torstai 8. elokuuta 2013

My soul belongs to the desert, but my body's trapped under ice.

Jostain todella käsittämättömästä syystä minulla on oikeastaan koko ikäni ollut hämmentävä fiksaatio erämaihin ja aavikoihin. Olen miettinyt suhdettani niihin jo kauan, osaltaan olen tutkinutkin niitä kuvien tekemisen ja musiikin kautta, kuten jotkut ovat saattaneet pitkin vuosia huomata. Se oli yksi sellainen asia, joka Aldous Huxleyssakin tuntui jotenkin todella läheiseltä ja samastuttavalta, tapa millä hän puhui erämaan suuruudesta ja hiljaisuudesta, uskon että se on jonkinlainen erakoituvan ja sisäänpäin kääntyvän persoonallisuuden paratiisi: Luontoa, mielenrauhaa, ääretöntä tilaa, ja ennen kaikkea helvetin vähän ihmisiä. Vain ne ihmiset, jotka päästät lähellesi. Kaikkien muiden näet tulevan jo kaukaa ja osaat pitää heidät loitolla. Se on minulle sielunmaisema. Se on päässäni aina kun teen jotakin bändien ulkopuolista musiikkia, se ohjaa vähän kaikkea tekemistä jossain taustalla. Tai ei, ei ohjaa. Värittää.

Tästäkin syystä Oliphaunt Ridersin miksaaminen tuntui minusta jotenkin siistiltä. Pääsin ensimmäistä kertaa tekemään sellaista kamaa, jota tahtoisin kuunnella täysillä ajaessani jotain jenkkitietä läpi erämaan jossain vanhassa auton rämässä. Etenkin juuri nuo Kalifornian erämaat, joissa Charlie Mansonkin Porukoineen pyöri ovat minulle jotenkin tärkeitä. Ehkä mielenkiintoni onkin ohjautunut tiettyihin ihmisiin ennemmin siitä syystä, että he ovat päässeet toteuttamaan minun unelmani aavikolla asumisesta, kun minä olen ollut jumissa täällä, kaulaa myöten lumihangessa. En väitä ettenkö pitäisi vaikkapa talvesta. Se ajaa muut ihmiset sisälle, ja öisin saa kävellä ympäriinsä lähes tulkoon yksin, mutta silti jokin mystinen asia erämaassa on vetänyt minua aina puoleensa käsittämättömällä tavalla. Voitte arvata, että melko pitkälle tästä syystä olen rakastanut Breaking Badia. Se on lähestulkoon pelkkää aavikkokuvausta ja panoraamakuvia taivaasta.

Se ja keskustelut Terhin kanssa ovat auttaneet käsittämään miksi pidän siitä järjettömän suuresta maisemasta. Siellä taivasta ei peitä mikään. Siellä kokee oman pienuutensa musertavan valtavana voimana, se pitää nöyränä ja oikeissa mittasuhteissa. Ajellessamme ympäriinsä vertailtiin vähän sitä, miten ahtaita ja avaria kaupunkeja meille tulee vastaan. Tornio on juuri siksi meille molemmille niin tärkeä ja rakas, ettei se ole niin helvetin tukossa. Siellä näkee koko ajan valtavasti taivasta ja tajuaa ne omat mittasuhteensa. Siksi sieltä taitaa myös tulla niin helvetin hienoja ihmisiä. Olen haaveillut pienestä joenvarsimökistä Torniossa. Se voisi olla kesäasunto. Talveksi voisin aina muuttaa asuntoautoon Death Valleyhin ja kerätä kaikenlaista soivaa ja kolisevaa romua koko auton täyteen, nauhoitella vaan musiikkia ja olla erossa ihmisistä. Siinä missä useimmat tahtovat Ameriikkaan, koska Suomi on takapajuinen junttila täynnä noubadeja, meikä tahtoo sinne missä ei ole separeita tökkimässä kylkeen ja häiritsemässä. No, ehkä se vaatii sellaisia määriä rahaa, ettei sitä ihan meikän uravalinnoilla tulla tekemään, mutta onpahan jonkinlainen tavoite elämässä, jota kohti tähtää. Vanhana patuna soittelen bluesia aavikolla. Se on tavoite.

2 kommenttia:

  1. Hienoja unelmia! Aavikot on kyllä ihan makeita, luulen että osittain niidenkin takia olen lännenelokuvien kuluttaja! Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät pahat ja rumat ja Kourallinen dollareita on kaikki hienoja leffoja. Ja ei se Enrico Morriconen taustamusiikkikaan niitä ainakaan pahenna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin meikästäkin! Vanhoja länkkäreitä on tullut katottua lähinnä joskus varhaislapsuudessa, joten ne menee kaikki vähän sekaisin. Muistaa vaan, että aseet paukkuu ja äijät tylyttää. Mutta niihinkin mahtuisi monesti paljon lisää sitä aavikkoa, siinä suhteessa Breaking bad on kyllä ihan lyömätön! Siitä sais helposti leikeltyä Kyuss-musavideoita.

      Poista