torstai 29. elokuuta 2013

Sielu, elikkäs spiritti.

Jung esitteli näkemyksen siitä, että perinteisen dualistisen mieli-ruumis jaon sijaan olisikin olemassa jonkunlainen kolmiyhteinen jako, jossa kolmantena elementtinä jokaisessa ihmisessä toimisi jonkinlainen sielu/henki. Olen miettinyt tätä nyt muutamia päiviä, ja vaikka se aluksi tuntui jotenkin primitiiviseltä palaamiselta jonkinlaiseen henkiuskoon, niin siihen on silti tullut vain enemmän ja enemmän järkeä. Jung perustelikin tätä palaamalla muinaisuskontojen käsitykseen siitä, mitä ihmiset usein nimittävät "sieluksi", palaten sanan alkujuurille ja johtaen sen niistä "kylmään henkäykseen", "varjoon", pääasiassa siis johonkin ulkopuolelta tulleeseen elementtiin, joka käytännössä mahdollistaisi ja tekisi järkeväksi myös sisäisen dialogin mielen ja tämän oletetun sielun välillä. Olen nyt yrittänyt sitten käydä pääni sisällä dialogeja ja hahmottaa, mikä osa tuolla nupissa oikein tekee mitäkin. Jotenkin vinksahtaneella tavalla Jungin käsityksessä on järkeä.

Ihminen mielletään psykologiassa (ainakin) psyko-fyysis-sosiaaliseksi kokonaisuudeksi. Tässä psykoa vastaa minä keskeinen, ensimmäisessä persoonassa puhuva ja ajatteleva mieli, kun fyysinen olemus taas on tämä meidän maallinen tomumajamme, joka näyttää hassusti roikkuvan päästämme, jos katsomme sitä alaspäin. Mikä sitten on se sosiaalinen ulottuvuus? Uskoakseni olen nyt paikantanut tämän sielun, eli päämme sisäisen kolmannen persoonan, objektiivisen tarkkailijan, nimenomaan tähän elementtiin. Se, mitä lähestymme sieluna on meidän sosiaaliseen vuorovaikutukseen, empatiaan ja ymmärrykseen ajava "toinen" mielemme, joka synnyttää meissä tunteen kollektiivisuudesta. Sen tehtävä on antaa meille perspektiiviä itseemme, se on se suurennuslasi, jonka läpi tarkkailemme omia tekojamme ja ajatuksiamme ikään kuin ulkopuolelta, kolmannesta persoonasta. Se muodostuu siitä, mitä ajattelemme muiden meiltä odottavan, eli nurinkurisesti ehkä mielemme on synnyttänyt sielun, joka on reflektion apuväline. Silti, koska meillä jokaisella on tämänkaltainen sielu kannettavanamme, se on myös se väline, joka pitää huolen meistä lajina, joka suhteuttaa meidät ihmisten kollektiiviseen porukkaan, ja ehkä myös alitajuntaan, jossa arkkityypit, intuitio ja äkilliset oivallukset ovat. Se syntyy traumoista, kokemuksista ja jätteistä, muistoista jotka painuvat alitajuntaan, kunnes niitä tarvitaan, tai kunnes niiden on aika purkautua ulos jonakin neuroottisena käytösmallina. Sen takia olen ehkä jotenkin kokenut, että kaltoin kohdelluissa ihmisissä on hieman enemmän sielua. He ovat joutuneet heijastelemaan omaa elämäntilannettaan enemmän, he ovat kehittäneet sen tarvittavan kolmannen persoonan, jonka suurennuslasin läpi kaikkea on tarkailtu, sielun joka vähentää pelkän MINÄ-pohjaisen ajattelun vaikutusta ihmisessä.

Siksi minulla on myös usein sellainen olo, ettei kaikilla ihmisillä välttämättä ole sielua. Saatan olla siinä aivan oikeassa, ainakin tämän määrittelyn kanssa! Tiedän, että se ei ehkä ole kauhean loppuun mietitty, en minä tuon pohjalta lähtisi välttämättä vielä mitään maailmankatsomuksia rakentelemaan, mutta se on jonkinlainen yritys assimiloida tuollainen ajatus osaksi omaa maailmankuvaa, tai ainakin ymmärrystä. Jung käsitti tämän sielun sellaisena asiana, joka kiertää, vaikka kaiken elollisen minä-pohjainen mieli ja ruumis kuoleekin lahoten pois. Tai oikeammin, että tuollainen reflektiivinen sielu vain olisi olemassa, ja ihmiset uisivat sen tietoisuuden virrassa sen aikaa, kun ovat elossa. Siitä syystä ihmiskunnan kulttuuriset arkkityypit ovat kaikille samoja, koska ne pohjaavat tähän samaan reflektiiviseen sieluun. Se on minusta jopa hyvinkin looginen ajatus. Toisaalta uskon asiaan hieman perehtyneenä, etteivät kaikki arkkityypit ja alitajunnan kuvastot ole kaikille ihmisille yhteisiä, mutta Jungin käsityksille pohjaavien persoonallisuustyyppien kesken kyllä. Olen huomannut tämän tutkiessani itse tuottamiani kuvia, sanoja ja ääniä suhteessa muihin INFP-persoonallisuuksiin. Esimerkiksi minun ja Terhin tuottamissa kuvissa on aivan helvetisti yhteneväisiä asioita, The Fountain elokuvan kuvasto on täysin samaa kauraa, kuin tässä. Katsoin elokuvan, kun joku sanoi että siinäkin äijä trippailee puun kanssa avaruudessa, senkin ohjaaja, jonka visiolle elokuva käsittääkseni perustui, oli samaa persoonallisuustyyppiä. Tämä herätti minussa ajatuksen siitä, että samaa persoonallisuustyyppiä olevat ihmiset ammentavat samoista kuvastoista, koska samankaltaiset ajatukset hiipivät samankaltaisiin mieliin. Toisaalta se on mielestäni myös hienon nöyryyttävä esitys siitä, ettei kukaan ole  visioinensa korvaamaton, vaan ihmisistä voidaan vedellä karkeita jakoja, joihin iskettynä ihmiset toistavat samoja kuvioita. Huxley nosti Those Barren Leavesin lopussa esiin Jeesuksen, Buddhan ja Laotsen, jotka maantieteellisesti ja ajallisesti elivät kaukana toisistaan, mutta jakoivat saman henkisen ulottuvuuden, samankaltaisen persoonallisuuden ja sielun, joka määritti heidän asennoitumistaan maailmaan ja kanssaihmisiin, vaikka maailmankuvatkin ehkä olivat eriäväiset. Nyt kun näppärästi johdattelin aiheen guruihin ja muihin, aion kohta katsella tuon Docventuresissa esitetyn Kumaren.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti