Kyllä täällä vaan on aika järjettömän hyvä olla. Eilen istuskeltiin hyvässä seurassa tulen äärellä ja sain jumitella sitä taas oikein huolella. Siinä on minulle jotain psykologisesti tuttua ja rauhoittavaa, siitä tulee saman tien sellainen olo, että tämän minä tunnen, vaikka olisi missä. Siksi varmaan bändi nimeltä High on Fire herätti meikässä jo nimensä puolesta helvetin tuttuja kutinoita, minkä lisäksi se bändi oli melko pitkälle juuri sellainen, kuin sen pitääkin. Nykyään se on ehkä lipsunut sitten enemmän johonkin ajetaan-prätkillä-ammutaan-saatanoita-haulikolla-heviin, mutta Death Is This Communion on meikälle niiden uran kulminaatiopiste. Mutta tälläkään ei ole mitään väliä yhtään minkään kanssa. Fillaroidessani Kivirannasta keskustaan varmana siitä, että kohta minulla on aika tukeva aivokalvon tulehdus, en voinut olla ajattelematta koko matkan sitä, miten tärkeä paikka tämä minulle on. Puhun Torniosta samalla tavalla, kuin jotkut puhuvat Barcelonasta tai Nykistä tai muista muka siisteistä kaupungeista. Varmasti niissä on omat fiiliksensä, mutta vaikkapa Lontoo näytti meikälle vain täyteen ahdetulta rotanloukulta. Riika oli kunnon kurjuuden ja syöpäläisten pesä, Varsovaan ei päästy edes ajamaan kun tietyöt ja kaupunkia ympäröivä kehätie vain ohjasivat meidät suoraan ohi siitä. Torniossa on vain yksinkertaisesti hienoa. Tottakai täälläkin on vitusti lähinnä karvanoppamiksia, mutta ei niitä ole pakko pällistellä. Minua eivät ole häirinneet kertaakaan, mitä nyt välillä huvittaa katsella, kun autoissa jumputetaan niin että takaluukku resonoi, eikä itse musiikki kuulu sen alta ollenkaan.
Olen lueskellut Jungin esseitä vähän joka paikassa ja mietin paikallisten kohta luulevan, että olen joku uusi kylähullu Pullo-Ekin ja Vali-Mummon seuraksi tänne. Noita esseitä lukiessa vahvistuu yhä enemmän käsitys siitä, että Jung oli yksi mielenkiintoisimpia ihmisiä joita täällä on tallustellut. Jos voisin kaiva ylös Huxleyn, Jungin ja Hessen, niin voisin saada aikaan unelmieni paneelikeskustelun. Olettaen, että kyseiset herrat kykenisivät myös vastaamaan ja hörppimään sivistyneesti teetä pelkän mätänemisen sijaan. Noin älykkäitä ja ennen kaikkea myötätunnon tajuisia ihimisiä ei tälle pallolle eksy mitenkään liikaa. No, Juuso Juurikkala on kyllä selkeästi yksi niistä. Siinä on minulle jonkinlainen henkinen zen-mestari.
Huomenissa olisi tarkoitus aloittaa hidas laskeutuminen Suomi-neidon kylkeä alas, ensimmäisenä Ouluun pariksi päiväksi, ja siitä sitten kai Tampereen kautta Lahteen. Elämä on melko hieno asia juuri tällaisena, kuin se nyt on. Tämä kesä on ollut elämäni paras kesä, ja ainahan sitä pelkää, että parasta kesää seuraa vain paskin syksy, tai jokin muu jyrkkä alamäki. Toisaalta sitä on aina vain saanut ihmetellä, kun jokaista parasta asiaa on tähän mennessä seurannut vain jotain vielä parempaa. Aivan käsittämätöntä, kaikenkaikkiaan. Ehkä tässä ei vielä siis ole hätää. Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti