torstai 1. elokuuta 2013

Perfektionismin ja egoismin sekoittaminen..

Tajusin äsken tiskatessani sen prosessin kuljettavan ja inspiroivan luonteen. Olenhan minä aikaisemminkin huomannut, että olen tehnyt kaikki vähänkin lauluvetoisemmat biisini periaatteessa tiskatessani, koska siinä kaakeliseinää vasten kuivauskaappiin on jotenkin mukava soundi lauleskella, mutta sen lisäksi ymmärsin miten tärkeä koko se prosessi on luomisen kannalta. Se on rytmikästä, toistavaa tekemistä, vähän niinkuin moderni versio jostain negrospirituaaleja raikaavasta puuvillapellosta. Ensimmäisen maailman moderni vastaus mustien orjuudelle ja koko bluesin synnyttäneelle kulttuurihistorialliselle ilmiölle, työn säestämiselle rytmikkäällä laululla. Oli pakko lopettaa tiskaaminen kesken, kun tuntui että tuli niin valmista kamaa ulos, piti tulla kirjoittamaan kaikki sanat talteen ja sitten vasta pystyi jatkamaan taas alkuperäistä siivousoperaatiota.

Santen kanssa tuossa jauhettiin siitä miten hyvä sessio tuo oli, kun en antanut jätkille aikaa miettiä mitään ylimääräistä. Vedettiin biisit vain läpi ja nauhalle, laulut ykkösellä tai viimeistään kakkosella talteen ja sitten illasta laittelin jätkille jo ensimmäisiä miksauksia. Laulut teen kokonaan uudestaan, mutta pohjille ei tarvitse tehdä enää yhtään mitään. Saatte kuulla niitä kyllä ajan kanssa, se ei mene minun rytmini mukaan. Santekin intoutui pohtimaan, että ehkä liiankin usein äärimmäinen perfektionismi on pilannut monia hyviä juttuja, kun niitä jää hinkkaamaan pilalle. Olen monesti pohtinut tätä muusikoiden perfektionismia, ja tullut jo ajat sitten siihen tulokseen, ettei se ole perfektionismia alunperinkään. Se on väärinymmärrettyä neuroottista egoismia, ajatus siitä, että minun täytyy olla parempi, minun täytyy tehdä tietynlaista laatua, minun täytyy tehdä täydellistä musiikkia. Se on sitä itsen tunkemista musiikin väliin, vaikka voit olla varma, ettei kukaan maailmassa soita musiikkia täysin samalla tavalla kuin sinä. Se on jokaisen yksilöllinen sormenjäljen omainen asia, joka muotoutuu ja arpeutuu ja parantuu läpi elämän. Minä ajattelen musiikista jotakuinkin niin, että minun kauttani vuotavat ulos ne biisit, joita kukaan muu ei halua. Ne, mitä muut ovat ego-päissään sulkeneet ulos, koska eivät omasta mielestään "voi" tehdä sitä, tai se on liian hölmö ajatus. Kuka tahansa voi tehdä minkä tahansa biisin, kysymys on enemmän siitä, onko vastaanottavalla tuulella sillä hetkellä, kun se on tunkemassa jostain olemassaolemattomuuden ja mahdollisuuden suosta tähän maailmaan. Se, että joku runkkaa levyä studiossa vuositolkulla ei ole perfektionismia. Täydellisyyden tavoittelua on osaltaan myös tajuta, mitä juuri se biisi tarvitsee, mikä sen biisin tehtävä, soundimaailma, tunnelma ja ydin on, eikä saada kaikkea kuulostamaan Minun tekemältäni. Se on melko pitkälti se, mitä nämä perfektionisteinä itseään pitävät muusikot tekevät.

Tiedän monen olevan erimieltä ja varmasti tähän löytyy poikkeuksiakin. Niitä on aina. Minulle tämä kaikki vain on isommin yhteen kutoutunut prosessi itsestäni eroon pääsemiseksi. Siihen ajatukseen totuttelemiseksi. Musiikki ei ole minulle eskapismia todellisuudesta. Se on todellisuutta ilman suodattimia, ääniä ja niiden luomia mielikuvia ja jotain sellaista, mitä voin tehdä ajattelematta juuri mitään. Sen sijaan kuuntelen, painan reciä ja soitan. Se on minulle kaikkein luonnollisin tapa tehdä musiikkia. Antaa sen vain tulla ulos, kun tuntuu siltä. Tiedän, että kaikki tämä on luultavasti alustusta sille, että tässä jossain välissä taas teen jonkunlaisen 20 minuuttisen tripin, koska en hetkeen ole tehnyt muuta kuin jotain yksittäisiä meditaatioita ja instrumentaaleja ja pari mumistua tekstihommaa. Paine alkaa kasvaa, kunnes se purkautuu ulos tuossa muodossa. Tänä vuonna asiaa on helpottanut aika paljon se, että on saanut soittaa niin vitusti keikkoja. Syksy näyttää taas hiljaisemmalta, jolloin ajatukset alkavat väistämättä jo siirtyä siihen, mitä aion tehdä silloin..



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti