maanantai 26. elokuuta 2013

Kasvattamisesta ja opettamisesta.

Tänään jätin taakseni tuon rauhan tyyssijan ja unelmieni Shangri-Lan ja saavuin tänne Pohjoisen Lahteen, elikkäs Ouluun. Bussissa oli joku kemiläinen ääliö jakamassa bussikuskille viisauksia ja kliseitä liikkuvassa bussissa kusemisesta ja perhokalastuksesta, ja se sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tuollainen filosofian haara pitäisi jättää vain ja ainoastaan Kemin vaivoiksi. Koitin sulkea sen ulos lukemalla Jungia, mutta oli sekin melko vaikeaa keskittyä. Onnistuinpa silti. Jung taas vahvisti meikäläisen käsitystä siitä, että en taistele tätä sotaani ihmisyyden puolesta yksin ja täysin vailla perusteita. Tai siis joo kyllä yksin, kun Jungkin nyt on mädännyt montussa jo melko hyvän aikaa, mutta ainakin tälle sodalle tyhmyyttä vastaan löytyy jotakin melko vahvaa ja toimivaa auktoriteettiä, jos jollekin ei riitä, että yksi pertunmaalainen rastapää sanoo jotakin.

Nimittäin lueskelin tuossa noita poleemisia esseitä, joista parissa puhuttiin etenkin kasvattamisesta ja kasvattajista. Mielestäni sellaisella kasvattajalla ei tee yhtään mitään, joka kuvittelee olevansa täydellisen valmis omana itsenään, eikä enää minkäänlaisen henkisen kasvun ulottuvilla. Ihminen, joka on valmis, on kuollut ihminen. Nyt on toki istutettu vähän kaikkiin ajatusta elinikäisestä oppimisesta, mutta mielestäni sekin on vähän laimea trendi-ilmaus, joka ennemmin yrittää lykkiä kuolemaa ja vanhuutta kauemmaksi ja pitää huolen siitä, että kansalaisopistojen käsityökursseilla riittää kävijöitä. Ennemmin näkisin niin, että jokaisen ihmisen täytyisi jotenkin luonnostaan kasvaa konstruktiivisen kasvamisen ajatukseen. Jokainen meistä on koko ajan ja aina jotakuta muuta nuorempi ja kokemattomampi. Aina löytyy isompi kala, joka helvetin lammesta. Me voimme jatkaa oppimista ja kehittymistä koko elämämme ajan, eikä meistä koskaan varsinaisesti tule parempia, meistä tulee vain tietoisempia. Kasvattajan tehtävä on aina tehdä kasvatettava tietoisemmaksi itsestään ja omasta suhteestaan ympäristöönsä. Ei vain istuttaa kasvatettavaan joitakin valmiita vastauksia ja metodeja, joilla pääsee seuraavalle luokka-asteelle. Tässä kohtaa Jung puhui siitä, miten vain puolet koululaitoksen tehtävästä on opettaa lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja, ja vähintään puolet on kasvattaa heidät itsetietoiseen olemiseen. Tätä työtä opettaja voi tehdä vain ja ainoastaan persoonallaan, omalla itsellään. Tästä syystä on ehdottoman tärkeää, että kasvattaja tunnistaa tämän oman roolinsa ja ymmärtää, että hän on väistämättä lapselle jonkinlainen isä- tai äitihahmo. Tämän puolen laiminlyönti on kasvatuksellisen tehtävän laimininlyöntiä ja väärin ymmärtämistä, joka tekee pahimmillaan vahinkoa nuoren itsetietoisuuden kehitykslle.  Se on äärettömän hienovaraista tanssia, jota monet tanssivat norsun ketteryydellä ja tarkkuudella. Uskon, että tämä on jotenkin päin sisäistetty kasvattavassa nuorisotyössä paremmin, kuin vaikkapa koulumaailmassa, jossa tällaisen mallin ottamista vieroksuttaisiin, koska ajatellaan välittömästi sen tarkoittavan sitä, että suurempi vastuu kasvatuksesta olisi koululla. Minun ymmärtääkseni kyseessä on ennemmin oppilaan ja opettajan vuorovaikutus-suhdetta kuvastava asia. Jos suhde on terveellä pohjalla ja kunnossa, motivaatio oppia on aivan toinen. Tiedän kokemuksesta, että parhaiten olen menestynyt niissä aineissa, joiden opettajat ovat olleet aitoja ihmisiä, tietoisia omista vahvuuksistaan ja vajavaisuuksistaan, tietoisia oman esimerkkinsä vaikutuksesta nuoreen mieleen. Tällaisen opettajan ei tarvitse turvautua asemansa tuomaan auktoriteettiin läheskään niin usein, kuin sellaisen, joka pitää kaikki oppilaat koko ajan käsivarren mitan päässä omasta persoonastaan. Ja on selvää, että tällaiset opettajat, aidot ihmiset, menestyvät paremmin myös kaltaisteni auktoriteettivammaisten oppilaiden kanssa.


On jotenkin hassua edes ajatella, että tällaisia opettajia on suhteessa niin äärettömän vähän. Mietin aina itsekseni, että miten se voi olla niin helvetin vaikeaa? Olla ihminen, rehellinen, avoin, myötätuntoinen ja sopeutuvainen. Joskus tuntuu vaikealta katsoa, kuinka joku opettaja koittaa viimeiseen asti pitää kiinni omasta auktoriteetistaan, vaikka uppoavan laivan saisi oikaistua pienellä otteen hölläämisellä, jonkinlaisella inhimmillisyyden merkillä. Silloin tuntuu siltä, että tekisi mieli mennä luokan eteen ja antaa opettajalle pieni hengähdystauko, hoitaa se opetustilanne omalla tavallaan pois alta. Mutta enhän minä niin voisi tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavaa pätevyyttä. Se on luultavasti myös sellainen asia, joka tulee pitämään minut itseni pois opettajan penkiltä. Tarvittava pätevyys.  Nuo sanat ovat yleensäkin minulle kirosanoja, ksoka olen monesti huomannut pätevyyden tarkoittavan lähinnä rutinoitumista, omiin kaavoihin kangistumista ja sen kasvamisen loppumista. Se on minusta hyvin vastenmielistä. Ehkä joskus ostan jonkun vanhan koulubussin tai jäätelöauton, kiinnitän katolle megafonin ja ajelen sillä ympäriinsä sivistämässä ihmisiä väkisin jonkun psykologian oppikirjan kanssa. Tai sitten luen sieltä noita Jungin esseitä vaan kaikkien iloksi. 

Jos tässä tekstissä on tavallista enemmän kirjoitusvirheitä, se johtuu siitä, etten aivan vielä ole sinut tämän Ketun läppärin kanssa. Lisäksi on aika ärsyttävää, kun tuo windowssin läpinäkyvä työkalupalkki on sopivasti tässä tekstin päällä, kun yrttää kirjoittaa. Kaipa tähän on vain totuttava, saanåpa edes kirjoittaa jossain jotain. Nyt käyn nukkumaan, elikkäs hyvää yötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti