Kotimatkagonzoilua.

Astun ulos myöhässä perille tulleesta junasta. Oikeastaan se ei edes ole myöhässä, se on kokonaan väärä juna. Juna, jolla minun piti alunperin tulla jo tuntia aiemmin kotiin, peruttiin alta. Ovien lukituksen valvonnassa oli häiriöitä, joita ei voitu korjata paikan päällä ja juna ajettiin takaisin asemalle. Sitä ennen olin puoli tuntia jumissa samassa vaunussa pikkuporvarillisten, keski-ikäistyvien naisten kanssa. Tuntui, kuin joku olisi antanut niille ilokaasua ennen asemalta lähtöä. Jo aiemmin, sillä kuuntelin samoja naisia jo Tampereelta lähteneessä junassa. Olin väsynyt ja nälkäinen, kaikin puolin melko kyllästynyt tähän päivään jo tässä vaiheessa.  Luulin, ettei päiväni voisi muuttua enää älyttömän paljoa kurjemmaksi.

                             Asema on täynnä ihmisiä, jotka odottelevat myöhästeleviä junia. Tuntuu, ettei mikään toimi kuten sen pitäisi toimia. Toki se on varmasti osaltaan myös täysin minun väsyneen mieleni tuotosta, olen aika kyllästynyt aivan kaikkeen juuri nyt.  Tarvitsisin ruokaa ja suihkun, eikä kumpaakaan ole tarjolla juuri tällä hetkellä. Kävelen mäkeä alas kohti kauppakeskusta. Minulle on tullut postissa paketti, jonka kerkeän myöhästelystä huolimatta hakea vielä ennen kahdeksaa.

                             Kannan käsissäni puolentoista ihmisen muuttokuormaa helvetin isossa ja painavassa citymarketin muovikassissa. Se alkaa hirttää kättäni kiinni jo muutamien metrien jälkeen. Avaan hiukseni liikennevaloissa.  En ole ollut täällä vielä kauaakaan, kun kaipaan jo takaisin jonnekin muualle. Se on kirjoitettuna syvälle jonnekin minun sisääni, joko pitää olla liikkeessä tai tietää pääsevänsä pois. Ovien pitää olla auki.

                             Astun sisään kauppakeskukseen, joka vilisee ihmisiä ja kävelen määrätietoisesti suoraan liukuportaille, jotka vievät minut alas. Tottumuksesta käännyn vasempaan ja seison äkkiä jo postin kassalla kännykässäni oleva koodi ojossa. Nimikirjoitusta ja selvennystä vastaan saan Aldous Huxleyn kirjoja kolmin kappalein. Yksi novellikokoelma, yksi satukirja ja yksi essee-kokoelma huumeista ja psykedeelisistä kokemuksista. Näyttäessäni sitä myöhemmin ystävälleni hän tokaisee, että on tehnyt ennemmin empiiristä tutkimusta. Mutta kumman tutkimus on laaja-alaisempi? Tällaisella empiirisellä tutkijalla on ainoastaan subjektiivinen kokemus huumeesta, jota vielä vähän häiritsee se, että hän on ollut sen tutkimuksen aikana ihan vitun huumeissa. Tällä tavalla muiden subjektiivisia kokemuksia kerätessä saat isommalta skaalalta tietoa ja ehkä myös ymmärrystä siitä, miten jokin aine toimii erilaisille ihmisille, miten kokemus vaihtelee kokijan psykologisten asetusten mukaan, jne. En toki vähättele kenenkään subjektiivista kokemusta, eipä tästä maailmasta kauheasti muuta ”varmaa” informaatiota voi saadakaan.

                             Postista menen viereiseen kauppaan ja ostan kaksi mikrossa lämmitettävää pasta-ateriaa.  Kävelen kaupasta ja kauppakeskuksesta ulos raittiiseen ilmaan, suoraan piipittäviin liikennevaloihin. Ne tuntuvat todella ärsyttäviltä. Kaivan avaimet taskustani, ja huomaan ettei minulla ollutkaan asuntoni avaimia. Annoin ne ystävälleni lähes pari viikkoa sitten lähtiessäni vain pariksi päiväksi, jotta hän voi ruokkia kissat. Yritän soittaa hänelle, mutta puhelin tuuttaa varattua. Soitan toiselle ystävälleni, jolla myös on avaimet asuntoomme. Ei vastausta. Veljeni pääsee töistä kello kymmenen. Kello on nyt hieman yli seitsemän.

                             Vitutus ja ärsyyntyminen pyyhkäisevät ylitseni  aaltona, joka iskeytyy vasten turhautumisen kallioita. Tämä on ollut jo ihan riittävän paska päivä, junat ovat myöhästelleet, olen kuunnellut kaikenmaailman älyvekottimien piippailua ja kilinää koko päivän, koska en luullut tarvitsevani kolmen päivän soittoreissulle kuulokkeita, mistä syystä ne eivät kulkeutuneet myöskään sitä seuranneelle viikon retkelle.  Jatkan soittelua ja kävelen kohti kotia.

                             Istahdan rappusille ja katselen kuinka ihmiset kävelevät ohi. Suurin osa tuntuu olevan jonkinlaisella iltalenkillä. Minunkin tekisi mieleni juosta, mutta en voi jättää kaikkia näitä romuja vartioimatta lenkin ajaksi. Tekisi mieli hakea vastapäisestä pizzeriasta pizza, ihan vaan, että voisin heittää sen maasta kuusikerroksisen talon katolle. Olen niin kovin, kovin turhautunut. 

                             Toinen kavereista soittaa. Hänellä ei ole avaimia, hän on jättänyt ne sisään. Kiroan hetken, pyydän anteeksi, tai ainakin luulen niin, olen hyvin raivoissani enkä siksi oikein perillä siitä, mitä tuolla pienellä mustalla hetkellä valuu suustani ulos, mistä olen heti hetkeä myöhemmin enemmän pahoillani. Lyön luurin korvaan ja mietin, pitääkö minun oikeasti istua tässä vielä pari tuntia. Toinenkin kaveri soittaa. Hän on puolen tunnin kävelyn päässä. Hienoa.

                             Ihmisiä tulee ja menee. Lukioaikainen historian opettajani polkee pyörällä ohitse ja katsoo minua vähän kavahtaen. Mietin, mahtoiko hän tunnistaa minua ollenkaan. Katson omaa heijastustani viereisen kauneussalongin ikkunasta. Näytän.. karvaiselta. No, suunnilleen siltä että olen ollut tien päällä pari viikkoa. Muistan tuosta opettajasta, kuinka hän ensin kiroili kun piirtelin pulpetteihin ja koepapereihin. Sitten hän tuli joskus isossa auditoriossa pidetyssä kokeessa huikkaamaan, että muista piirtää kuva. Hauska mies, joskin ehkä pienen, turvallisen elämänsä vanki.  Jotenkin hänestä sai sellaisen pidättyväisen kuvan. Varjokuvia menneistä elämistä, jotka eivät tule takaisin. Sellaista se on. Joskus jotkut ihmiset tulevat ja menevät, olen jo hyvin, hyvin tottunut siihen. Kohta nähdään taas, kuka menee, kun minä lähden täältä.

                             Naapuri tulee ulkoiluttamaan isoa koiraansa, joka normaalisti haukkuu minua. Nyt se ei jaksa välittää, mutta naapuri katsoo minua tiukasti. Alan jo miettiä, onko kaikki tämä tuomitseminen ja halveksunta vain minun päässäni? Laitanko sen ihmisten kasvoille? Saattaa olla niinkin. Olen liian väsynyt ajattelemaan mitään pitemmälle. Vastapäiseen rappuun kadun toisella puolella menee nuoria ihmisiä. Katselen väsyneenä kaikkea edessäni. En voi edes kuunnella musiikkia. Mietin miten nurinkurista tämä on, olisin hyvin voinut olla Oulussa vielä viikonloppuun asti.  Enpä ollut.

                             Nyt kuuluu tuttua ketjujen kilinää, ja ystäväni ilmestyy nurkan takaa naureskellen. Olen onnellinen nähdessäni tutut ja ystävälliset kasvot.  Sitä on vissiin oltu reissussa?