutta tämän kaiken te voitte katsella noista dokkareista ja jälkiliukkaistakin. Se, mitä jokainen voi tehdä omaksi hyväkseen ja oman nuppinsa hyväksi, on tehdä itse ruokansa, harjoittaa jonkinlaista kohtuutta kaikessa ja koittaa pitäytyä mahdollisimman yksinkertaisissa peruspalikoissa. Siis ostaa vihanneksia, käyttää sen ylimääräisen viisi minuuttia niiden kaikkien pilkkomiseen ja valmistukseen. Tuossa jälkiliukkailla istuskellut Sasu ei jotenkin vain osannut pitää mielenkiintoa yllä, vaikka kuinka yritin, niin kerettiin Raxin kanssa tässä kehitellä jo ohjelma nimeltä Myllytyshullut (koska tuo Sasu kuulosti vähän Arttu Harkilta, ja meikällä on joku fiksaatio siihen jätkään.) aina kun se puhui.

Meikä vähän vierastaa tuota Lihatonta Lokakuuta, se on vain yhdenlainen joukkoliike, niinkuin kaikki muutkin. Aivan yhtä kyseenalainen, vaikka vaikutus on tietysti pakostakin hyvä. Sekä ihmisten omaan elämään, että tähän tilanteeseen, jos tuo 13 tuhatta saa pidettyä kolmekin viikkoa tuon lokakuunsa lihattomana, niin sillä on vaikutus teollisuuteen. Siltä kannalta siis support ajatukselle, mutta silti tiedän että siinäkin luikertelee niitä, jotka menevät virran mukana, eikä se sitten taas ole ehkä kuitenkaan yhtään toivottavampaa. Kaikki johdattelu on aina johdattelua. Jos ei tunnu siltä, ettei jonain päivänä tahdo syödä lihaa, niin ei sitä ole pakko syödä. Itselläni on silloin tällöin parin viikon pätkiä, etten syö mitään muuta kuin ruisleipää voilla ja omenamehua. Se on jonkinlainen paasto, fyysinen checkpoint. Sellaisen voin ottaa tuohon alkuun vaikka aatteen tukemiseksi, jos vielä muistan, mutta silti en varsinaisesti toivo, että tuohon porukkaan tulee yksikään ihminen siksi, että kaveritkin tulevat. Aiemmin päivällä kuuntelin radioshöytä, joka oli sekin ihan mielenkiintoinen, ja kirjoittelin yhden tuollaisen pätkän, joka saattaa päätyä biisiksi, tai sitten ei. Lopetan siihen, kun en muuten näköjään osaa.

Processed people
Consuming processed shit.
You eat what you are.
You are what you eat.
It's not a matter of survival
It's a fashion statement.
Fuck the values.
Fuck the environment.
Fuck the future.
Unless they tell me to care.

"Tuli polttaa kaiken, tuli vapauttaa."

Minussa on sisäistä julmuutta, joka on jostakin syystä viimeaikoina päässyt pintaan jotenkin voimakkaammin, kuin ehkä yleensä. Tavallisesti se on jossain alitajunnassa, tiedostan sen olemassaolon ja sen ristiriidan, jonka se aiheuttaa siihen epämääräiseen kompleksiin, jota kutsun sielukseni ja jonka tiedän ruokkivan kaikkea tekemistäni hautaan asti. Se puoli minusta on purkautunut lähinnä musiikkiin, kirjoittamiseen, Cut To Fitiin, kaikkeen siihen. Se on se puoli, joka tämän ihan empaattisen ja humanistisen ihmisen päässä suunnittelee täysin huvikseen hirveimpiä mahdollisia trippejä hipeille, laittaa juuri merkitsevän elämän muutoksen tehneen ihmisen tukehtumaan pullamössöleipään, kirjoittamaan biisejä siitä miten vitun likaisia kaikki ympäröivät ihmiset ovat. Se piirtää suurimman osan kuvista, kirjoittaa suurimman osan biiseistä, jotkut novelleista. Ennen se oli aina tappelemassa kaikkien kanssa, ei mistään henkisestä epävarmuudesta, vaan päästäkseen ulos. Jonkinlainen psykopatia, joka toisaalta myös syventää samassa päässä olevaa empatiaa, koska se auttaa ymmärtämään omankin haurautensa. Sen, että vaikka juuri nyt menee hyvin, huomenna kaikki voi mennä päin vittua. Koko tämä tasapaino voi mennä koska tahansa jonnekin päänsisäiseen maailmankaikkeuteen revenneeseen henkiseen mustaan aukkoon, joka jättää jäljelle vain sen julmuuden, tulen joka nyt on valjastettu lähinnä rengeksi, mutta joka palaa puutalossa keskellä lattiaa.

Sitä on aina yhtä kiehtovaa tuijottaa turvallisen välimatkan päästä. Mitä helvettiä se oikein on? Se on jokin sellainen puoli, joka hyppii tasajalkaa aina, kun vaikkapa Breaking Badissa Walter White antaa periksi sisäiselle Heisenbergilleen. Uskon, että Bukowski kutittelee tätä puolta minussa myös, ja siksi nautin hänen lukemisestaan muuta runoutta enemmän. Koska välillä hänestä vilahtaa se sama puoli, hän kohdistaa sen ennen kaikkea itseensä, terävänä itseironiana. Se herättää minussa vahvan samastumisen tunteen juuri siihen puoleen, muuten minulla ei ole tuohon äijään juurikaan yhdistäviä siteitä. En juo, enkä nussikaan samoissa mittasuhteissa, kuin hän aikanaan. Tietysti joku en ehkä tajunnutkin, että koko länsimainen kirjallisuus tuntuu olevan minulle yhtä suurta isähahmon rakentamista, ainakin päätellen siitä miten vähän olen lukenut naiskirjailijoita. Mutta se on myös itsetutkiskelua, tahtoa oppia ymmärtämään ja käsittelemään tätä outoa voimaa, joka tekee kaikesta elämässäni hiukan ristiriitaista.

Lukeminen pelasti minut aika monelta asialta. Ennen kaikkea tuon sisäisen julmuuden ylenpalttiselta kasvulta. Luin ja näin, etten ollut missään suhteessa ainutlaatuinen, maailman historia oli täynnä temperamenttisia ja potentiaalisesti väkivaltaisia miehiä, joista suuri osa on päätynyt hautaan ilman sen kummempia jälkiä tai muistomerkkejä, mutta joista osa on luonut minua vahvasti puhuttelevaa taidetta, niin musiikin, kirjallisuuden kuin kuvataiteenkin saralla. Sitten, kun luki niitä, pääsi jäljille. Joissain yhteyksissä he alkoivat puhua omista vaikuttamistaan, rakensivat teksteihinsä viittauksia muihin teksteihin, jotka kaivoin ja luin. Ja aina taaksepäin ja taaksepäin. Lukeminenkin on minulle jotenkin aggressiivista toimintaa. Lainaan liikaa kirjoja, aikomuksena hakata ja voittaa ne kaikki. Lopulta kuitenkin kirjastolasku pakottaa palauttamaan suuren osan, mutta tällä haravatekniikalla saan vähän kerrallaan piestyä aika monta kirjaa. Lukiessani tahdon saada koko paskan mahdollisimman äkkiä pois alta, kunnes se sitten vie mennessään, enkä tajuakaan lukevani. Kirjoittaminen oli alitajuisesti ehkä jo ennen lukemista, vaikka sen varhaisin muoto taisi olla pulpetteihin lyijykynillä raapusteltu "VITTUSAATANAPERKELEVITUNVITTU!" Se on kuitenkin alku. Siitä on seurannut aika paljon kaiken näköistä, että on saanut sen kanavan aikanaan auki tunteiden ja ajatusten purkamiselle. Se on tarjonnut terveen vaihtoehdon sille, että kiertäisin tuolla jossain ottamassa turpaani, että saisin sen sisäisen tulen tukahdutettua. Olen jo kuitenkin riittävän älykäs ymmärtääkseni, ettei sen tulen ruokkiminen väkivallalla mitenkään tukahduta sitä. Se on bensaa. Näyttää nesteeltä, mutta jos heität sen liekkeihin, kaikki palaa vain paljon nopeammin. Siksi on oltava muita tapoja. Sellaisia, joilla tulta ei tarvitse tappaa, koska se on muutenkin mahdotonta kuolematta itse, mutta joilla pääsee siihen tilaan, että tuli tarjoaa lämpöä ja ruokkii henkistä ymmärrystä. Se ei ole helppoa, mutta ei mikään elämässä ole.

Vittu mikä innovaatioiden ihmemaa..

En edes lukenut uutista, näin pelkän otsikon siitä, että Marimekkoa syytetään taas plagioinnista. Minua ei oikeastaan kiinnosta. Yhtään. Päässäni se outo virnistelijä vaan naureskelee, että on se hienoa, kun meillä tässä maassa on innovaatioita. Niinkuin Nokiat ja nuo. En edes aloita. Tai siis en aloita Nokiasta. Minulle on aivan sama, ei kiinnosta, ei kiinnosta yhtään. Koska minun talouteni on kotoa muuton jälkeen ollut lähinnä nollabudjettia, ihmisten hyväntekeväisyyttä ja vatsanahan raapimista, tiedän ettei tässä maassa tulla tekemään yhtään päätöstä, joka vaikuttaisi minun talouteeni juuri mitenkään päin. Siitä syystä tämän maan talous ja sen suhde globaaliin talouteen ei suoranaisesti kiinnosta minua hevonvittua. Sillä on vain välillinen merkitys siinä, miten ihmiset sen heilahtelujen johdosta tulevat yhä lähemmäs ja lähemmäs minun tulotasoani ja elämäntyyliäni. Tiedän, ettei se vain toimi, jos on yksikin lapsi ja kymppitonnikin velkaa. Helppo minun on täältä marginaalista huudella, koska olen tehnyt sen oman ratkaisuni, etten jää kenellekään velkaa. Siitä syystä minulla ei ole tässä pelipöydässä senttiäkään kiinni, eikä se kiinnosta.

Ainoa aspekti tässä asiassa, joka herättää minussa suurempaa kiinnostusta ja ihmetystä on lähinnä se, miten kaiken luovan ajattelun kuristaminen on näin nopeasti tappanut kaiken luovan ajattelun tästä maasta isommassa mittakaavassa. Heti kun ihmisille sanotaan, että tarvitaan uusi Nokia, porukka kääntää katseensa niihin samoihin vanhoihin aloihin, joilla meidät on jo lyöty. Tulee mieleen se Isänmaan Toivojen loistava jakso, jossa pomo esittelee alaisilleen sen "lähimpänä Nokiaa olevan kunnan, jonka nimi on iskevä ja kuulostaa japanilaiselta: MOUHIJÄRVI... MAISTELKAA!" Ei se sieltä löydy. Jos joku tahtoo nyt ilmaisia vinkkejä siitä, mitä Suomessa mielestäni voitaisiin kääntää vahvuudeksi, niin lähtekää kehittelemään vaikkapa byrokratiatonta palvelumallia, joka on helppo käyttöinen ja nopea (tämä siksi, ettei tämä paska systeemi ole vielä kerennyt rakentaa monien sukupolvien mittaista perinnettä tässä maassa, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, ja on siten VIELÄ korvattavissa kevyemmillä malleilla), niitä hampputeollisuuden tuotteita ennen kuin kukaan muu kerkeää (koska siinä ja vihreydessä on aivan selkeästi se seuraava helvetin iso trendi.), tai jotain taiteiden vientiä (täällä on oikeasti paljon omaperäisiä tekijöitä, joita ei valtavirrassa tahdota nähdä, vaikka menekki ulkomaille olisi miten kova.) ja luonnon kultivointia . Nämä kaksi on vielä mahdollista yhdistää jotenkin päin, koska luonto on varmasti aika kova inspiroija myös monille taiteilijoille.

Ihmiset ovat masentuneina taipuvaisia itsesääliin (it's a Finnish thing. Reilu meininki.) ja ahdistumiseen, ja siksi myös ehkä hieman helpommin ohjailtavissa ja manipuloitavissa, vaikkakin väittävät ja kokevat kuuntelevansa neuvoja hyvin vähän. Todellisuudessa ihmistä ei ole kauhean vaikea viedä kuin pässiä narusta, etenkään stressin alaisena. Siksi meiltä löytyy neuvojia joka lähtöön. Vaikka sävyni saattaa olla terävä tai hyökkäävä, minä en tahdo silti neuvoa yhtään ketään. En tiedä teidän elämistänne mitään, ne eivät varsinaisesti kiinnosta minua (vaikka kokemuksenne ja tuntemuksenne sen suhteen kiinnostavat kovasti), minulla on ihan hyvin duunia tämän oman elämäni ja risukasani pystyssä pitämisessä. Tiedän vain myös sen, että jos en ehdota minkäänlaisia kehitysehdotuksia, kaikki muukin ajattelu on helppo leimata vain kyyniseksi puskista huuteluksi, joka ei johda mihinkään. On minulla ehdotuksia, mutta niiden minkäänlainen toteutuminen vaatisi idealistisia, asioilleen, tekemiselleen ja yhteisölleen omistautuneita ihmisiä, ja niitä meillä ei ilmeisesti ole, Kokoomuksen äänestysprosenteista päätellen. Tai itseasiassa ylipäätään sen suhteen, miten ihmiset nyt ylipäätään ovat heränneet "poliittiseen ajatteluun". Katainen oli joku aamu Ylellä, sillä oli ainakin kahdeksan otsaryppyä lisää ja se kuulosti helvetin väsyneeltä. Melkein kävi sääliksi hetken aikaa. Vaikka se tekee ratkaisuja sellaisten arvojen pohjalta, joita en pidä ratkaisuna tähän nykyiseen tilanteeseemme, on sillä silti vielä ihmeellisempi apinalaiva kipparoitavana tässä nykyisessä porukassa. Joten ei sitä kaikkea paskaa voi yhden ihmisen niskaan kaataa. Vaikka en vieläkään pidä hänen naamastaan tai ajatuksistaan yhtään enempää, kuin silloin kun laitettiin se naama levyn kanteen. Ymmärrän silti, että ihminen sekin on.

Sängyn madallus-hommia.

Jo pari viime vuotta sänkyni on ollut vinossa. Ajattelin ottaa siitä jalat irti ja käytännön tekijät jostakin syystä estivät sen projektin loppuun viemisen, jättäen minulle sängyn, jonka toinen pääty jäi siis reippaasti matalammalle, kuin toinen. Siitä oli vähän vaikea nousta ylös, mikä toimi aina hyvänä tekosyynä, kun ei meinannut päästä sängystä ylös. Se vaati huomattavan paljon ihan fyysistäkin voimaa, tahdonvoimasta puhumattakaan. Vasta pari kuukautta sitten tein ratkaisun ja laitoin tyynyt toiseen päätyyn. Muutos elämääni oli dramaattinen. Pääsin helpommin ylös sängystä ja kaikki tuntui sujuvan. Viime yönä päätin, että kun nyt olen päässyt tässä hommassa näin pitkälle, voin aamulla jatkaa homman loppuun asti. Pelkäsin unohtavani tämän yöllä, mutta onneksi minun yöni oli puoli kuudelta aamulla, ja kymmenen aikaan herätessäni muistin yhä mitä oli tarkoitus saada aikaan. Eetu auttoi, nostettiin paska pystyyn ja imuroitiin ja siivottiin sängyn alta kunnolla toista kertaa muuton jälkeen. Se oli kunnon Walk Down The Memory Lane, sieltä löytyi vanhoja lukioaikaisia filosofian argumentaatio-ohjeita, sivari-aikaisia toimeentulotukihakemuksia ja nuva-alan arvomaailmaa käsitteleviä lappuja. Sekä puolalaiselta huoltoasemalta löydetty sorsa, joka oli täynnä siiran raatoja ja varmaan myös munia, mutta päätettiin ainakin yrittää pestä se, josko se auttaisi. Se oli hyvä sorsa, käytin sitä tyynynä autossa nukkuessa koko paluumatkan Obscenestä tänne. Se oli kuin viimeisen seitsemän vuoden tapahtumat blastattuna yhdelle 120 x 200 senttimetrin alueelle. Matka alitajuntaan, jotain sellaista.

Saatuani jalat äsken roskikseen asti aloin miettiä, että mitä jos en sopeudukaan enää sänkyyni? Mitä jos olen niin tottunut nukkumaan vinossa, että suorassa nukkuminen alkaakin ahdistaa, enkä enää voi nukkua ollenkaan? En pidä tätä kauhean todennäköisenä, ottaen huomioon että kykenen nukkumaan vaikka jääkylmän autotallin lattialla tammikuussa, toisten sohvista ja nojatuoleista puhumattakaan. Mutta oli todella outoa maata tuolla sängyllä niin, ettei veri valu jompaan kumpaan päähän. Oli outoa myös tajuta, että sellaisenkin asian voi tuntea siinä vaiheessa, kun sen vaikutusta kehoon ei enää tunne.

On myös hämmentävää istua tietokoneella, nyt vasta huomaan miten paljon olen tässä nojaillut aina sänkyyni, kun se on n. 30 senttiä matalammalla, ja käsi tai jalka putoaa aina tuon verran alemmas ennen kuin tömähtää pehmeään pintaan. Mielenkiintoisia havaintoja noinkin pienestä ja arkisesta asiasta, mutta meikäläisen elämään kaiken observointi kuuluu jotenkin olennaisena osana joka tapauksessa, miksei siis tässäkin? Kissat olivat suhteellisen innoissaan tästä madalluksesta, vessaan ei näköjään tarvitse enää edes kunnolla hypätä. Pitäisi varmaan vaihtaa petari, josko vaikka lopettaisivat kusemisen sitten.

Muutama merkityksetön anekdootti lisää.

Joskus kirjoittelin joitain yhdentekeviä anekdootteja, joilla voisi päteä tuntemattomille meikän ennen aikaisissa hautajaisissa joskus tulevaisuudessa. Tuossa munakasta paistaessani mieleen tulvi kaikkea muuta epämääräistä menneisyydestä, joten päätin kirjoitella näitä sitten muutamia lisää...

1. Puukkotappelu

Kerran yksissä bileissä jossain päin Mukkulaa voitin puukkotappelun lusikalla ilman, että minun tarvitsi tapella ollenkaan. Olin asunut Lahdessa ehkä vuoden, oltiin kavereiden kanssa jonkun kerrostalokotibileissä, ne olivat todella paskat  bileet täynnä ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä. Keittiön pöydän ääressä joku lippatukka istui tinttaamassa viinaa hihattomassa paidassa. Kävin hakemassa vettä juuri, kun tämä pyöritteli kädessään jotain pöydällä lojunutta veistä ja sanoi, että nyt voisi tapella jonkun kanssa puukoilla. Nappasin tiskialtaassa lojuneen lusikan ja käännyin ilmeenkään värähtämättä kaveria päin. Sanoin, että mennäänpä pihalle vaan sitten, saat ottaa tuon ja meikä ottaa tämän lusikan. Hetken aikaa se pällisteli hämmentyneenä, että olenko tosissani. Meikän kaverit siinä sitten sanoivat, että on se, ja sen lisäksi se varmasti kaivaa suhun reijän tolla lusikalla, jos lähdet sen kanssa tappelemaan, se on Pertunmaalta. Jätkällä otti ylpeys koville, oli kuitenkin jo jonkun aikaa uhonnut siinä pöydän ääressä, ja nyt olisi sitten tarjottava sille paskanjauhannalle jotain vastinetta. Se mutisi jotain epämääräistä ja laittoi veitsen pöydälle, eikä koskenut siihen enää, meikäläinenkin heitti lusikan takaisin tiskialtaaseen ja menin veteni kanssa muualle.

2. Lautanen

Olen syönyt melkein kaikki ateriani viidennentoista ikävuoden jälkeen samalta halvalta muovilautaselta. Kaikki, jotka olen siis tehnyt kotona ja jotka ovat vaatineet lautasen. Sain sen kai äidiltäni muuttaessani omilleni, ja söin kaikki paistamani munakkaat siitä. Kun myöhemmin opin tekemään oikeatakin ruokaa, se sai ehkä arvoistansa sapuskaa. En tiedä, minkä arvoinen tuo lautanen on, ehkä euron. Se on kätevä, syvä ruokakuppi, josta voi syödä mitä tahansa. Olen miettinyt, onko se jotain taikauskoa, kun kaivan sen vaikka  täyden tiskialtaan pohjalta, kun alan syödä. Ei sille ole edes mitään ihmeellisempää selitystä tai merkitystä. Se on vain vitun hyvä lautanen.

3. Kovalevy tyhjäksi

Tästä on ehkä hölmöä puhua, kun tämä taisi tapahtua viime keväänä ja taisin kiroilla sitä, mutta kerätään sekin tähän. Lähdin viime keväänä Kokkolan kautta pohjoiseen ja jo ensimmäisenä iltana sain Eetulta viestin, että "sori, koitin kattoa Family Guyta kovalevyltä ja formatoin koko paskan". Se otti päähän niin paljon, etten osannut  kuin nauraa. Olin juuri saanut valmiiksi Havoc Supremelle koko levyn mittaisen, millisekuntisilpun tarkkuudella leikellyn kollaasivideon, joka meni sen mukana savuna ilmaan. Se vituttaa vieläkin enemmän, kuin mikään.

4. Fillaritrauma

Olin luultavasti 5. Neljän vanhana en osannut ajaa pyörää, ja seuraavana talvena faija lähti, joten se ei voinut olla myöhemmin. Oli talvi, todella kylmä ja kirkas ilta. Kello oli paljon, isä ja äiti olivat baarissa. Alkoi väsyttää ja kävimme Eetun kanssa vähän hoputtamassa kotiin tulon kanssa. Baariin ei ollut pitkä matka, mutta ajateltiin mennä polkupyörillä, kun kerta osattiin pyöräillä. Takas ajaessani liuin jäisessä, jyrkässä alamäessä hieman pitemmälle kuin oli tarkoitus ja lensin täysille sarvien yli ojaan. Jäin ojaan makaamaan pitkäksi aikaa, kuulin kuinka Eetu pyöräili ohitseni kotiin. Minä makasin ojassa ja katselin tähtiä. Siinä hetkessä on yhä päässäni jotain merkillistä ja melkein maagista. En tiedä onko se trauma, vai onko se vain erittäin hyvin säilynyt muisto, mutta muistan jo sillä hetkellä ajatelleeni, että tässä hetkessä on jotain hienoa. Makaan ojassa, tuijotan hupun ja pipon alta tähtitaivasta polkupyörä sylissä, polveen sattuu vähän ja en oikein tiedä mikä on olo. Vanhemmatkin taisivat olla ennen minua kotona, mutta tulin hetken päästä. Ei sattunut mitenkään erikoisen pahasti, mutta olo oli silti vähän hämmentynyt. Eiköhän näillä taas pärjää ainakin karjalanpaistiin asti. Hautajaisissa siis.

Mickey.

He raahasivat hänet ylös takahuoneen sohvalta varttia yli kahdentoista. Hän tunsi  kaksien vahvojen käsien tarttuvan molempiin hartioihinsa, pujottautuvan  kainaloiden alta ja riuhtaisevan hänet voimalla ylös. Hän ynähti ja murisi humalaisesti. Avattuaan silmänsä hän alkoi vähitellen tajuta missä oli, kuka oli ja mitä hänen olisi tarkoitus tehdä. Takahuoneen himmeässä valossa hän pystyi erottamaan pienen pöydän ja seinällä roikkuvan peilin. Hän näki humalaiset kasvonsa, harittavat silmänsä ja sotkuisen tukkansa. Häntä raahattiin väkisin paskaisen lattian poikki kohti ovea, jonka takaa hän erotti epämääräisten ihmisjoukkojen hälinän.

                             ”Aina tätä saatanan samaa...” huokasi toinen häntä raahaavista miehistä. Hän käännähti tuttua ääntä kohti ja tunnisti tämän managerikseen.

                             ”Hei! Mitä me taas ollaankaan tekemässä..?” Hän kysyi hymyillen vaimeasti.

                             ”Keikka, Mickey, keikka. Taas tätä samaa vitun paskaa sun kanssa. Aina niin vitun päissään, mikset vois jo rauhottua?” Manageri  murahteli hampaidensa välistä katsomatta vanhaa ystäväänsä päinkään.

                             ”Ei se vaan käy enää niin, Henry.” Mickey, joka hiljalleen alkoi muistaa nimensä ja naamansa välisen yhteyden, sanoi väsyneesti. ”Ei näin vanhana enää muuteta tapoja. Näin ne hommat vaan toimii. Tästä hautaan.. Eihän sitä nyt enää jaksa...”

                             Mickeyn puoliksi raahautuvat jalat kolistelivat lasisia pulloja ympäri saastaista lattiaa. Manageri ja häntä kantava järjestyksenvalvoja avasivat oven, jonka takana lämmittelevän bändin soittajat odottivat hermostuneina. Yleisö oli selkeästi kärsimätön, eikä kukaan ollut osannut sanoa heille, koska illan pääesiintyjä saataisiin hereille ja lavalle.  Osa oli suuttunut ja lähtenyt jo kotiinsa, ajatellen koko illan olleen pelkkää rahan ja ajan hukkaa. Jos kuluttaja käyttää arvokkaita, muuten nukkumiseen meneviä tuntejaan arki-iltana jonkun juopon odotteluun, niin olisi toki aivan kohtuullista, jos se saakelin juoppo ilmestyisi edes lavalle! Toiset puolestaan käyttivät odotuksen suoman mahdollisuuden hyödykseen ja keskittyivät täyttämään päätänsä ravintolan kalliilla oluella. Niinhän illan pääesiintyjäkin oli ilmeisesti päättänyt tehdä.

                             Lämmittelijänä oli soittanut jokin paikallinen, nuorten miesten bändi, joka aloitteli pitkää ja kivistä tietään musiikin parissa. Mickey kykeni helposti muistamaan ne alkupään päivät. Rahattomuuden, nälän, paskat keikat ja kusettavat keikkajärjestäjät, jotka vetivät pari satasta joka välistä ja antoivat hänelle kympin illan lopuksi. Mickey hymyili surullisesti nuorille miehille, jotka katsoivat häntä puoliksi ihaillen ja puoliksi pelokkaina.  Eihän heidän uransa tulisi olemaan lähellekään samanlainen, kuin hänen. Tänä päivänä oli internet ja kaikki se. Nytkin yksi noista nuorista miehistä näpytteli vain puhelintaan, eikä nostanut katsettaan siitä pääesiintyjän raahustaessa ohi. Liian kiireinen päivittämään elämäänsä internetiin elääkseen elämäänsä, Mickey ajatteli. Äkkiä hän tunsi itsensä helvetin vanhaksi ja vihaiseksi, hänen teki mieli hakata tuolta pennulta nenä poskelle. Skarppaa, saatana!

                             Manageri jätti hänet huojumaan lavan reunalle verhon taakse tapellakseen äänekkäästi keikkamyyjän kanssa. Mickey raapi päätään ja naksautti niskaansa pari kertaa. Kohta hän pääsisi tekemään sen ainoan asian, jota koki elämässään koskaan osanneensa. Hän oli melko humalassa, ja kaikki tuntui jotenkin tylpältä, mutta hän tiesi soittamisen sujuvan siitä huolimatta. Se sujuisi aina. Sen kanssa hänellä ei koskaan ollut mitään ongelmaa. Henry tuli takaisin ja käski hänen mennä lavalle välittömästi. Mickey käänsi hänelle selkänsä, kaivoi taskustaan tupakan puolikkaan ja sytytti sen.

                             ”Ei täällä saa polttaa. Kyllä sinä sen tiedät helvetin hyvin!” Henry tiuskaisi. Tämän miehen managerointi oli vanhentanut häntä ennenaikaisesti varmasti vuosikymmeniä. Aina enemmän ongelmia, kuin ratkaisuja.  Tappeluita, kusetusta, liiallista ryyppäämistä,  aina ongelmissa poliisin kanssa. Mickey katsoi häneen ja he kumpikin tiesivät, että tämä valssi oli tanssittu loppuun monta kertaa ennenkin.  Lopultakin Mickey teki aina juuri niinkuin tahtoi ja Henryn tehtävä oli lähinnä kulkea perässä paikkaamassa tuhoja.  Hän huokaisi syvään. Mitä muutakaan hän olisi voinut enää tehdä.

Mickey poltteli puolikkaan tupakansa loppuun ja tumppasi sen kalliilla kengällään. Hänellä oli aina hyvät kengät. Hänen nähdäkseen koko elämä oli kenkien valinta kysymys. Oikeat kengät oikeaan tilanteeseen, ja kaikki meni hyvin. Sateella ei vituta yhtään niin paljon, jos kengät pitävät vettä ja sukat pysyvät kuivina. Ja keikkansa hän soitti aina parhaissa kengissään. Muuten hän olikin pukeutunut vanhoihin ja kuluneisiin vaatteisiin, huonosti istuviin puvun housuihin ja eri puvusta otettuun takkiin.  Hänen takkuiset hiuksensa roikkuivat partaa puskevilla poskilla ja hänen otsansa kiilteli hiestä.

                             Mickey astui verhon takaa lavalle, parhaat päivänsä nähneelle persialaiselle matolle, joka näytti siltä kuin siihen olisi tumpattu parikin tupakkaa.  Etulamppu hohkasi kuumuuttaan kuin parin metrin päähän raahattu auringolle ja esti häntä näkemästä yhtään mitään eturiviä pitemmälle pimeyteen. Ihmiset olivat hiljentyneet ja kääntyneet katsomaan lavalle jännittyneinä. Mickey naksautti sormensa lähinnä peittääkseen käsiensä lievää vapinaa. Hänen sydämensä hakkasi lujaa, aivan kuin se olisi koittanut hakata tiensä läpi hänen rintakehästään.

                             Hän istuutui ison, mustan pianon eteen penkille ja hengähti syvään. Hän varjosti silmiään ja koitti katsoa yleisöön päin. Hän hymyili humalaisesti ja kurotti lähemmäs hänelle tarkoitettua mirkofonia, joka alkoi kiertää ja päästi terävän vingahduksen ennen kuin asettui.

                             ”Kiitos kaikille teille kärsivällisyydestä.. Ja hyvää iltaa.” hän sanoi jopa lähes ujosti. Hän kääntyi pianoa kohti ja alkoi soittaa.  Musiikki virtasi ulos hänestä kuten aina ennenkin, vapaana, kauniina,  puhtaana asiana. Hänen ei tarvinnut keskittyä siihen lainkaan. Hänen ei tarvinnut olla paikalla lainkaan. Hänen ei tarvinnut pohtia huomista krapulaa tai kriitikoiden arvosteluja vanhan kehäraakin kolhuisista päivistä tai itkunsekaista ylistystä koskettavasta tulkitsemisesta, hänen ei tarvinnut olla lähelläkään koko tilannetta. Samat tutut kappaleet soittivat itse itseään, hän kuuli oman äänensä laulavan tuttuja sanoja, kertovan tarinoita menneiltä vuosilta, kaikki se tuntui hänestä tutulta ja turvalliselta. Hän oli kotonaan tässä tilanteessa. Ainoassa turvapaikassa, joka oli kantanut häntä läpi elämän.

                             Hän ei ajatellut ajan kulkua. Hän tiesi soittaneensa suunnilleen tunnin, kuten aina ennenkin. Koska oli arki-ilta, monet olivat jo lähteneet koteihinsa. Lavan eteen raahattu aurinko esti häntä näkemästä juuri ketään, mistä hän oli osittain kiitollinenkin. Hänelle oli puhuttu etukäteen jotain loppuun myydystä paikasta. Toisaalta hän ei ollut juurikaan keskittynyt keskusteluun, joten Henry oli yhtä hyvin saattanut puhua jostakin seuraavan viikon keikasta.

                             Mickeyn sormet soittivat hänet illan viimeiseen kappaleeseen, ne soittivat sen läpi viimeisiin nuotteihin ja hän kiitti yleisöään kärsivällisyydestä hänen kanssaan. Hän käveli lavalta suoraan baari tiskille ihmisten läpi. Hän huomasi yllättävänkin monien jääneen, ja useat paljon häntä nuoremmat miehet ja naiset pysäyttivät hänet pyytääkseen nimikirjoituksia ja kehuakseen keikkaa. Mickey vastaili heille kohteliaasti, mutta väsyneesti, hän oli mielestään selvinnyt keikan aikana aivan liikaa ja tahtoi vain uuden oluen.  Tiskille päästyään hän napsautti sormiaan ja baarimikko oli salamana hänen edessään.

                             ”Napsauta sormias vielä kerran ja lennät ihan vitun nopeasti pihalle täältä, mulle on aivan vitun sama mitä soitat ja missä.” Baarimikkokin oli nuorempi. Mickey alkoi tulla siihen kiusalliseen ikään, jossa kaikki ovat nuorempia kuin hän. Hänen ikätoverinsa olivat kaikki joko tappaneet itsensä, tai tappaneet jonkun muun ja päässeet linnaan. Hän tunsi olonsa kadotetuksi sieluksi, joka oli jäänyt nuoruuden limboon selvittämään keskeneräisiä asioita. Asioita, jotka eivät välttämättä koskaan selviäisi.

                             Mickey nyökkäsi baarimikolle nöyrän anteeksipyytävästi ja pyysi oluen. Hän oli oppinut ajat sitten, että rähinöintiä kannatti välttää aina silloin, kuin se ei ollut väistämätöntä. Tai kun ei ollut liian kännissä.  Hän katseli ympärilleen ja huokaisi tuoppiinsa. Maailma oli niin paska. Oli ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Vaikka hän tuli toimeen niin tai näin, sai maksettua yksiönsä vuokran ja suurimman osan laskuista ajallaan, hänellä ei ollut mitään eläkesuunnitelmaa.  Eikä mitään muutakaan suunnitelmaa sen paremmin. Hän oli valmistautunut vain ja ainoastaan jatkamaan tätä, kunnes saisi riittävästi rohkeutta kerättyä tappaakseen itsensä. Se olisi hänen palveluksensa Henrylle. Kaikesta vaivasta. Hän tappaisi itsensä ja tekisi managerinsa rikkaaksi, tai ainakin kohtuullisesti toimeentulevaksi.  Tai ainakin hän saisi hieman rahaa. Toivottavasti.

                            

Mickey ja Henry seisoivat viimeisellä tupakalla baarin ulkopuolella. Katulamput saivat märän asfaltin kiiltämään. Oli varhaissyksy, päivät olivat harmaita ja yöt pimeitä. Henry työnsi Mickeylle pari satasen seteliä käteen ja kiitti siitä, että tämä oli kyennyt edes soittamaan, olihan sekin kai jo jotain. Mickey nyökkäili vain vaimeasti takaisin ja mietti jo nukkumista. Hän hyvästeli pitkäaikaisen managerinsa ja lähti raahautumaan kostean tuoksuisten katujen läpi kohti yksiötään.

                             Katulamput valaisivat hänen tietään heittäen pitkiä heijastuksiaan takaisin märästä kadusta. Hänen päästessään omalle, huonommalle asuinaluelleen hän tosin huomasi taas niiden räpsivän enemmän. Osa oli täysin pimeänä. Sellaista se on nykyään aina ja joka paikassa. Huonommat alueet eivät kiinnosta ketään ja niistä tulee nopeasti turvattomampia. Täälläkään ei ollut mitenkään tavatonta kuulla aseiden laukauksia yöaikaan, ei se mitenkään jokaöistä herkkua ollut, mutta ei nyt ihan vierastakaan.

                             Puoli neljältä Mickey saapui kotiinsa. Hän yritti kulkea hitaasti kaikuvassa rappukäytävässä, mutta se oli yllättävän vaikeaa noinkaan humalassa. Hänellä kesti hetken aikaa ennen kuin avain sopi lukkoon, pienen tönäisyn jälkeen ovi aukesi ja rappukäytävän valo tulvi sisään pieneen yksiöön. Hän laittoi kirjahyllyn laitaan kiinnittämänsä lukulampun päälle, se oli asunnon ainoa valo television lisäksi. Hän avasi senkin, ennemmin juuri valoksi kuin katsoakseen sitä. Hän selasi kuitenkin kanavia läpi. Kaikilla joko myytiin jotain tai lähetettiin jonkinlaista keskustelua, jossa lähinnä työttömät tuntuivat raivoavan toisilleen. Keksisivät jotain parempaa käyttöä rahoilleen ja öilleen.

                             Mickey asteli pieneen keittiösyvennökseensä ja tiskasi odottavien velvollisuuksien vuoresta itselleen lasin, johon laski hieman rasvan makuista vettä. Hän oli ajan myötä tottunut sen outoon sivumakuun, mutta mietti silti toisinaan, että puhdas vesi on kyllä melko keskeinen edellytys ihmisarvoiselle elämälle. Hän ei tuntenut oloaan mitenkään kauhean arvokkaaksi. Kyllähän ihmiset hänet tunnistivat, mutta hän sai silti kuljeksia kadullakin rauhassa. Monet korkeintaan kuiskivat perään, jotkut kyselivät nimikirjoituksia tai tahtoivat välttämättä tarjota oluen. Hän vastasi jokaiseen tarjoukseen kuitenkin kieltävästi, ellei ollut jo valmiiksi baarissa olut kädessään. Silloinkin hän piti huolen siitä, että joisi vain sen yhden tarjotun oluen ja lähtisi sen jälkeen kotiin jollakin huonolla tekosyyllä. Hän tunsi silti vahvasti, että hän oli jäänyt elämänsä vangiksi. Saadakseen soittaa musiikkiaan ihmisten edessä hänen piti tehdä niin paljon kaikkea luontonsa vastaista, että hän mietti joskus oliko koko touhu sen arvoista. Mutta ei hän osannut tehdä mitään muutakaan. Ei häntä kiinnostanut tehdä mitään muutakaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoa. 

                             Mies istui sohvalle ja hieroi pömpöttävää mahaansa katsellen sitä laskuhumalan tuomalla mietteliäisyydellä. Olisiko hänen kuitenkin joko lopetettava ryyppääminen tai eläminen? Tietystikään ensimmäinen ei ollut vaihtoehto, jos hän päätti jatkaa jälkimmäistä, koska hän ei vain voinut sietää ihmisiä selvinpäin. Hän ei jaksanut katsella heitä, eikä soittaminen selvinpäinkään tulisi kysymykseen. Jos hän puolestaan päättäisi tappaa itsensä, hänen ei tarvitsisi pohtia myöskään ensimmäistä kysymystä. Itsemurha olisi oikea vastaus kaikkeen. Jokaiseen kuviteltavissa olevaan yhtälöön se oli x, joka sopi ja täydensi lausekkeen kauniisti ja täydellisesti, partaveitsen terävällä tarkkuudella.

                             Partaveistä hän olikin usein pitänyt kaulallaan. Hänella oli siinä suhteessa ehkä taipumusta jonkinlaiseen romanttiseen hölynpölyyn. Hän oli ottanut kaapista suvussa monien sukupolvien ajan kiertäneen vanhan partaveitsen, jollaisia ei nykypäivänä enää käytetty mihinkään muuhun kuin itsemurhiin, pitänyt sitä kaulallaan ja miettinyt, että lähtisi juuri sen partaveitsen kautta. Se olisi hänelle jotenkin tärkeää, että hänet löydettäisiin juuri se veitsi käteen puristuneena omasta verestään.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuola poskella sohvaltaan epämääräiseen päänsärkyyn ja krapulaiseen pahoinvointiin. Olo ei ollut mitenkään älyttömän paha, olihan hän tajunnut juoda edes lasin vettä ennen nukkumaan menoa. Tai sammumista. Joskus se raja on vähän häilyvä. Ei tosin eilisen tapauksessa, hän oli melko selkeästi vain sammunut avoimen television eteen.  Nyt siellä pyörivät mainokset, mehua, polkupyöriä, pesuainetta, aivan sama mihin aikaan hän istui television eteen, se yritti aina myydä hänelle jotain. Se oli hänestä todella vastenmielistä. Hän siirtyi sähköpianonsa eteen ja soitteli sitä hetken aikaa. Sitä hän ei myisi koskaan. Ei vaikka menettäisi asuntonsa maksamattomien vuokrien takia. Jotkut asiat olivat pyhiä. Sähköpiano oli sellainen asia.

                             Hänellä olisi keikka tänäkin iltana. Samassa kaupungissa, mutta eri paikassa. Eilinen olisi tähän verrattuna hieno ravintola. Tämän paikan kohdalla oli kyse kapakasta, jolla ei ollut edes kunnon lavaa. Eikä lämmitteleviä esiintyjiä. Tänään hän olisi omillaan, mutta toisaalta omiensa joukossa. Päähän potkittuja, elämänsä vangitsemia luusereita koko porukka! Nistejäkin, niitähän oli nykyään joka helvetin paikassa. Niitä ei päässyt pakoon vaikka yritti mennä minne, huumeet vaan vaihtuvat kalliimpiin elintason noustessa.

                             Mickey ei ollut koskaan välittänyt huumeista. Hän ei varsinaisesti pitänyt sekaisin olosta, hän joi lähinnä jaksaakseen ihmisiä. Siksi hän ei kokenut että tahtoisi varsinaisesti kiihdyttää tai turruttaa mieltään. Silti hänelle oli täysi mysteeri, miksi hän sitten oli valinnut alkoholin. Ehkä sitä oli vain niin helppo kaataa kurkusta alas. Se se varmaan oli. Ei mitään huumeiden säätämisen vaivaa tai vaikeutta. Sen kun kävelet tiskille, jos baarimikko ei huomaa sinua heti niin napsautat sormiasi. Sen ne kaikki tuntuvat kuulevan, vaikka musiikki soisi täysillä. He kyllä kertovat nopeasti sinulle, ettei se napsuttelu toimi enää. Mutta toimii se. Aina se toimii.

                             Mickey kävi nopeasti suihkussa pesten suurimman osan krapulasta ja monen päivän hiestä pois niskastaan.  Kuuma vesi tuntui korventavan kaiken ylimääräisen pois. Hän nieleskeli sitä hieman ja hieroi saippuaa silmistään. Hän ajatteli voivansa mennä paskaiseen räkälään soittamaan, mutta tekisi edes sen tyylillä. Hän ajatteli, että voisi juoda vähän vähemmän. Olihan tänään kuitenkin hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä, kuten vanhat ja kuluneet kliseet sanoivat. Jos hänella olisi helvetisti onnea, se saattaisi olla myös viimeinen päivä.

                             Hän ajoi partansa ja otti taas peilikaapista vanhan veitsen. Vasta nyt hänen mieleensä juolahti ajatus, että ehkä sillä ei edes kykenisi tappamaan itseään. Ehkä terä olisi niin tylsä, ettei se edes purisi hänen nahkansa läpi. Hän koetti sitä sormellaan. Se oli erittäin tylsä. Voi vittu, hän ajatteli päässään, kaikki nämä kerrat tässä peilin edessä hän on seissyt tylppä veitsi kädessään. Voisi nolottaa, jos joku tietäisi. Mutta ei kukaan tiedä. Eikä kukaan saa koskaan tietää.

                             Hän valitsi päälleen puhtaat vaatteet, joi lasin rasvaista vettä ja koetti keskittyä. Kello mateli hitaasti kohti iltaa, Henry soitti ja kertoi, että hänen tulisi olla paikalla seitsemältä. Hän lähti puolen jälkeen raahustamaan kohti kapakkaa. Tuntui siltä, että hänen täytyi työntyä paksun harmaan sään läpi, kuin jäänsärkijä. Hän tunsi olonsa vastenmieliseksi. Taas sinne, kaikkien ihmisten eteen, soittamaan samoja biisejä, joita hän oli soittanut vuosikausia, ei mitään uutta ohjelmistossa. Nyt se hetken rauha mielestä tuntui hänestä lähinnä vankilalta, loukunomaiselta rutiinilta, joka ei tarjonnut hänelle minkäänlaista helpotusta. Se näytti vain hänen oman luovuutensa jättämältä märältä läntiltä. Hänen kadonneen luovuutensa. Ehkä Henryn pitäisi kohta etsiä hänelle jokin ulkopuolinen tuottaja, joka voisi tehdä hänelle kappaleita uutta levyä varten. Sitten hän kiertäisi muutamassa televisio-ohjelmassa selittämässä jotain biiseistä, jotka eivät olisi hänen, aivan kuin omistaisi ne jollakin tavalla. Häntä kuvotti jo valmiiksi.

Mickey saapui baariin vartin myöhässä, poltteli tupakan kaikessa rauhassa oven edessä ja näytti sisältä viittilöivälle Henrylle keskisormea. Ei hänellä olisi kiire. Hän näki, että piano oli paikallaan, kaikki oli jo valmiina ja tehty. Yksi mies ei juuri soundcheckistä kostu. Hän astui sisään ja muutamat pöydissään istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. Kaikki tunnistivat hänet välittömästi. Putkimiehiä, yksinhuoltajia, parturikampaajia, työttömiä ja oman elämänsä lotossa kaksi oikein saaneita.  Mickey nyökkäsi kuitatakseen saamansa huomion ja käveli Henryn luo.

                             ”Miten sä et koskaan voi tulla ajoissa paikalle?” tämä kysyi väsyneesti, ei erityisemmin vihaisenakaan, mikä oli Mickeylle jopa hieman yllätys.

                             ”Taasko tästä pitää jauhaa.. Luulis sun jo tajuavan..” Mickey mutisi. ”Oon sentään selvinpäin. Vielä. Saattaa olla, että pysynkin, jos et ala ruikuttaa.” Hän yllättyi itsekin sanojaan. Oliko hän päättänyt olla selvinpäin tämän illan? Hän ei tiennyt.

                             Samassa joku  lyhyt mies asteli tiskiltä tuopin kanssa ja tyrkkäsi sen Mickeyn käteen, kätellen toista kättä innokkaasti.

                             ”Mä oon jo vuosia kuunnellut sun musiikkia! Kiitos, se on pitäny mut hengissä vaikeiden aikojen läpi!”  Mies oli mustahiuksinen, melko tukeva, näytti siltä, että hän oli viihtynyt tässä paikassa enemmän, kuin töissä.

                             ”Sitten meitä on kaksi.” Mickey hymyili valjusti ja hörppi olutta innottomasti. Mies alkoi samantien avautua hänelle avioerostaan, vanhemman poikansa itsemurhasta ja nuoremman masennuksesta, omista potkuistaan ja ryyppäämisestään, kuinka oli kuunnellut laskuhumalassa Mickey Barnesin levyjä ja ollut varma siitä, että tämän on täytynyt tuntea samoin noita biisejä tehdessään. Päässään Mickey ajatteli, että saattoi ollakin, hän ei kyennyt muistamaan paljonkaan miehen puheessa vilahtelevien levyjen teosta, koska oli ollut niin humalassa koko tuon aikakauden. Hän päätti soittaa jonkun noista kappaleista illalla, kun kerrankin oli joku joka tahtoi niitäkin kuunnella. Hän muisti ulkoa tasan yhden. Sillä siis mentäisiin, ilmeisesti.

                             Mies kertoi nimensä, mutta se vaipui saman tien unohduksiin, kuten suurin osa muustakin miehen selittämästä. Mickey kieltäytyi toisesta oluesta ja katseli ympärilleen, etsien tekosyytä irrottautua keskustelusta. Hän sanoi, että hänen täytyisi syödä jotain ennen keikkaa, pahoitteli ja poistui. Hän meni baarin lähellä olevaan pizzapaikkaan. Hän tilasi murtaen puhuvalta pizzerian omistajalta numeron 22, Mexicanan. Odotellessaan hän kuuli radiosta jonkun toimittajan puhuvan sattumalta hänen eilisestä keikastaan. Toimittaja tuntui nauttineen esityksestä. Hyvä. Vaihteeksi jotain positiivistakin palautetta.

                             Hän söi pizzansa hitaasti, yrittäen kuluttaa aikaa mahdollisimman paljon. Yhdeksän aikaan pizzerian omistaja tuli häätämään hänet pois. Soiton oli määrä alkaa kymmeneltä. Mickey meni takaisin baariin, hänen helpotuksekseen mies oli hävinnyt. Henry näytti selkeästi yllättyneeltä, kun hänen ei tarvinnut vielä tähän aikaan pitää illan artistin hiuksia tämän oksentaessa. Ei sillä, että hän olisi niitä muutenkaan pidellyt.

                             Mickey tilasi tiskiltä veden. Se oli parempaa, kuin hänen hanastaan tuleva vesi. Baariin alkoi kerääntyä vakioporukkaa. Heille taisi olla aivan sama, soittaisiko Mickey siellä vai ei. Ehkä heistä olisi mukavampi, jos hän jättäisi soittamatta, kuulisi keskustellakin paljon paremmin. Tasan kymmeneltä Mickey istuutui pianon taakse ja aloitti settinsä. Tuntia myöhemmin hän poistui sieltä väsyneiden aplodien saattelemana.  Tunnelma oli lähes täysin erilainen, kuin edeltävänä iltana, osin varmasti siksi, että Mickey itse oli selvänä. Hän istui hetken nurkkapöydässä Henryn kanssa. Kumpikaan heistä ei oikeastaan sanonut juuri mitään. Lopulta Henry nousi ja taputti miestä olalle, hymyillen rohkaisevasti.

                             ”Tällaista tämä voisi olla useamminkin, Mickey. Tällaista tämän kuuluisi olla.”

                             ”Miten vaan...” Mickey tuijotti pöytää mietteliäänä. Hän ajatteli, että tänään voisi olla loistava ilta kuolla. Sitten hän muisti tylsän veitsen. Ehkä hänen pitäisi käyttää tavallisia partateriä, vaikkakin se olisi tylsempi tapa kuolla. Ei yhtään niin dramaattinen ja täydellinen, kuin suvun veitsellä itsensä tappaminen. Hän tunsi pettymystä veitsen johdosta. Ehkä hän voisi käyttää sitä jollakin, joka voisi teroittaa sen? Olisiko se aivan hölmöä..

                             Mickey nousi ja lähti pois. Hän käveli raahautuvin askelin pimeydessä ja katulamppujen oranssissa valossa asunnolleen, pohtien koko ajan kaiken mielekkyyttä. Hänen täytyi lopettaa joko juominen tai eläminen. Se olisi hänen suuri valintansa. Se olisi tehtävä tänä yönä.  Jos hän jatkaisi elämää, hän jatkaisi juomista. Jos hän lopettaisi elämän, loppuisi myös juominen. Valinta tuntui selkeältä. Helpolta. Kivuttomalta.  Hän muisti taas tylsän veitsen. Noloa. Ehkä hänen onnistuisi kuolla jollakin muulla tavalla. Junan alle hyppääminen olisi nopea tapa lähteä. Hän muisti lukeneensa nuoruudessaan jonkun Kafkan novellin, jossa nuori mies juoksi junan alle muutamassa rivissä. Hänen loppunsa voisi olla samanlainen. Muutamia rivejä, piste, ja loput sivut tyhjää.

                             Hän saapui kämpälleen, avain kääntyi lukossa huomattavasti edellisiltaa nopeammin ja vaivattomammin. Voisi kai tällaiseenkin elämään tottua. Mikäli ei tarvitsisi koskaan kohdata ihmisiä.  Muut ihmiset laukaisivat hänen juomisensa. Hänen päänsä ei vain kestänyt ihmisiä.

                             Mickey kävi kusella ja asteli keittiösyvennökseensä. Hän katsoi tiskivuorta, jossa kasvoi joissakin kohdin jo hometta. Hän huokaisi ja alkoi alistuneesti tiskata. Mitäpä muutakaan sitä voi tehdä illalla, jos ei kerta meinannut ryypätä. Yllättäen tiskaaminen tuntui hänestä jotenkin rauhoittavalta. Hän katseli käsiensä mekaanisen toistavaa työtä, hän hinkkasi lian pois juoksevan veden alla, laittoi saippuaa rasvaiselle lautaselle ja pesi rasvan pois. Kädet kuivasivat astian pyyhkeeseen ja laittoivat sen kaappiin. Toisto. Toisto. Toisto. Hän sai kaiken tiskattua nopeammin, kuin oli kuvitellutkaan. Ehkä elämä voisi sittenkin näyttää paremmalta, mikäli hän lopettaisi juomisensa.

                             Hän päätti yrittää. Hän laittoi Henrylle viestin, ettei häntä tarvinnut häiritä muutamiin päiviin, mielellään ennen seuraavaa keikkapäivää. Hän aikoi laittaa elämänsä järjestykseen. Mickey tunsi positiivisuuden täyttävän mielensä. Hän pystyisi tekemään muutoksen. Hän pystyisi elämään vielä monia vuosia, saada aikaan jotain hyvää ja kaunista, nauttia elämästään täysin siemauksin.

                             Mies päätti juhlistaa uutta elämäänsä juhla-aterialla. Hän katsoi jääkaappiinsa. Vaaleaa, paksua vehnäleipää, voita ja vanha purkki maitoa. Pari kaljaa. Heti ensimmäisenä hän kaatoi kaljat lavuaariin, vihaisena siitä, että ne olivat siellä yhä piinaamassa häntä, vaikka hän oli juuri päättänyt tehdä muutoksen. Hän voiteli itselleen neljä leipää, laski itselleen lasin vettä ja meni sohvalle. Hän laittoi television päälle. Siellä pyöri jokin keskusteluohjelma. Juontaja nauratti yleisöä pilkkaamalla vierastaan, joka kiemurteli tuolissaan. Hän ei selkeästi ajatellut joutuvansa vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin tullessaan promotoimaan uusinta tekelettään. Mitä ikinä oli tehnytkään. Koko maailma oli niin helvetin mutkalla. Niin vinossa.  Mickey nautti juhlaillallistaan hartaassa hiljaisuudessa, tuijottaen televisiota mietteliäänä.

                             Yhtäkkiä hän veti suussa mössöytyneen leivän väärään kurkkuun. Se tukki hänen keuhkoputkensa. Hän yritti refleksinä yskiä sen pois, mutta ei onnistunut. Paniikki hiipi hänen tajuntaansa, kietoen sormensa hänen verisuontensa ympärille, puristaen niin että hän tunsi sydämen sykkeen päässään. Hänen kasvojaan kuumotti, hänen silmänsä vuotivat vettä. Hän tukehtuisi! Hän nousi ja yritti suoristaa selkäänsä. Hänen silmissään alkoi pimetä. Hän tunsi kaatuvansa lattialle, lyöden päänsä matkalla pöydän laitaan. Hän tunsi maton poskeaan vasten. Näkökenttä tuntui hämärtyvän, veren rummutus tuntui voimakkaampana ja pakottavana hänen päässään. Viimeinen asia, mitä kuoleva Mickey näki, oli television juontajan ivallinen hymy lähikuvassa.