Saastaa sisällä.

Olen tuntenut oloni hetken aikaa todella epämääräiseksi. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa aivan koko ajan jotain, mutta tiedän että liika on liikaa, minkä lisäksi unohtaisin kuitenkin syödä ja nukkua ja kaikkea muuta tuollaista. Tekisi mieli kirjoittaa aivan koko ajan ja tiedän, että en tiedä mistä pitäisi kirjoittaa. Tai ennemmin olisi niin vitusti ilmaistavaa, että olo tuntuu jo tukkoiselta, kaikki ne ajatukset olisi tungettava näistä kymmenestä pienestä pullonkaulasta ulos toiseen avaruuteen. Turhaudun, ja ymmärrän, että vittu, se mitä minun elämästäni puuttuu juuri nyt, on huutaminen. En ole piirtänyt mitään isompaa aikoihin, koska tuo kolmen euron vihkoni paljastui sen homman kannalta aivan paskaksi ostokseksi, sitä on vielä aivan vitusti jäljellä ja se pitää sitten kuluttaa kirjoittelemalla loppuun. Mutta nyt pitäisi päästä huutamaan. Tuntuu, että kun tästä tajunnasta ei välillä karistele karstoja pois, sen reunoille kertyy kaikkea epämiellyttävää paskaa, joka vähitellen alkaa liata kaikkea hyvääkin siinä. Siksi minun on pakko huutaa. Toki olen tiedostanut tämän aina, mutta sitä myös tajuaa sen aina uudestaan, kun on eristyneenä siitä hommasta. Nytkin siitä on kai kaksi viikkoa kohta, kun on viimeksi huutanut. On sitä ollut tietysti pitempiäkin välejä, mutta se on vähän kaikesta kiinni.

Nyt olen sitten vaan kuunnellut Swansin kahta ekaa levyä, koska tuntuu ettei mikään rauhallisempi nyt vain toimi. Siinä maanisessa, väkivaltaisessa loopissa mieli lepää. No, nyt löysin myös Scott Walkerin Bish Boschin kunnolla, joten se, Swansin kaksi ekaa levyä ja Neurosiksen Enemy of the Sun ovat näiden päivien soundtrack, kunnes joku tarjoaa meikälle mahdollisuuden päästä huutamaan ihan vitusti. Tästä lähtee:

Katsoin tuossa dokkarin eristyssellissä olleista vangeista ja sen vaikutuksesta mieleen. Tottakai pakotettu eristäminen kaikista muista ihmisistä tekee ihmisestä lähinnä eläimen. Siis, jos päivät kulkevat tietyllä, toistuvalla kuviolla vuosia, ihminen ehdollistuu samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin ehdollistettu eläin. Siinä vaiheessa rutiinista ja loopista tulee turvallinen asia. Sen rikkominen käy ahdistavaksi. Sen takia eristyksessä pidettävät rikolliset muuttuvat impulsiivisemmiksi, väkivaltaisemmiksi ja kaikinpuolin arvaamattomammiksi. Yksi kaveri selitti, ettei hänellä koskaan ennen ollut mitään aikomusta eikä halua vahingoittaa ihmisiä, mutta nimenomaan eristyksissä oleminen oli kasvattanut sen puolen hänen käyttäytymiseensä. Lisäksi rutiinin rikkoutuessa muutos näyttää luultavasti ainoalta tieltä ulos vapauteen, olkoonkin se sitten vartijan puukotus, pakoyritys, mellakka, ihan mikä tahansa nopeasti tarjoutunut mahdollisuus pakoon. Luultavasti jossain vaiheessa riittää, että on edes jotain tekemistä. Vartijan kimppuun hyökkäämisessä on enemmän äksöniä, kuin ympäri koirankoppia kävelyssä. Samalla vankilan puolelta vain kiristetään toimenpiteitä vankeja kohtaan, koska mahdollisuudet parantaa asemaansa menevät huonon käytöksen mukana viemäristä alas. Siltä kantilta katsoen vankila ja eristysosasto ovat noidankehä. Mitä alemmas vangin elintasoa lasketaan, sitä väkivaltaisempi ja arvaamattomampi tämä on, ja se taas johtaa aina vain syvemmälle paskaan. Luultavasti kaikkein tehokkain tapa hallita mitä tahansa vankeja olisi vain sisustaa niille jonkinlainen mukava ja turvallinen yksiö, jossa on telkkari ja vähän kaljaa jääkaapissa. Kyllä ne siitä nopeasti turtuisivat kuolaaviksi zombeiksi.