keskiviikko 7. elokuuta 2013

Lampaat Susien Vaatteissa

Eilen mietittiin Vilin kanssa julisteita levittäessä punkkareita ja idealismia ja ihmisten jokseenkin sisäsyntyistä laumasieluisuutta. Ei kai se nyt kenellekään enää minkään valtakunnan yllätys ole, että punk on skenenä aika tiukkapipoinen, tarkka ja pystyyn kuollut, suurimmaksi osaksi. Kaikki bändit tietävät mitä soittavat jo ennen kuin yksiäkään treenejä on pidetty, ennen kuin on välttämättä kokeiltu yhtään, mitä nämä ihmiset voisivat saada aikaan omalla kemiallaan ja omalla luomisvoimallaan. Se on karkeasti sanottuna seiskaseiskaa tai kasikakkosta. Tottakai kyseessä on aina itseilmaisun muoto, eikä kukaan tee kahta biisiä täysin samalla tavalla kumminkaan, tärkeintä on tehdä ITE! Silti tätä touhua jonkun aikaa syrjästä seuranneena miettii välillä, että kuinka tarpeellisia nämä kaikki -ys/-us-päätteiset bändit oikein ovat, kun ne eivät kuitenkaan tuo yhtään mitään mihinkään pöytään.

Ennen kaikkea puhun ajatuksista. Vapaassa Nekalassa kuuntelin pari biisiä punk-legenda Kohu-63n meuhkausta siitä miten kytät on perseestä ja ihmiset on lampaita.. Joo. Tottakai nämä jätkät on olleet tekemässä tätä paskaa jo silloin, kun meikän faija on vasta opetellut runkkailemaan, eli ei minulla ole mitään varsinaista varaa sanoa kenellekään mitään mistään, tiedän. Silti tuli jotenkin todella vahvasti sellainen vaikea ja vaivaantunut olo, että joku on jäänyt jumiin looppiin, jossa toistellaan samoja asioita, koska niitä kuuluu toistella, koska on jokin tietty porukka joka tahtoo ne kuulla. Mitä yritän sanoa on se, että lammaslauma on lammaslauma, vaikka lampaat olisivat mustia. Ja ihmiset hakeutuvat omiin laumoihinsa aivan luonnostaan, koska kaikilla on jonkinlainen tarve tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin sosiaaliseen ryhmään, olkoonkin sitten vaikka ylänimikkeellä "sekakäyttävät krusti-larppaajat". Sitä ollaan  niin helvetin vallankumouksellista, vaikka ensimmäinen potku systeemiltä saa vetämään pään niin täyteen kaikkia tarjolla olevia huumeita, ettei enää muista mitä vastaan oli taistelemassakaan.

En tahdo olla streittari-keuhkoaja. Jokaisella on vapaus tehdä elämällään ja ruumiillaan mitä tahtoo, vaikka sitten tuhota itsensä totaalisesti. Kunhan se on kaikista vaikutuksista vapaa OMA tahto, eikä huumelaskuissa tehty päätös siitä, ettei missään muka ole valoa tunnelin päässä. Koska tahdon kunnioittaa jokaisen vapautta puhua omasta puolestaan ja määrätä itsestään, tällaisen paskan kirjoittaminen on yhtä vitun disclaimeria alusta loppuun. Vallankumous on kuitenkin mielestäni sitä, että ei anneta periksi systeemin ennakko-odotuksille siitä, miten pohjalle joutunut yksilö toimii. Minullakin olisi ollut aika monta paikkaa liittyä tuohon porukkaan, heittää kaikki vaan menemään ja alkaa narkata aivojani sellaiseksi käytetyn nuuskan näköiseksi mälliksi.  Silti olen tehnyt valinnan siitä, että taistelen vastaan päälläni ja sydämelläni. Teen kaikkeni pitääkseni pääni terävänä ja pyrin parhaani mukaan auttamaan kaikkia niitä, joita koitetaan potkia pohjalle. Yhteiskunta tarvitsee pyöriäkseen näennäiset loiset, syntipukit joiden niskoille voidaan vierittää pahoinvointi, rikkaruohot joita kitkemään tarvitaan koko yhteiskunnan yhteinen voima. Ei kukaan sinne ilman syytä joudu. 

Se, mikä minua punkissa häiritsee on sen geneerisyys ja turvallisuus. Jos krustibändissä on kaksi laulajaa, voi luottaa melkein siihen, että toinen niistä on se yhteiskunnallisesti valveutunut ja toinen on se kännissä/huumeissa sekoileva hassuttelija. Se on turvallinen asetelma, jokaiselle jotain. Sitten on niitä bändejä, missä on vain kännissä sekoilijoita (näiden kanssa on rasittavinta soittaa) ja vain valveutuneita nuoria (näiden keikat vaikuttavat monesti lähinnä joltain Greenpeacen kokouksilta). Silti noista valitsen mieluummin jälkimmäisen porukan. Sieltä on todennäköisempää löytää jotakin omaa ajatusta, vaikka monesti ne tuntuu olevan kuin väkisin istutettu vasemmistolaiseen tai vihreään linjaan. Jotenkin anarkismi tuntuu punkkareillekin vähän pelottavalta käsitteeltä. Miksi? Sehän on vain tapa sanoa, että järjen käyttö on sallittua? Asioista saa olla täysin omaa mieltä ja jos se on ristiriidassa jonkin ideologian kanssa, niin mitäs vittua sitten? Se on anarkiaa pään sisällä.

Minä en ole streittari, vaikka en panekaan mitä sattuu, enkä vedä viinaa tai huumeita. Se on vain minun valintani, jonka olen tehnyt jo ennen kuin tiesin mistään streittariudesta yhtään mitään, ennen kuin menin yläasteelle. Varmaan jo ala-asteen alkupuolella.. Kaikki myös tavallisesti olettavat tämän perusteella, että olen kasvissyöjä. En ole ainakaan vielä. Ihminen tulee toki helposti toimeen kasvisruokavaliolla, mutta kaikkein luonnollisimmillaan ihminen on kuitenkin tarkoitettu syömään kaikkea muuta maailmankaikkeudessa... Lisäksi liha on ihan hyvää. En katso mahdottomaksi, että joskus kyllästyn siihenkin ja luovun siitä. Ruoanlaitto on kuitenkin itselle jotenkin pyhää ja terapeuttista toimintaa, jonka ottaa samalla hartaudella kuin musiikin tekemisen. Siinäkin kokonaisuus on tärkeintä, ei se että lautanen on täynnä mahdollisimman monia eläimiä. Eksynpä taas vitun kauas..

..Se mitä halusin sanoa tällä kaikella on ehkä se, että toivon etten  itse ole joskus vanhalla iällä loopissa jossain vihaisen kaksikymppisen larppaamisessa. Jos olen vielä vihainen, niin toivottavasti edes syystä. Kytät on perseestä? Niin on sekakäyttävät nistitkin, etenkin sellaiset jotka käyttävät jotain niin pyhää asiaa kuin musiikki ihan vain ruokkiakseen omia riippuvuuksiaan. Niissä toisaalta riittää meikäläiselle niin paljon inspiraatiota, että jaksan varmaan kirjoitella noita biisejä lopun ikääni. Tästä tulee kertomaan jossain muodossa seuraavalle levylle päätyvä Dead Weight, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan menee näin:

"Calling you a hippie
Would be an offense
Because even hippies
Made some fucking sense."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti