Persoonallisuudesta ja erilaisuudesta.

Mietin jo eilen, että tästä olisi ehkä pitänyt kirjoittaa ennen sielu-hässäköitä. Jung puhui yhdessä esseessään persoonallisuuden kehityksestä, ja siitä, että varsinainen persoonallisuus lähtee kehittymään vasta puberteetin myötä, kun lapsi lopullisesti siirtyy aluksi liioiteltuun ja ylitsepursuavaan MINÄ-ajatteluun. Siihen asti hän on vain vanhempiensa vaikuttimien ja ilmapiirin antenni. Mietin tätä ja totesin sen pitävän ehkä paikkaansa tiettyyn pisteeseen asti. Osa lapsesta on varmasti vanhempiensa rektaalikuumemittarina koko ajan, aistimassa heidän välisen suhteensa heilahteluja, koska ne yleisesti vaikuttavat hänen turvallisuuteensa ja selviytymiseensä. Mitä vakaampi perhe, sen turvallisempi alusta kasvaa. Mutta silti koen myös minä-tietoisuuteni kehittyneen jo kauan ennen murrosikää. Jung sanoi, ettei persoonallisuuden ja psykologian maailma ole sellainen, jolla lasta täytyisi vaivata, koska se katkaisee häneltä lapsuuden tylysti ja ennen aikaisesti. Omalta kohdaltani tiedän tämän hetken olleen se, jona ymmärsin kuolevaisuuteni, ensimmäinen kirjattu tilanne 4-vuotiaana, mutta ajatuksia on voinut olla aiemminkin. Koska tästä kaikesta on 20 vuotta, eikä tietoisuuteni ehkä ollut loppuunsa hioutunut, en muista näitä asioita älyttömän selkeästi, minkä lisäksi jälkeenpäin kerrotut asiat ovat varmasti vaikuttaneet näihin "muistoihin".  Uskon kuitenkin, että sen ymmärtäminen on käynnistänyt minän kehittymisen, koska jos minä kuolen, niin täytyy olla olemassa jokin minä, joka kuolee.

Silti tunnistan myös väitteen toisen puolen. Kuuden vanhana minulta on kirjattu ylös "itsetuhoisia" ajatuksia, joista nyt myöhemmin kuullessani olin hyvin hämmentynyt. En muistanut ollenkaan mitään sen suuntaista. Nyt tajuan, että se on luultavasti ollut niitä asioita, jotka ovat heijastelleet vanhempieni päättyneen avioliiton tilaa. Oman kasvuni ja kehitykseni perusta on ollut turvattomana, ja olen ilmaissut sen sitten kuulema tätä kautta. Persoonallisuuteni kannalta taas tuntuisi jotenkin täysin mielettömältä, että kuolemaa järjettömästi pelkäävällä lapsella olisi ajatuksia itsemurhasta. Uskon näiden olleen pitkälle sen purkamista, että pelkäsin isäni tekevän jotakin vastaavaa, koska hänen ystävänsä oli sitä ennen tehnyt itsemurhan. Luultavasti lapsuus, kasvu hitaasti omaksi itsekseen on siis sekoitus tätä kumpaakin, sekä sen eilen mainitsemani sielun muodostusta. Kaikista säröistä ja arvista lähtee muotoutumaan se puoli, joka vertaa rikottua pintaa muihin, ehjiin lapsiin. Totta kai sitä tuli katkeraksi, koska ei ymmärtänyt, miksi minut on rikottu ja muita ei. Tahtoi purkaa pahaa oloaan sitä kautta myös muihin, rikkoa muut ihmiset, jotta ei olisi itse erottunut joukosta omien säröjensä kanssa. Tietenkään en silloin vielä ymmärtänyt, että suurin osa tuon ajan lapsista vain näytti ehjemmiltä, mutta todellisuudessa heillä luultavasti oli aivan vastaavia säröjä itsessään.

Pohdin tässä juuri eräässä sähköpostissa, että rikottuja ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka korjaavat itse itsensä, tulevat eheämmiksi kuin kaikki "normaalit ihmiset ympärillä". Tämän sain kuulla käytössäni terapiantarvekartoituksessa, ettei oikein ymmärretä mitä minun hyväkseni voitaisiin tehdä, kun olen ehjempi, kuin monet terapian lopussa. Sitten on niitä, jotka menevät enemmän rikki, tuudittautuvat omaan luuserin rooliinsa, tulevat syrjäytyjiksi ja alkoholisteiksi ja kaikeksi muuksi ennen kuin ovat edes yrittäneet tehdä mitään muuta. Tämän porukan on helppo jäädä isiensä varjoon, oman roolinsa vangeiksi ja putoamaan syvemmälle itsesäälin suohon. Tässä on kyse vähän samasta, kuin lapsella, joka satuttaa päänsä ja katsoo vanhempaansa varmistuakseen siitä, onko hätä vai ei. Jos vanhempi kysyy tyynesti ja rauhallisesti lapselta itseltään, että sattuiko, tämä saattaa hieroa päätänsä ja sanoa, että ei. Jos vanhempi taas juoksee saman tien itkien ja huutaen hössöttämään kultamurun pipiä päätä, alkaa lapsikin luultavasti huutaa ja itkeä. Olen monesti kohdannut nuoria, jotka ovat kuunnelleet muiden vouhotusta omasta syrjäytymisestään, vaikka todellisuudessa heillä on kaikki vielä suhteellisen hyvällä mallilla, he ovat vain olleet vaikka pari kuukautta työttömänä. Sitten on helppo vaan alkaa ryyppäämään, kun "mulla on tota toi syrjäytyminen..." Sellainen syyn ja vastuun sysääminen jonnekin itsen ulkopuolelle on vaarallista siksi, että se ruokkii itsesääliä. Siinä suomalaiset ovat tunnetusti melko hyviä.

Silti olen onnekseni huomannut, että kun nämäkin kaverit löytävät niitä positiivisia ominaisuuksia ja oikeita mielenkiinnon kohteitaan, he paitsi eheytyvät ihmisenä, myös tulevat aktiivisemmiksi ja kiinnostuneemmiksi omasta ympäristöstään. Eikä se ole koskaan pahasta, vaikka yhteiskunta koittaakin sanoa muuta. Elämme siitä kaksinaismoraalista aikaa, että koko tämä globaalin amerikkalaistunut maailma pitää ihanteinaan vapautta ja individualismia, mutta tukahduttaa järjestelmällisesti kaikki yritykset kehittää omaa persoonaa. Missä se vika on? Meissä itsessämme. Me olemme se koneisto, joka yhdenmukaistaa maailmaa, luo globaaleja ilmiöitä, joiden perässä lammasmaisesti juokseminen on välttämätön ehto sille, että on aikaansa seuraava ihminen. Meikäläistä ainakin vähän häiritsi, että reissullani melko lailla halki Suomen näin joka paikassa pysähtyessäni täysin samanlaisia nuoria. Kaikilla oli trollface-paidat päällä, kaikki puhuivat täysin samoja sanoja ja heittivät keskenään täysin samoja vitsejä. Se oli meikästä niin ahdistavaa, että oikein karvat nousivat pystyyn. Tietenkin marginaaliin mahtuu aina erilaisuutta, mutta nähdäkseni tuokin erilaisuus on liukunut lähemmäs laimeaa samankaltaisuutta, sen sijaan että erilaisuus olisi persoonallisuuden ja oman tien kulkemisen mielenilmaus, siitä on tullut ennemmin genreuskovaisuutta ja oman lauman etsimistä. Kuten juuri kirjoitin, etsitään jotain sellaista valmista konventiota, jota voidaan seurata, aivan samalla tavalla kyseenalaistamatta, kuin mitä se "vastapuolena" koettu lammaslaumakin tekee omassa karsinassaan. Sitten kun meikä pölähtää suht geneerisen rastapäähippilookkini kanssa Torven eteen istumaan, niin kukaan ei meinaa uskoa, etten polta pilveä, koska kaikki tämän näköiset jätkät polttaa pilveä. Tämä tapahtui viimeksi eilen, eikä humalainen vastapuoli meinannut oikein sisäistää tätä asiaa. No, ei enää kauaa niin olen jossain muualla tekemässä jotain muuta.