Kävin vetämässä urbaanin yhteiskunnan vastineen kahdeksan kilometrin aitajuoksulle, eli palloilin työkkärin ja KELAn välissä. Sain toivottavasti vihdoin ja viimein oiottua sellaiseen kuntoon, että raha asiat lähtevät selkiytymään ja voin keskittyä elämässä oikeisiin asioihin. Sain myös puoltavan lausunnon työkokeilun aloittamiseksi, joten kohta meikän voi nähdä kävelemässä Pispalan ja Tampereen keskustan väliä loskan keskellä, omassa ahdistuksessani marinoituneena ja ihanan kepeän syystalven sateen huuhtelemana. On tänään paljon parempi päivä, kun eilen. Monin tavoin. Eilen vain kiukuttelin ja turhauduin kaikesta ja kaikille, en jaksanut ihmisiä yhtään ja tuntui, että omakin seura on jo ihan liikaa. Ehkä seurauksena siitä sain viime yönä yhden ahdistavimmista ja pisimmistä paniikkikohtauksista vuosiin. Ei puhuttu edes kauhean monesta minuutista, mutta se tunne on silti aina yhtä vastenmielinen. Kuvotus siitä, että olet olemassa. Tai siis siitä, että joskus et enää ole olemassa. Voit katsella, kuinka puiden varjot venyttelevät sormiaan pihan lamppujen valossa, mutta joskus tulee aika jolloin et enää katso mitään. Mikään ei ole enää mitään ja se viimeinen tyhjyys on kaiken olemisen loppu. Ei sitä edes voi selittää sellaiselle, joka ei ole koskaan kokenut sitä, pyörinyt sängyssä hengittäen raskaasti ja nopeasti, puolittain huutaen "EI!" voimattomasti. Ei se mitään auta. Mikään ei auta.
Aamulla sain sitten vessassa aivan toisenlaisen kohtauksen, en tiedä nousinko liian nopeasti sängystä, mutta päässä pimeni, kaikki raajat puutuivat ja hikoilivat kylmää hikeä ja piti mennä makuulteen lattialle, jalat ylös, heti jos ne laski alas niin ne puutuivat. Mietin siinä vähitellen toetessani, että nyt kun Vili tulisi omilla avaimilla sisään ja löytäisi meikän alasti vessan lattialta makaamasta pää kynnyksen yli eteisen puolella, voisi olla vähän seliteltävää. Tai siis ei sitä oikein tiennyt, että mistä sitä aloittaisi selittämään, kun ei itsekään tiedä että mitä vittua tapahtui. Mahassa poltteli sen verran paljon, että epäilin sitä hetken aikaa ruokamyrkytykseksi, mutta miksi se olisi varta vasten odottanut että meikä herää ja hyökännyt kimppuun vasta sitten. That's just plain silly.
Nyt sitten alan keitellä kahvia ja tyhjennellä raiturin kovalevyä kaikista vanhoista jutuista. Harmi kun siellä on niin vitusti biisejä, mille ei ole mitään paikkaa missään. Periaatteessa ihan julkaistavia juttuja, joille ei vaan ole paikkaa missään. Kai sitä voisi laittaa vaikka toisen random junk-henkisen jutun bandcampiin jossain vaiheessa. Jos sitä nyt ensin malttaisi hengittää sen aikaa, että kahvi tippuu. Tuntuu, että kun on taas miljoona rautaa tulessa samaan aikaan, osaa hengittää ihan eri tavalla. Osaa keskittyä paremmin, kun tietää ettei tekeminen lopu heti tämän yhden jutun jälkeen. Lukeminen on vaan vähän jäissä, mikä harmittaa. Luen Amerikan Psykoa, ja sen neuroottisen pakkomielteinen kieli on oikeasti siistiä, mutta silti ihan vitun puuduttavaa. Siis ymmärrän ja arvostan sitä tyylikeinona todella paljon, mutta en vain jaksa lukea sitä ainakaan tässä elämäntilanteessa yhtään, neuroottista ja pakkomielteistä sävyä on ympärillä ihan riittävästi. Ehkä jatkan tuota Huxleyn Those Barren Leavesiä pitkästä aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti